Myrsky oli loppunut paljon ennen aamua ja kun aamu aurinko viimein värjäsi taivaan kullan ja punaisen sävyin, huomasi hän tulleensa ränsistyneen talon pihaan. Hän pysähtyi pieneksi hetkeksi ja jatkoi sitten läpi pihan kunnes pääsi terassille ja ovelle.

Hän ei ehtinyt edes koputtaa ovea, kun se jo avattiin ja talon omistava vanha nainen ilmaantui oviaukkoon.

”Herranen aika.” Nainen henkäisi nähdessään missä kunnossa itseään seinää vasten tukeva Jon oli.

Ennen kuin Jon ehti estellä, oli nainen auttanut hänet sisälle taloon ja ohjannut istumaan sohvalle. Hän istui alallaan ja seurasi naista joka hääräsi edestakaisin tuvassaan ja kantoi pian sohvan vieressä olevalle pöydälle puhtaita pyyhkeitä, sidetarpeita ja vadillisen kuumaa vettä.

Nainen auttoi Jonia riisumaan läpimärän ja ihoon kiinni liimaantuneen pyjamanpaidan pois ja kääntyi sitten kastamaan toisen pyyhkeistä kuumaan veteen. Puristettuaan ylimääräiset vedet pois pyyhkeestä, nainen alkoi putsata haavaa.

Vesi kirvelsi haavassa ja sai Jonin tahtomattakin huudahtamaan tuskasta, minkä jälkeen hän päästeli naama irvessä liudan ärräpäitä.

Nainen ei välittänyt vaan jatkoi putsaamistaan, kunnes oli tyytyväinen tulokseen. Lopuksi hän pyyhki haavan desinfiointi aineella ja sitoi sen huolellisesti.

”Nyt käyt siihen sohvalle pitkäksesi ja lepäät.” Nainen sanoi tomerasti ja alkoi siivota välineitä pois. Jon teki niin kuin oli pyydetty ja ojentautui niin mukavaan asentoon, kuin vain kyljeltään pysyi. Tuskin hän oli laskenut päänsä pielukselle, kun hän jo nukahti.

Kun hän seuraavan kerran heräsi, istui Jill kiikkustuolissa mustatukkainen vauva sylissään ja hyräili hiljaa.

Jon nousi varovaisesti istumaan, jolloin Jill lakkasi hyräilemästä. Tämä katsoi miestä hymyillen ja jatkoi sitten pienokaisen imettämistä.

Jon nousi sohvalta ja asteli huterin askelin Jillin luokse, nähdäkseen tulokkaan paremmin. Hän ei saanut sanaakaan suustaan ja tuskin edes uskalsi koskea pienokaiseen, joka lepäsi tyytyväisenä Jillin sylissä.

Jill nosti taas katseensa Joniin, yhä hymyillen. Hän näki, että mies oli laihtunut ja tämän kalpeissa kasvoissa, silmien alla oli yhä tummat renkaat.

”Se on poika.” Jill sanoi ja rikkoi hiljaisuuden. ”Hänellä on samanlaiset silmät kuin sinulla.” Hän lisäsi ja katsoi suoraan Jonin silmiin.

****

Toisaalla Johan oli selvinnyt tuhosta ja keräsi nyt ne alaisensa, jotka myös olivat selvinneet, yhteen ja alkoi jakaa käskyjä.

”Etsikää Jon ja kun löydätte hänet, löydätte varmasti myös naisen ja lapsen.” Hän sanoi. ”Tappakaa mies ja tuokaa nainen ja lapsi minulle. Tuosta miehestä ei ole kuin harmia ja eikä häntä enää pysty turvallisesti tutkimaan.” Hän lisäsi.

Muutama vartija nyökkäsi ja kiiruhti sitten toteuttamaan käskyä, Johanin painuessa soittamaan tutkimuslaitoksen johtajalle, joka oli myös paikan rahoittaja. Johanin ääni muuttui lähes nöyristeleväksi kun hän kertoi ikävät uutiset kasvottomalle pomolleen. Hän oli kuullut Anne-Marielta kauan sitten, että Yökiitäjäksi kutsuttu henkilö oli kylmäverinen mies, joka kykeni tappamaan vastaanhangoittelevat silmääkään räpäyttämättä. ”Erikoinen mies, jolla oli erikoiset tarpeet”, Anne-Marie oli paljastanut viileitä silmiään vihjailevasti siristellen.

***

Kiitäjä kuvasi tätä miestä erinomaisesti se Johanin täytyi myöntää, sillä johtaja tuntui olevan aina läsnä silloinkin kun sitä ei toivonut ja mielikuvaa vahvisti se tosiasia, ettei kukaan koskaan nähnyt häntä paikanpäällä ja kuitenkin tämä tiesi hyvin tarkasti kaikki asiat, pieniä yksityiskohtia myöten. Näkymätön mies, joka ei omistanut omaatuntoa, kulki harteillaan pimeän mielen viitta ja tarkkaili sijoituksiaan miltei mustasukkaisen omistavasti. Siinä oli vaarallinen sekoitus viisautta ja hulluutta. Se oli myös syy, miksi Johanin hartiat vetäytyivät aavistuksen verran alaspäin kun mies vastasi johtajalleen: ”Kyllä, Sir. Minä selvitän asian. Kyllä..olen pahoillani.” Aivan kuin Johan olisi pelännyt, että johtaja kykenisi näkemään alaistensa kehonkielen, puhutellessaan heitä puhelimessa.

Lyhyen keskustelun päätyttyä Yökiitäjän teräksen harmaat silmät tummuivat muutamia asteita ja hyvin hoidetut kädet katkaisivat kapeiden sormien välissä olleen kuubalaisen sikarin. Se oli ainoa merkki siitä raivosta, jota Kiitäjä tunsi sisällään sillä hetkellä.
”Kultaseni, tule jo tänne.” Keimaileva ääni maanitteli miestä.

Mies käänsi mietteliäät kasvonsa seksikkään käheän äänen suuntaan ja nyökkäsi miltei olemattoman kevyesti, ilmaisten siten suostumuksensa. Sitten hän nousi antiikkisen kirjoituspöytänsä äärestä ja noudatti kutsua. Harmaat silmät siristyivät hieman ja kova suu kohosi mielihyvää ilmaisevalle kaarelle, kun mies riuhtaisi uhkean ilotytön syliinsä kovakouraisesti.

Ilolintu tulisi saamaan elämänsä kovimman kyydin. Ensin syöksy sanoinkuvaamattomaan nautintoon ja huipun jälkeen jyrkkä pudotus tuskaan ja kärsimykseen. Loppu tulisi olemaan helpotus heille kummallekin. Yön päättyessä nainen rukoilisi häntä lopettamaan kärsimykset. Ajatus tästä sai Kiitäjän housut nousemaan kivuliaan nopeasti nivusien kohdalta.

Vahvasti meikattu ilotyttö voihkaisi voimakkaiden käsien puristuksessa ja antautui sitten kovien huulten johdateltavaksi, tietämättä kohtaloaan. Jos tyttö olisi tiennyt sen, mitä hänen edessään seisova mies ajatteli, olisi hän juossut karkuun kauhusta kiljuen. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä tyttö oli tietämätön odottavasta kohtalostaan. Ilolintu upotti pitkät punaiset kyntensä sysimustien hiusten sekaan ja kujersi tuhmia lorujaan miehen korvaan. Punainen silkki repesi liitoksistaan ja putosi mustalle marmorilattialle enteellisen hehkuvana. Yökiitäjän kasvoilla välähti voitonriemu, kun hän sai käsiinsä tytön silkkisen alushameen kappaleen.

Tyttö voihkaisi hänen käsiensä välissä voimattomasti. Silkistä tulisi hänen voitonmerkkinsä, kun ilolintu kuljetettaisiin kaatopaikalle mustassa jätesäkissä, erikoiskuljetuksena. Jos lintu olisi kiltti ja laulaisi riittävän kauniisti, mies antaisi tälle yön kuumista tunneista kiitokseksi nopean lopun. Se kuitenkin riippuisi tytöstä itsestään.

Makuuhuoneen ovi sulkeutui ja pysyi suljettuna kauan. Aamu ennätti jo sarastaa, kun ovi viimein avautui miehen astuessa oleskeluhuoneeseen tyytyväinen hymy huulillaan. Yökiitäjä suuntasi kylpyhuoneeseen peseytymään.

Hän seisoi kuuman suihkun alla ja muisteli yötä, jolloin hän oli saanut oman nautintonsa ja kuullut ilolinnun viimeisen liverryksen, joka oli ollut kuin kauneinta musiikkia hänen korvissaan.
Aamiaisen jälkeen oli aika häipyä ja viedä ilolinnun maalliset jäännökset sille sopivaan paikkaan.

Hän katseli ilolintua, joka lepäsi vuoteella raajat levällään, kasvot maidonvalkeina, huulet jähmettyneenä ikuiseen huutoon ja silmät tuijottivat lasittuneina eteen. Kaula oli kauttaaltaan mustelmilla ja silkkinen kaistale roikkui löysästi kaulalla ja osittain kiinteiden, epäilemättä kirurgin käsittelemien rintojen päällä.

Joten kun hän oli valmis, asteli hän makuuhuoneeseen, kääri tytön lakanaan ja sulloi sen jälkeen mustaan jätesäkkiin, jonka raahasi autonsa takakonttiin. Hän suunnisti kohti lähintä ja tiettävästi suurinta kaatopaikkaa, jonne hän asetteli säkin, niin että se varmasti löytyisi. Tavallaan hän nautti myös pienestä kissa ja hiiri leikistä paikallisen poliisin kanssa, joskin hän olisi jo kaukana poissa, kun ruumis löydettäisiin ja tämän paikan donitseja mussuttavat sinitakit aloittaisivat tutkimuksensa.

Yökiitäjä nousi autoon, luoden vielä viimeisen silmäyksen säkkiin jossa oli hänen yöllinen viihdyttäjänsä.
”Meillä oli hauska yö... Sääli, että joudun jättämään sinut tänne" Sanoi hiljaa ja hymyili kylmää itseriittoista hymyään. "Au revoir, mon chéri.” Hän mutisi ja käynnisti auton.

Satunnainen laitapuolen kulkija näki vain auton katoavan mutkaiselle pikkutielle, josta pääsi valtatielle. Auton kadottua laitapuolen kulkija asteli läpi roskakasojen, kohti jätesäkkiä ajatellen löytävänsä jotakin hyvääkin. Vaan järkytys oli suuri, kun auki repäistyn jätesäkin sisältä näkyi naisen ikuiseen kauhun huutoon jähmettyneet kasvot ja lasittuneet silmät, jotka yhä tuijottivat tyhjinä eteensä.

Ukkopaha päästi parahduksen ja astui kauemmaksi pussista. Hätäisenä hän katseli ympärilleen löytääkseen kaatopaikan vartijan, jolle kertoa löydöstä.

Toisaalla taas Yökiitäjä suunnisti valtatielle, josta jatkoi matkaansa kohti laitosta, sillä hänen oli aika puuttua asioihin ja siinä saattoi sattua pahasti, jopa Johanille, mutta se olisi sen ajan murhe. Lisäksi voisi etsiä käsiinsä sen pikkunilkin, joka oli ottanut hatkat, kun Autiosaaren kisaajat oli tuotu Hawajille. Tuo tyyppi kun tunsi etsittävän ja sen jälkeen, kun nilkki olisi tehnyt työnsä, voisi hänet raivata tieltään tai luovuttaa sinitakeille, pienen käsittelyn jälkeen, tietenkin.

Hän tiesi, ettei mies enää ollut Hawajilla, vaan oli suorinut nopeasti valtoihin, taisi piileskellä jossain syrjäseudulla, mutta se ei silti pelastaisi Yökiitäjältä, jolla oli keinonsa kaivaa rotat kolostaan. Hän oli jo monesti käyttänyt näitä mitättömiä pikkukonnia hyväkseen ja yleensä nämä tekivät mitä pyydettiin, jos ei hyvällä, niin pahalla sitten. Hiljaa nuo pienet rotat eivät osanneet olla, joten hän oli katsonut aiheelliseksi järjestää pieniä onnettomuuksia, joissa nuo ikävät tahrat tuppasivat katoamaan tai ainakin melkein, mutteivät pystyneet enää koskaan laulamaan tietojaan.

Yökiitäjä ei halunnut virkavallan kanssa tekemisiin, vaikka kissa ja hiiri leikistä pitikin, siitä kun sai vieläkin paremmat kiksit ilolintujen kanssa. Hän oli silti varovainen ja mielellään useamman askeleen edellä poliisia, joka varmasti sai muutaman harmaan hiuksen lisää, kun ei saanut häntä kiinni.

Hän oli kaivanut tiedot tuon nilkin olinpaikasta ja oli kuullut, että tämä oli joutunut käyttämään alamaailman lääkäripalveluja paikkailuun kolhuista, joita oli saanut tuolla saarella ja merimatkalla. Oli sattunut törmäämään vanhaan merikarhuun, joka oli muotoillut miehen ulkonäköä ja raajoja uusiksi.
Harmi vain, että lehdistökin oli sotkeutunut soppaan, sillä sitä kiinnosti kovasti minne tuon Autiosaari kisan juontaja oli kadonnut. Silloin tällöin oli lehdissä huhuja siitä mitä saarella ja merimatkalla oli tapahtunut, erityisesti huuhaalehdistö mässäili niillä tapahtumilla, joita oli moni ollut todistamassa laiturilla.

Noiden laiturin tapahtumien ja sekä sen jälkeisten tapahtumien takia oli hänetkin, Yökiitäjä sotkettu samaan soppaan, jonka hän aikoi hämmentää niin, etteivät jäljet tulisi koskaan johtamaan häneen.

***

Mökillä oli rauhallista ja Jon alkoi hiljalleen palautua entiselleen, hän oli jopa saanut hieman väriä kasvoilleen ja hänen leukaansa peitti parta. Hän oli muuttunut, niin ettei häntä olisi tunnistanut enää samaksi mieheksi, joka oli lähes vuosi sitten lähtenyt saarelle.

Hän oli innokkaasti mukana auttamassa Jilliä pienokaisen hoidossa ja toisinaan nukutti pikkuista, kun Jillillä oli muuta puuhaa. Silti sisimmässään Jon tiesi, etteivät he voisi olla kauaa paikallaan, sillä Johan varmasti etsi heitä, eikä hellittäisi ennen kuin löytäisi heidät.
Jon ja Jill nauttivat täysillä jokaisesta hetkestä, jonka he kaksi saivat viettää tuossa ränsistyneessä talossa. Eivätkä he välittäneet vaikka talon omistaja Martha Louise Williams, touhottikin välillä milloin mistäkin asiasta. Niin kuin tämäkin olisi nauttinut saamastaan seurasta ja siitä että sai hoivata jotakuta, kun oli jo niin kauan ollut eläkkeellä ammatistaan ja asunut vuosia yksin, kun miehen vei sydäninfarkti. Hän pääsi tuona myrskyisenä yönä auttamaan Jilliä ja harjoittamaan vanhaa ammattiaan pitkän hiljaiselon jälkeen.

Eräänä iltana, kun Martha oli jo mennyt nukkumaan ja Jill nukutti pikkuistaan, päätti Jon puhua tälle lähdöstä, sillä vaisto sanoi, että olisi lähdettävä ja pian, tai muutoin se olisi aivan liian myöhäistä.

Jotenkin hän vain tunsi, että jotakin pahaa tulisi tapahtumaan, mikäli he eivät pääsisi ajoissa pois.
”Jill.” Jon sanoi hiljaa ja katsoi naista, joka asteli edestakaisin ja hyräili samalla.
”Niin kulta.” Jill sanoi keskeyttäen hyräilyn hetkeksi.
”Minusta, meidän pitäisi lähteä, sillä ne jotka meitä etsivät, löytävät tänne ennen pitkää.” Jon sanoi ja mietti, miten kertoa Jillille pahasta aavistuksestaan säikyttämättä tätä.
”Niin kai.” Jill sanoi ja laski pikkuisen varovaisesti kehtoon ja peiteltyään tämän, hän asteli Jonin luo.

”Jon. Ne ovat tulossa. Eivätkö olekin? Näen sen silmistäsi. Olen pistänyt merkille levottomuutesi. Sinä tunnet niiden olevan jossain lähellä.” Jill totesi ja painoi kätensä Jonin rintaa vasten.

Jon upotti kasvonsa Jillin pehmeisiin hiuksiin ja suuteli niitä hellästi. Ele oli niin hellä ja täynnä tunnetta, että Jillin silmiin kohosivat liikutuksen kyyneleet. Nainen aavisti kaiken sen pelon ja epävarmuuden, jota mies tunsi. Hän tiesi Jonin tuntevan suurta tarvetta suojella pientä perhettään vainoajilta.

”Ei se mitään Jon. Minä olen tiennyt kokoajan, ettemme voi jäädä tänne ikuisuuksiksi. En ole unohtanut, että he etsivät meitä.” Jill jatkoi ja silitti miehen kasvoja hellästi.
”Olen pahoillani Jill, olen todella pahoillani tämän vuoksi. Haluaisin niin kovasti, että vaistoni osuisivat tällä kertaa väärään.” Jon murahti karheasti. Miehen silmistä loisti rakkaus ja huoli Jillin ja pojan vuoksi. Jonin sanat saivat Jillin katseen lämpenemään ymmärryksestä. Nainen otti miehen käden käteensä ja veti tämän uinuvan pienokaisen luokse. He katsoivat lasta ja halusivat tehdä kaikkensa, että poika saisi elää normaalin lapsuuden erilaisuudestaan huolimatta.

”Älä huoli. Kun aika koittaa, me olemme valmiita pakenemaan niin kauan kuin tarvitsee. Minä ja Tommy seuraamme sinua vaikka maailman ääriin. Lähdetään ennen aamun sarastusta, aamuyön pimeinä tunteina.” Jill kuiskasi ja puristi Jonin kättä omaansa vasten hellästi. Mies nyökkäsi, mutta ei kyennyt vastaamaan. Pala kurkussa painoi aivan liian paljon.

Martha nosti katseensa villaneuleesta, jota neuloi vauvalle.  Hän huokaisi hieman surumielisesti nähdessään Jillin ja Jonin käsivarret toistensa ympärille kiedottuina. Vanhus tulkitsi noiden kahden katseet helposti ja tiesi, että pian hänen vieraansa jättäisivät hänet yksin vanhaan ränsistyneeseen mökkiinsä. Martha myös aavisti, että heidän jälkeensä tulisi ne, joita tuo pieni perhe pakeni. Ja nuo kuokkavieraat eivät olisi ystävällisiä ohikulkijoita, vaan hyvin pahoja ihmisiä. Pahoilla ihmisillä oli tapana tehdä pahoja asioita ja se hermostutti hieman vanhaa naista. Nainen kuitenkin oli jo kauan sitten päättänyt, ettei kukaan eikä mikään pelottaisi häntä pois rakkaan aviomiehensä muistojen keskeltä. Vanhus kohtaisi vaikka itse paholaisen kasvokkain, mutta kodistaan häntä ei kukaan tulisi häätämään. Kiikkustuoli keinahti hieman päättäväisemmin vauhtiin ja puikot kilisivät tavallista äänekkäämmin vastakkain kun Martha jatkoi neuleen tekemistä kasvoillaan tuima hymy.

****
 

Pimeän turvin pieni perhe aloitti matkan tuntemattomaan. Pikku Tommy nukkui tyytyväisenä, vatsa lämmintä maito täynnä äitinsä sylissä, kun Martha hyvästeli heidät matkaan. Mökin kodikkaat valot jäivät loistamaan heidän taakseen kun Jill ja Jon kävelivät rinta rinnan kohti pientä venepoukamaa joen rannalla. Joella he ottaisivat ensimmäisen irtonaisen veneen ja laskeutuisivat virran mukana merelle. He olivat varautuneet kestämään hieman pitemmänkin aikaa ihmisten ulottumattomissa Marthan antamien tarvikkeiden turvin, jos niin olisi tarpeen.

Pako oli ajoitettu hyvin täpärästi. Aamuauringon ensimmäiset säteet toivat Marthan kuluneelle kuistille ei-toivottuja kuokkavieraita.

He eivät saaneet mitään irti Marthasta, eivätkä viitsineet enempää vaivata vanhaa naista, sillä tiesivät, ettei tämä puhuisi kenellekään ulkopuoliselle, sen enempää kuin heillekään.
Koirapartio palasi hetken kuluttua ja mies kertoi koirien saaneen jäljen, mutta että se katosi joen rantaan.
”Vai merelle yritätte.” Johan mutisi ja antoi sitten lähtömerkin jolloin talon ympäristössä häärineet miehet palasivat autoille.
Johan tilasi helikopterin, joka laskeutui läheiselle nurmikentälle. Annettuaan alaisilleen määräyksen seurata jokea maateitse ja varmistaa kaikki mahdolliset paikat, josta saattoi livahtaa huomaamatta. Hän itse suunnisti odottavan helikopterin luo ja nousi sen kyytiin. Melkein saman tien kopteri nousi ilmaan ja Johan käski lentäjän seuraavan mutkittelevaa jokea.

Seurattuaan jokea tovin, he huomasivat veneen ja siinä kaksi matkustajaa, joista toisella oli pieni käärö sylissään.

Johan ilmoitti maassa liikkuville alaisilleen veneen olinpaikan ja käski lentäjää laskeutumaan hieman alemmaksi, kun hän itse kaivoi esille kiikarilla varustetun kiväärin.

Jon ja Jill olivat napanneet ensimmäisen veneen, jonka he saivat helposti irti ja antoivat virran viedä heitä eteenpäin. He olivat ehtineet kulkea pitkän taipaleen eteenpäin, kun heidän korviinsa kantautui helikopterin ääni. Kumpikin tähysi taivasta ja viimein Jon huomasi pisteen joka lähestyi puiden takaa. Hän katsoi suurenevaa pistettä taivaalla ja sitten Jilliä ja pikkuista, joka tuhisi tyytyväisenä Jillin sylissä.
Jon tiesi, että hänen piti saada heidät nopeasti pois virrasta, sillä siinä keskellä jokea, he olivat maalitaulu. Samassa vasemman rannan puut heilahtivat ja esiin tuli pari miestä ja kumpikin osoitti aseellaan heitä kahta.
Jon alkoi hermostua ja tunsi pahan aavistuksen kasvavana möykkynä sisällään. Vaikka he olivatkin päässeet täpärästi pakoon, näytti siltä, ettei sitä pakoa kestäisi kauan. Rannalle he eivät voineet mennä, sillä siellä olevat miehet olisivat heti heidän kimpussaan ja kuitenkaan he eivät voisi myöskään jäädä vesille, missä he olisivat täysin suojatta.

Tuo paha tunne tuntui vain kasvavan, kun hän katsoi Jilliä, niin kuin tälle sattuisi pian jotakin ja tuon pahan hän halusi estää, vaikka se pieni ääni hänen sisällään sanoi, että tällä kertaa se ei onnistuisi.

Helikopterissa Johan tähtäsi kiväärillään suoraan Jonin päähän ja käski lentäjän pitää kopterin vakaana. Hän katsoi kohdettaan kiikari tähtäimen läpi, puristi liipaisinta. Kuului naksahdus, kun se painui pohjaan ja sitä seurasi pamaus, joka sai linnut nousemaan pelästyneinä lentoon oksiltaan.

Tämän jälkeen laskeutui syvä hiljaisuus ja Johan näki nuo kaksi kietoutuneina toisiinsa.

Jill oli huomannut kalpean aamuauringon heijastuvan kiikarin linssistä ja jotenkin tiesi, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hän laski Tommyn veneen pohjalle ja ehti juuri väliin kun laukaus kajahti. Jon näki Jillin tulevan kohti ja yritti kääntää tämän pois tieltä, muttei ehtinyt.

Kaikki tapahtui kuin hidastettuna, hän kuuli laukauksen ja näki miten Jillin pää nytkähti hervottomana sivulle luodin osuessa, kuin tämä olisi ollut vain räsynukke. Lämmintä verta roiskahti Jonin kasvoille ja silmänräpäyksen hän näki hämmennyksen ja pelon naisen silmissä, kunnes valo tämän silmissä sammui. Hän tunsi miten Jillin vartalo rentoutui, tämän lyyhistyessä hänen syliinsä ja jäädessä siihen makaamaan silmät tyhjinä eteensä tuijottaen.

Jon saattoi vain tuijottaa äänettömänä Jilliä, alaleuan vavahdellessa, kuin ei olisi uskonut näkemäänsä. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli tässä halvaantuneessa tilassa, ennen kuin kumartui katsomaan naista.
”Jill?” Jon henkäisi, muttei saanut vastausta. Kädet täristen hän nosti Jillin velton ruumiin käsivarsilleen vain nähdäkseen ammottavan reiän tämän ohimossa, kun pää painui velttona hänen rintaansa vasten.

”Jill…” Hän sanoi uudestaan ja silitti tärisevin käsin naisen veren tahrimia hiuksia.

Kesti pitkän tovin ennen kuin Jon viimein tajusi, mitä oli tapahtunut ja se sai tuskan purkautumaan hänen huuliltaan huutona.”Eeeei!” Metsä kertasi huudon saaden linnut uudestaan lehahtamaan lentoon ja siirtymään sadatellen rauhallisempaan paikkaan.
”Jill…” Hän sanoi surun tukahduttaessa äänen olemattomiin.

Johan kuuli tuon huudon ja katsoi uudelleen kiikarin läpi ja huomasi osuneensa väärään kohteeseen. Hän näki miten Jon piteli yhä naista sylissään, veriset kädet tiukasti kiedottuina tämän ympärille.
”Saamari.” Johan manasi ja se jäikin hänen viimeisiksi sanoikseen, sillä samassa koko kopteri räjähti yhdessä valtavassa leimahduksessa, jonka jälkeen liekehtivät kappaleet putosivat maastoon.

Seuraavaksi lensivät pusikossa väijyneet miehet ja seivästyivät teräviin puiden oksiin. Sen jälkeen joelle laskeutui syvä hiljaisuus. Eivät edes linnut äännelleet.

Jon laski hellästi Jillin käsistään ja peitteli tämän takillaan, jonka jälkeen hän otti Tommyn syliinsä, sillä se oli nyt ainoa maailmassa, joka muistuttaisi häntä Jillistä. Yksinäinen pisara vierähti miehen silmäkulmasta poskelle, mistä se vieri alas ja katosi leukaa peittävään partaan.
Vene liikkui kuin itsestään, kunnes liukui oikean puoleiselle rannalle ja pysähtyi kolahtaen kiviä vasten. Jon nousi kyydistä ja nosti Tommyn suojaan juurakkoon ja kääntyi sitten nostamaan Jillin veneestä.

Hän katsoi sopivan kauniin paikan, jonne laski hellästi naisen, katsoi että tämän oli hyvä olla ja peitteli tämän sitten huolellisesti. Ennen peittelyä, hän painoi vielä hellän suudelman naisen otsalle ja painoi kevyesti tämän luomet kiinni.
Tämän jälkeen hän kumartui veden partaalle ja kastoi kätensä kirkkaaseen veteen. Se tuntui kylmältä, mutta hän ei välittänyt, vaan antoi sen huudella veren käsistään. Hän näki miten vesi värjäytyi punaiseksi hänen käsistään ja kasvoistaan lähtevästä verestä. Viimein pitkän tovin jälkeen hän oli valmis, vaikka tunsi vieläkin veren käsillään ja kasvoillaan. Se tunne ei häviäisi ikinä, niin kuin ei myöskään se katse, jonka hän oli nähnyt Jillin silmissä, ennen kuin elämä oli valunut niistä pois.

Hän nosti Tommyn syliinsä ja jäi vielä pitkäksi aikaa paikalleen. Tuo pieni ihmisen alku oli syy, miksi hän päätti yrittää jaksaa, vaikka suru tuntuikin juuri silloin niin musertavalta ja tuntui kuin kaikki ilo olisi kadonnut maailmasta kokonaan.
Raskas huokaus ja alas painuneet hartiat, niin kuin raskas paino olisi niille sälytetty hänen kannettavakseen. Sydän tuntui musertuvan tuon tuskan alla, mutta katsottuaan Tommya joka uinui onnellisen tietämättömänä hänen sylissään ja hän tiesi, ettei voisi hylätä tätä ainoaa asiaa, joka Jillistä vielä oli jäljellä, asiaa joka oli Jillin ja hänen omaa lihaa ja verta.

"Älä huoli Tommy, en ikinä anna sinua niille. En niin kauan, kuin henki minussa pihisee." Jon sanoi hiljaa murtuneella äännellä. "Sen minä lupaan sinulle Jill, vaikka se sitten maksaisi minunkin henkeni." Hän lisäsi hiljaa ja nosti katseensa Tommysta Jilliin, joka vain näytti nukkuvan levollisesti.
Jos joku olisi ollut paikalla, olisi hän huomannut miten miehen silmiin hiipi päättäväisyyden ja raivon tuli, joka paloi niissä sellaisella roihulla, ettei yksikään, joka yrittäisi häneen tai Tommyyn koskea, selviäisi siitä hengissä. Vain hetkeksi tuo tuli väistyi kun hän katsoi Tommya ja asetteli huovan paremmin, ennen kuin asteli takaisin rantaan.


****

 

Toisaalla, oli Yökiitäjä saanut tiedon Johanin sekä muutaman muun alaisen kuolemasta. Mies kirosi raskaasti ja kaatoi lasin puolilleen viskiä, jonka kulautti kerralla kurkkuunsa. Hän viittasi kaapin kokoiselle turvamiehelle, joka asteli heti hänen luokseen.
”Hae Patrick.” Yökiitäjä sanoi ja turvamies nyökkäsi häviten toiseen huoneeseen.
Hetken kuluttua mies palasi takaisin retuuttaen mukanaan nuhruiseen pukuun pukeutunutta miestä, jolla oli pahat arvet kasvoissa ja toinen käsi oli ranteen kohdalta omituisesti ja selvästi jäykkä kuin lauta.

”Osaan minä itsekin kävellä.” Patrick ärähti kaapin kokoiselle turvamiehelle, joka tönäisi Patricia lähemmäksi Yökiitäjää.
”Vaikene.” Yökiitäjä sähähti ja katsoi miestä alta kulmain. Hän pyöritteli viskilasia kädessään ja mittaili katseellaan Patrickia ja mietti pystyisikö tämä hoitamaan sen, missä Johan epäonnistui. ”Minulla on sinulle tehtävä, josta saatat hyötyä rahallisesti, jos onnistut.” Hän aloitti, tarkkaillen miestä koko ajan.
”Riippuu siitä haluanko tehdä sen.” Patrick sanoi.
”No jos et halua, löydän kyllä jonkun toisen hoitamaan homman.” Yökiitäjä sanoi uhkaavalla äänellä ja katsoi paljon puhuvasti Patrickia. Tämän jälkeen hän kaivoi muutaman valokuvan, jonka ojensi Patrickille, joka otti kuvat ihmetellen vastaan. Hän katsoi kuvia, joista yhdessä oli kuva Jonista ja lopuissa oli kuvia tuhoutuneesta laitoksesta ja helikopterista.

”Mitä minun pitäisi tehdä?” Patrick kysyi nostaen katseensa kuvista.
”Sinun on etsittävä tuo mies ja tapettava hänet.” Yökiitäjä sanoi ja vaikeni hetkeksi.
”Miksi?” Patrick kysyi.
”Älä sillä vaivaa päätäsi.” Yökiitäjä sanoi. ”Toivottavasti onnistut, sillä niistä lopuista kuvista näet mihin hän pystyy.” Hän lisäsi ja vilkaisi Patrickia.
”Tuo surkimusko muka teki kaiken, mitä kuvissa näkyy?” Patrick kysyi epäuskoisena.
”Kyllä.” Yökiitäjä vastasi ottaen uuden lasin ja kaatoi siihen sekä omaansa tuota kullanruskeaa nestettä. Hän ojensi toisen lasin Patrickille, joka otti sen hieman varautuneesti vastaan.

Patrick nosti lasin huulilleen ja maistoi sen polttavaa sisältöä varovaisesti. Ensimmäisen siemauksen jälkeen, hän kulautti loput aineet alas kurkustaan ja pyyhkäisi huuliaan hihallaan. Yökiitäjä ilme ei värähtänytkään, mutta tämä mietti mielessään monenlaisia tapoja teloittaa edessään seisova surkimus, sen jälkeen kun tulisi aika hankkiutua miehestä eroon.

Katseltuaan hetken aikaa inhon vallassa kallista viskiä ryystävää Patrickia, kiitäjä tunsi sanoinkuvaamatonta tarvetta tehdä miehestä loppu saman tien. Hän ei voinut sietää siivottomia miehenrähjiä, jotka eivät osanneet kunnioittaa kallista ainetta juuri oikean lämpöisenä tarjoiltuna, eivätkä omanneet minkäänlaista tyylitajua. Tuolle säälittävälle otukselle kun olisi kelvannut vaikka haiseva ja ylikäynyt kilju, eikä tämä olisi huomannut mitään vikaa juomassaan. Todennäköisesti mies olisi ojentanut lasinsa tyytyväisenä uudelleen täytettäväksi.

Patrick laski lasin kädestään ja vilkaisi hermostuneena edessään seisovaa miestä. Hänelle oli tullut kummallinen olo Kiitäjän suhteen. Miehestä tuntui hetken aikaa, aivan kuin Kiitäjä olisi tuijottanut verenhimoisesti hänen kaulaansa. Muutaman silmänräpäyksen verran Patrick olisi halunnut nostaa käden kaulansa suojaksi. Tunne oli ollut typerä ja hyvin voimakas, eikä mies ymmärtänyt minkä vuoksi hän oli niin tuntenut. Kiitäjän kasvoilla kun ei ollut näkynyt minkäänlaista liikahdusta. Tämän kasvot olivat olleet kuin kivestä veistetyt ja kuitenkin niissä oli jotain, mikä sai Patrickin tuntemaan olonsa hieman levottomaksi.

Tunne meni ohi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin ja pian Patrick oli jo saanut lyhyen ohjeistuksen Kiitäjältä, jonka mukaan hänen tulisi toimia. Patrickin tehtävä olisi ensin pelkästään tarkkailla ja soluttautua Jonin ja vauvan läheisyyteen. Näyttäytyä ei saisi, sillä se olisi liian kohtalokasta. Kun aika olisi kypsä, Patrickin tulisi napata lapsi ja tuhota Jon sitten kun kakara olisi varmassa säilössä. Ohjeistus kuulosti erittäin helpolta ja teki siksi Patrickin hyväntuuliseksi. Typerä itsevarmuus ärsytti Kiitäjää kun hän katseli Patrickin poistumista huoneesta.

”Minä odotan, että onnistut nappaamaan lapsen. Pidä huoli, että Jon kuolee varmasti. Kohde on liian vaarallinen elävänä.” Kiitäjä neuvoi ja silmäili ovensuussa seisovaa miestä arvioivasti. Hän mietti, olisiko Patrickista hoitamaan juttua. Patrick nyökkäsi ja kääntyi poistuakseen. Hän ei ennättänyt astua ulos ovesta, sillä Kiitäjä keskeytti hänet.

”Ja minä varoitan, älä aliarvioi sitä miestä. Nurkkaan ajettu isä on hyvin vaarallinen vastustaja.” Kiitäjä huomautti kuin ohimennen, mutta Patrickista nuo sanat tuntuivat miltei uhkaavilta.
”Minä otan neuvosi huomioon.” Patrick sanoi tukahtuneella äänensävyllä ja sulki oven perässään. Kiitäjän silmiin nousi kylmä kiilto. ”Niin otatkin, aivan varmasti. Minä pidän siitä huolen.”

****

Joella oli hiljaista, vain jokunen lintu lennähti oksalta oksalle ja kuului loiskahdus, kun kuningas kalastaja syöksyi saaliin perään.

Keskellä jokea ajelehti verkkaan virran mukana vene. Jon istui perätuhdolla ohjaten venettä virran mukana, varoen osumasta kiviin, jotka olivat salakavalasti piilossa kuohujen alla. Tommy nukkui yhä tyytyväisenä Jonin sylissä.

Hän itse vain katsoi tyhjin silmin maisemaa, vilkaisten vielä kerran taakseen. Hänestä tuntui pahalta jättää Jillin ruumis, mutta hän tiesi, ettei myöskään voinut jäädä aloilleen, niin kauan kuin heitä vielä etsittäisiin.

Ilma alkoi viiletä ja taivas tummeta, kun joki leveni suistoksi ja Jon ohjasi veneen toiselle rannalle ja kiskoi sen niin ylös kiville kuin suinkin sai. Tämän jälkeen nosti repun selkäänsä ja Tommyn käsivarsilleen alkaen harppoa kohti metsää, löytääkseen suojan yöksi.

Jon harppoi ääneti eteenpäin, pimeyden tihentyessä ja piilottaessa hänet varjoihin. Oli jo sysipimeää, kun hän näki himmeän valon edessään ja nopeutti askeliaan. Tovin kuluttua hän huomasi saapuneensa maantielle.

Hetken hän seisoi paikallaan, mutta alkoi sitten seurata tietä piennarta pitkin ja ajatteli liftata, jos vain joku sattuisi ajamaan ohi.

Joku kai kuuli hänen ajatuksensa, sillä pian kuului moottorin hurinaa ja räminää, kun vanha kuhmuinen ja likainen jeeppi ilmestyi näkyviin.

Jon pysähtyi, kääntyi ja nosti peukalonsa pystyyn. Auto hiljensi vauhtia ja pysäköi pientareelle jonkin matkaa Jonin eteen.

Jon asteli nopeasti autolle ja nousi kyytiin, nostaen reppunsa takapenkille.

”Minnekäs matka?” Kysyi auton iäkäs omistaja ja vilkaisi sitten Tommya, joka nukkui Jonin sylissä.

”Lähimpään kaupunkiin.” Jon vastasi lyhyesti sellaisella äänenpainolla, joka kertoi kyydin antaneelle, ettei hän ollut juttutuulella.

”Hyvä on sitten.” Mies sanoi. ”Jätän teidän motellille, että voitte pyytää sieltä huoneen ainakin täksi yöksi.” Hän lisäsi vilkaisten Jonia, sillä oli huomannut, miten väsynyt tämä oli.

”Kiitos.” Jon sanoi ja katsoi kiitollisena kyydin antanutta miestä, joka ymmärsi olla kysymättä liikoja. ”Kiitos oikein paljon.”

”Ole hyvä vain.” Mies sanoi ja autoon laskeutui syvä hiljaisuus. Mies, Earl nimeltään katseli Jonia peilin kautta ja näki miehen kasvoista, että tämä oli hiljattain kokenut jotain todella raskasta. Hän ei kysellyt, sillä mies ei selvästikään halunnut puhua asiasta.

Puolivälissä matkaa vauva heräsi ja alkoi itkeä nälkäänsä, jolloin Jon kääntyi kaivamaan repusta tuttipullon, jossa oli Jillin ennen matkaa lypsämää maitoa. Tommy rauhoittui heti, kun sai maitoa ja nukahti pian tyytyväisenä tuttipullon tutti suussaan. Jon otti tuttipullon poikaa herättämättä ja laittoi sen takaisin reppuunsa ja kääntyi pyyhkäisemään pienen maitopisaran pois Tommyn leualta.

Earl seurasi peilin kautta tapahtumia ja huomasi, miten hellästi mies pienokaista hoivasi. Hän myös huomasi että pienokaisella oli samanlaiset piirteet kuin miehelläkin.