Heipä hei, tulikin näin nopeasti tehtyä tuore osa. Pahoittelut tosiaan kuvien vähyydestä ja toivottavasti osanen muilta osin miellyttää teitä.

Kiitokset jälleen kerran Nuubialaiselle Prinsessalle.

Ja tässä vielä musiikkia, joka mielestäni sopii tähän osaan hyvin.  Blackmore's Night - Wish you where here

***

Jon torkahti matkan aikana ja havahtui, kun Earl töni hänet hereille.

”Tuossa se motelli nyt on.” Hän sanoi ja katsoi Jonia mietteliäänä. ”Onhan sinulla rahaa, että pärjäät?” Hän kysyi vielä.

”Ei, mutta enköhän minä keksi jotakin.” Jon sanoi.

”Kuule ota nämä.” Earl sanoi ja ojensi pari kahdenkymmenen dollarin seteliä. ”Ei kun ota vain, minä olen yksinäinen mies, enkä yleensä tarvitse paljoa, mutta näen, että sinä tarvitset näitä enemmän kuin minä.” Hän sanoi kun Jon aikoi kieltäytyä tarjouksesta.

Viimein Jon suostui ottamaan rahat. ”Kiitos teille.” Hän sanoi liikuttuneena. ”Sinunlaisiasi on liian harvassa.”

”Eipä mitään.” Earl sanoi ja ennen kuin käynnisti autonsa hän huikkasi vielä. ”Onnea sinulle, pärjäile.”

Jeeppi katosi tomupilven saattelemana ja Jon katseli hetken sen perään, kunnes kääntyi ja asteli luukulle, jossa istui puoliuninen mies.

”Anteeksi että häiritsen, mutta tarvitsisi huoneen täksi yöksi.” Jon sanoi.

”Löytyy, kas tuossa huone numero 250 on vapaa.” Mies murahti vilkuillen sivusilmällä televisiota, josta parhaillaan tuli jotain visailuohjelmaa ja lisäsi. ”Se tekee sitten 15$.”

”Maksan käteisellä.” Jon sanoi ja ojensi rypistyneen kaksikymppisen miehelle.

”Ole hyvä.” Mies sanoi ja ojensi sekä vaihtorahat, että avaimen Jonille.

”Kiitos.” Jon sanoi saatuaan avaimen ja rahat.

Hän suunnisti kohti rakennusta ja seurasi sitten oviriviä, kunnes pysähtyi syrjäisimmän huoneen kohdalle, nuhruisessa ovessa luki kulunein kirjaimin 250. Hän avasi oven ja astui sisälle sytyttäen valot.

Hän painoi oven kiinni perässään ja asteli sisemmäksi. Huoneisto oli pieni, siihen kuului vain pieni oleskelutila, josta pääsi makuuhuoneeseen ja vessaan.

Jon laski repun lattialle ja kävi sitten laittamassa Tommyn sängylle nukkumaan, jääden itse istumaan viereiselle tuolille, pää käsien varaan tuettuna.

Hän oli väsynyt totta kai, mutta nukkumaan hän ei pystynyt, sillä hän halusi varmistaa, että Tommylla olisi kaikki hyvin. Toisaalta taas hän pelkäsi jonkun tulevan sillä välin, kun hän nukkuisi ja veisi pojan.

Samaan aikaan arpinaamainen mies kiiruhti autoon, sillä oli saanut tiedon, että karkulaisen vene oli löytynyt joen rannalta, mistä oli jokunen maili lähimmälle tielle. Sinä yönä liikennettä oli ollut vähän, joten karkulaisen oli täytynyt saada kyyti siltä ainoalta joka siihen aikaan oli ollut liikkeellä.

Nyt hän itse ajoi samaa tietä, yön alkaessa hiljalleen vetäytyä aamun tieltä. Tien molemmin puolin kasvoi mäntymetsää joten ei niin otollinen paikka liftaamiselle. Liikennettä oli todella vähän, vain yhden auton hän oli nähnyt hurahtavan ohitseen.

Hän arveli, ettei karkulainen ollut voinut mennä suuntaan, josta hän itse oli tullut, sillä siellä oli paljon Yökiitäjän alaisia liikkeellä ja ne olisivat keränneet muitta mutkitta karkulaisen parempaan talteen.

Joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi lähin kaupunki.

Auringon valo kultasi taivaan, kun mäntymetsä viimein loppui ja tien molemmin puolin alkoi näkyä rakennuksia.

Patrick pysähtyi hetkeksi ja alkoi nyt miettiä minne itse menisi ensimmäiseksi, jos saapuisi kaupunkiin. Hän antoi katseen kiertää rakennuksia ja kauppoja, kunnes silmiin osui suuri neon kyltti, jossa neonkirjaimet mainostivat halpaa yösijaa.

”No totta kai.” Patrick murahti ja auto nytkähti liikkeelle. ”Sinua onkin helppo seurata.” Hän mutisi ja hymyili leveästi.

Hän parkkeerasi autonsa pihamaalle ja asteli luukulle jolla tällä hetkellä seisoi nainen, jolla oli blondatut hiukset, jotka hapsottivat tönkköinä. Nainen katsoi tympääntyneenä Patrickia ja jatkoi kynsiensä viilaamista.

”Anteeksi, mutta etsin veljeäni ja hän kai tuli tänne yöllä.” Patrick valehteli sujuvasti.

”En mä tiedä tuliko tänne joku yöllä, mun vuoro alkoi vasta.” Nainen sanoi.

”Kuka sitten oli yövuorossa, minun pitäisi näet kiireesti päästä veljeni luo.” Patrick selitti ottaen naamalleen huolestuneen ja hermostuneen ilmeen.

”Oota vähän.” Nainen sanoi ja kääntyi huutamaan takahuoneeseen. ”Paul! Tuu tänne, yks mies kysyi jostain yövieraasta.”

Takahuoneesta kuului sadattelua, kun uniltaan herätetty omistaja kömpi vuoteestaan ja asteli suurta vatsaansa raapien tiskille.

”Mikä nyt on hätänä?” Paul kysyi ja mulkoili ärtyneenä naista ja sitten miestä joka notkui ulkopuolella. Hän oli kärttyinen sillä Sue oli herättänyt hänet kesken unien.

Patrick kertoi miehelle saman valheen kuin oli syöttänyt blondille, joka oli Pauli tullessa paikalle jatkanut kynsiensä viilaamista.

”Se on tuolla huoneessa 250.” Paul murahti ja haukotteli. ”Jos nyt sopii, menen takaisin unilleni.” Hän ärähti ja katosi sitten takahuoneeseen takapuoltaan raapien. Ei kulunut minuuttiakaan, kun takahuoneesta kantautui voimakas kuorsaus, joka kertoi miehen nukahtaneen.

”Kiitos.” Patrick sanoi jättäen viisikymppisen blondille, joka palasi rahan otettuaan takaisin kynsiensä ihmeelliseen maailmaan.

Patrick puolestaan alkoi astella tyytyväinen hymy huulillaan kohti mainittua huonetta, sillä tämä kävi hänen mielestään helposti, melkeinpä liian helposti.

Hän saapui viimein huoneen ovelle, kokeili sitä ja lopulta potkaisi sen auki ja joutui toteamaan, että karkulainen oli ehtinyt paeta.

”Saakeli.” Patrick manasi kovaan ääneen ja sai aikaiseksi sen, että joku toisesta huoneesta heräsi ja käski hänen painua helvettiin metelöimästä. Hän vastasi huutelijalle jotakin lähes yhtä ystävällistä ja alkoi katsella ympärilleen keksiäkseen, minne karkulainen oli voinut mennä.

Kova kolina ja huuto saivat Jonin havahtumaan unestaan. Hetken hän istui paikallaan ja kuunteli, kunnes lopulta nousi tuolilta. Nopeasti hän katsoi, että Tommy oli vielä siinä, mihin hän oli pojan laskenut ja että tällä oli kaikki hyvin.

Hän oli torkahtanut sängylle ja nyt hän tunsi siitä syyllisyyttä, vaikka toisaalta tiesi, että pitäisi nukkuakin joskus.

Sydän takoi villisti Jonin rinnassa, eikä tämä jäänyt katselemaan ovelle kuka tulija oli, vaan nappasi reppunsa ja haki Tommyn makuuhuoneesta, minkä jälkeen hän livahti ulos makuuhuoneen ikkunasta ja juoksi metsikköön.

****

Kiitäjä, joka tiesi aina kaiken mitä hänen alamaisensa milloinkin tekivät, iski nyrkin hotellihuoneiston seinään ja puri hampaitaan yhteen raivoisasti kirskuttaen. Hetkeä aikaisemmin tullut puhelu paljasti Kiitäjälle sen, mitä hän oli jo aikaisemmin pelännytkin. Patrick ei ollut pysynyt näkymättömänä niin kuin hän oli käskenyt tekemään. Mies oli hyökännyt hotellihuoneeseen kuin mikäkin raivopää, pysähtymättä hetkeksikään miettimään tekojaan ja niiden mahdollisia seuraamuksia. Tuo typerys kuvitteli voivansa peitota paljain käsin Jonin, eikä käsittänyt millainen voima pakenevan miehen käsissä on.

Kiitäjä tarttui kiivain liikkein telineellä roikkuneeseen hattuunsa, painoi sen päähänsä ja tempaisi oven auki hillittyä raivoa tihkuva katse silmissään. Jos typerys luuli selviävänsä käskyjen rikkomisesta, tämä saisi kokea yllätyksen. Pitkän kivuliaan yllätyksen, johon liittyi paljon polttavaa rautaa ja ihoa silppuavaa terästä. Nyt Kiitäjä hymyili hieman ja hetkeä aikaisempi kireys alkoi kadota miehen voimakkaasta olemuksesta. Hän käveli juna-asemalle ja katosi ihmisjoukon sekaan.

Junaa raiteilla kaksi kuulutettiin lähteväksi ja yksi tukevanoloinen mies huomasi harmikseen kadottaneensa jonnekin matkalippunsa. Kiitäjä heilautti hattuaan konduktöörille kun juna nytkähti liikkeelle. Pian lupauksensa pettänyt rotta vinkuisi kauhuissaan ja Kiitäjä saisi kokea jälleen kerran nautintoa nähdessään, kuinka elämä valuu pois arvottoman rikollisen silmistä. Se hetki, oivallus elämänsä päättymisestä juuri ennen viimeistä henkäystä oli Kiitäjän mielestä kaikkein nautinnollisinta katsottavaa. Siihen hän ei tulisi koskaan kyllästymään.

***

Motellilla, Patrick tarkasti huoneen nopeasti ja päätti sitten palata autolleen, kun huomasi makuuhuoneen ikkunan olevan auki. Hän kurkisti siitä ulos, muttei nähnyt kuin läheisen metsikön.

”Helvetin helvetti.” Mies manasi ja suunnisti sitten takaisi ovelle ja alkoi kiukkuisena suunnistaa kohti pysäköintialuetta.

****

Jon pinkoi taakseen katsomatta eteenpäin ja läpi metsikön, kunnes huomasi Patrickin auton, joka seisoi pysäköintialueella. Hän kokeili ovea ja huomasi sen olevan auki ja mikä parasta hänen onnekseen oli Patrick unohtanut avaimet lukkoon.

Jon vilkuili nopeasti molemmille sivuilleen, nähdäkseen ettei alueella liikkunut ketään. Oli hiljaista, vain se blondi istui tuolillaan kynsiään viilaten.

Hän avasi oven, nosti Tommyn pelkääjän paikalle ja varmisti vielä, ettei vauvalla ollut mitään hätää. Tämän jälkeen hän kapusi itse kyytiin, veti oven kiinni ja varmisti vielä, että turvavyö oli kiinni ennen kuin käynnisti auton.

Ajoitus oli hyvä, sillä Patrick juoksi parkkipaikalle ja ehti iskeä nyrkillä auton kylkeen, ennen kuin se katosi hiekkaa lennättäen näkyvistä.

****

Patrick kaivoi aseensa kupeeltaan, tähtäsi ja laukaisi, minkä jälkeen hän jäi kiroillen paikalleen seisomaan.

Hetken seisottuaan paikallaan hän lähti katsastamaan autoja löytääkseen sellaisen, jonka omista oli ollut huolimaton. Pitkällisen etsinnän jälkeen hän löysikin sopivan ja kaasutti sillä pois paikalta samaan suuntaan, jonne oli nähnyt Jonin katoavan hänen autollaan.

****

Jon näki peilin kautta miten Patrick kaivoi aseensa esille ja laukaisi. Samassa kuului kilahdus, kun takalasi hajosi. Seuraavaksi hän tunsi kipua olkapäässään, älähti ja oli ohjata auton ojaan, mutta sai kuin saikin auton oikaistua. Hän painoi kaasua jatkaen matkaansa, kunnes tuli risteykseen, mistä hän kääntyi pohjoiseen.

Jon ei tiennyt kuinka kauan oli ajanut ja kuinka pitkälle, kun hän tunsi lievää huimausta. Hän katsoi olkapäätään ja näki että vuotanut veri oli värjännyt paidan hihan olkapään kohdalta aina olkavarteen asti punaiseksi. Hätäisesti hän vilkaisi Tommya, joka nukkui rauhallisesti pelkääjän paikalla.

Ei saanut pysähtyä, ei saanut… Sitten ryminää ja hän nappasi pojan nopeasti syliinsä pitäen tästä tiukasti kiinni, maan ja taivaan vaihtaessa paikkaa tiuhaan tahtiin, kunnes viimein auto pysähtyi kivikkoon katolleen. Sen jälkeen pimeys, jota tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes hän viimein havahtui.

Oli sysipimeää ja kylmää tuulen tuivertaessa puiden oksistossa. Jon muisti mitä oli tapahtunut ja säikähti pahanpäiväisesti ja pelkäsi miten Tommyn oli käynyt.

”Tommy.” Hän älähti ja huokasi helpotuksesta, kun huomasi Tommyn olevan yhä sylissään. Tämä nukkui, kuin ei mitään olisikaan tapahtunut. ”Luojan kiitos.” Hän henkäisi. Varovaisesti hän laski pojan alas pelkääjän puolelle, minkä jälkeen hän rupesi järjestämään itseään vapaaksi turvavöistä, sekä auton romusta.

Tovin kuluttua hän sai turvavyön auki ja rämähti sirpaleiden peittämälle katolle, repien samalla kämmenensä sirpaleisiin. Jon ei siitä välittänyt vaan konttasi hakemaan Tommyn ja keplotteli tämän jälkeen ulos autosta.

Minne vain hän katsoi, hän näki pimeää ja puita. Oli niin kylmä, että hengitys huurusi ja Jon tiesi ettei voinut jäädä siihen viiman armoille, tai he kumpikin paleltuisivat ennen aamua. Hän näki kauempana ylhäällä himmeät valot, jotka kertoivat että tie oli siellä ja sinne se saisikin jäädä, sillä se ei ollut enää turvallista.

Jon kaivoi autonromusta vielä reppunsa, nosti Tommyn syliinsä ja suunnisti edessään näkyvään metsään. Hän käveli tai oikeammin kompasteli eteenpäin pimeässä, kunnes ei enää tiennyt missä oli, mutta takaisinkaan hän ei kääntynyt.

Pian hänen oli pysähdyttävä lepäämään ja hän löysikin sopivan paikan kallion juurelta, kuusen oksien suojista. Hän istuutui maahan ja nojasi selkänsä kylmää kalliota vasten, minkä jälkeen hän kaivoi repusta huovan, jonka kietoi varovaisesti Tommyn ympärille ja painoi sitten käärön itseään vasten, jotta pienokainen pysyisi lämpimänä. Jon valvoi, kunnes viimein kylmyyden ja väsymyksen takia nukahti.

Unessa hän oli taas veneessä, joka ajelehti virrassa ja hän yritti pelastaa Jillin, kuitenkaan siinä onnistumatta. Hän havahtui hätkähtäen hereille siinä vaiheessa, kun kuuli laukauksen pamahtavan

ja huomasi, ettei ollutkaan enää metsässä. Hän oli hirsisessä rakennuksessa ja makasi vuoteessa paksujen peitteiden alla. Takassa paloi tuli, joka lämmitti koko huoneen mukavasti ja takan vieressä oli kiikkustuoli, jossa istui mies.

”Me tavattiinkin taas.” Mies sanoi huomattuaan Jonin olevan hereillä. ”Meinasit paleltua hengiltä, mutta tämä pieni mies tässä pelasti henkesi, sillä ilman hänen itkuaan, olisitte jääneet metsään.” Hän jatkoi ja katsoi hymyillen Tommya, joka nukkui tyytyväisenä.
”Kiitos.” Jon sanoi hiljaa ja nousi hitaasti istumaan. Hän oli tunnistanut miehen, se oli se sama, joka oli antanut kyydin ja oli antanut rahaakin.
”Saattekin olla täällä siihen asti, että sinä olet paremmassa kunnossa.” Earl sanoi ja katsoi tuikeasti Jonia. ”Näytät kamalalta ja paleltumisen lisäksi olit vuotaa kuiviin. On sinulla ollut melkoinen päivä” Hän jatkoi jutusteluaan Jonin vilkaistessa nopeasti olkapäätään, joka oli tiukasti sidottu.
”Kiitos, mutten voi jäädä...” Jon aloitti, mutta Earl keskeytti hänet heti.
”Tiedän, joku on perässäsi, eikä se joku taida olla mikään mukava tyyppi.” Hän sanoi. ”Kuten sanoin, saatte olla täällä siihen asti kunnes olet kunnossa ja pidempäänkin jos tarvitsee.”
”Eivät ne minua halua, vaan pojan.” Jon sanoi hiljaa. ”Minä olen liian vaarallinen.” Hän lisäsi ja katsoi ulos ikkunasta, jota sadevesi juovitti.
”En tiedä, enkä haluakaan tietää mistä on kyse.” Earl tokaisi. ”Mutta vaikutat ihan rehelliseltä kaverilta, joten autan sinua, vaikka tiedänkin saavani ikävyyksiä niiden taholta, jotka teitä jahtaavat.”
Jon katsoi miestä kiitollisena ja päätti, että korvaisi tälle kaiken, kunhan ensin saisi asiansa kuntoon.
”Tuota, missäs pojan äiti on?” Earl kysyi varovaisesti, sillä näki kyllä, että vauva oli vielä niin pieni, että olisi tarvinnut vielä äitinsä huolenpitoa.
”Hän… Jill… On poissa…” Jon sanoi katkonaisesti ja tuijotti käsiään. ”Kuollut.” Hän viimein sanoi ja käänsi päänsä pois, niin ettei Earl nähnyt miten häneen sattui.
Earl oli vaiti, sillä ei tiennyt mitä sanoisi. Hän katsoi Jonia ja näki, miten tämän hartiat tärisivät ja päätti antaa tämän toistaiseksi olla rauhassa ja antaa sitten myöhemmin itse kertoa, mitä oli tapahtunut.

Jon painoi päänsä käsiensä varaan ja antoi möykkynä kaihertavan surun tulla ulos. Se että hän oli saanut sanottua, että Jill oli kuollut, sai sen tuntumaan todellisemmalta ja musertavammalta. Viimein hän nosti päänsä ja katsoi Earlia ja hänen silmänsä kimmelsivät tulen kajossa.

”Ne, jotka meitä jahtaavat, tappoivat hänet, enkä minä…. Enkä minä pystynyt estämään sitä.” Hän sanoi murtuneella äänellä. ”Tommy on ainoa, joka muistuttaa hänestä, lupasin Jillille… ja itselleni, etten anna poikaani niille.” Hän lisäsi hiljaa ja katsoi lämpimästi Tommya.
”Lepää, minä hoidan poikaasi, kun nukut.” Earl sanoi ja lisäsi, vilkaisten samalla vanhaa tussariaan, joka roikkui takan yläpuolella olevissa hirvensarvissa. ”Minuun voit luottaa, sillä minä en niitä mailleni laske, keitä ne sitten ovatkin.”
Jon kiitti ja vetäytyi takaisin huopien alle lämpimään. Uni ei vain ottanut tullakseen, sillä aina kun hän sulki silmänsä, hän näki uudestaan ja uudestaan tapahtumat, jotka veivät Jillin häneltä.

****

Patrick ajeli päättömästi pitkin teitä ja etsi karkulaisia. Hän saikin etsiä päiviä, ennen kuin löysi autonsa ja joutui toteamaan, että jäljet olivat jo niin vanhentuneet ja sotkeutuneet, ettei hän enää löytäisi miestä, ei ainakaan ilman apua tuosta ryteiköstä. Hän kipusi ylös tien penkalle, jonne oli auton jättänyt ja ilmoitti, löytäneensä autonsa. Tämän jälkeen hän suunnisti takaisin motellille ajatellen vuokraavansa sieltä huoneen siksi, kunnes löytäisi karkulaisen, sillä oletti tämän olevan jossakin lähiseudulla.

Päästyään motellille hän pysäköi auton sivummalle ja marssi tiskille, jossa oli tällä kertaa omistaja itse vuorossa. Mies katseli Patrickia yrmeästi, kun tämä pyysi huoneen ja maksoi sitten käteisellä. Huoneeseensa asti Patrick ei ehtinyt, kun hänen tiensä tukki kaapin kokoinen mies.

****

Mökissä taas Earl nousi kiikkustuolistaan ja löntysti makuuhuoneeseensa, missä hän kaivoi esiin puhelimensa, jota hän muutenkin niin harvoin käytti.

Hän päätti soittaa vanhalle tutulle, jonka apua tässä nyt tarvittaisiin, sillä muutoin hänen pelastamansa mies ei ikinä pääsisi ongelmastaan eroon.

Hän kuunteli ritinää, kun puhelin yhdisti ja sitten kuului tuuttausta, joka kertoi että nyt se soi. Kului vielä tovi, kunnes puhelimeen vastattiin.

"Saywer" Kuului murahdus puhelimeen.

”Anteeksi Logan, herätinkö sinut.” Earl sanoi naurahtaen.

”Earl, en olekaan kuullut sinusta aikoihin.” Logan vastasi ja haukotteli, minkä Earl kuuli. ”Et yleensä soittele turhia, joten mistä on kyse?” Hän kysyi.

”Tarvitsen apuasi, tai oikeammin eräs toinen kaipaa apuasi.” Earl sanoi vakavoituen ja selitti sitten lyhyesti sen minkä tiesi.

”Hankala homma ja lienee parasta että tulen sinne.” Logan sanoi ja tiesi että hänen olisi toimittava sekä huomaamattomasti, että nopeasti.

”Hienoa.” Earl sanoi ja pyysi veljenpoikaansa tuomaan tullessaan vauvanhoitotarvikkeita pikkuista varten.

”Eikö vauvan äiti ole siellä?” Logan ihmetteli.

”Ei ole.” Earl sanoi ja kertoi sen minkä Jon oli hänelle kertonut.

”Sanotko uudestaan lapsen äidin nimen.” Logan kysyi ja kalpeni.

”Hän sanoi naisen nimeksi Jill.” Earl sanoi.

”Kertoiko mies omaa nimeään?” Logan kysyi.

”Ei ole kertonut.” Earl vastasi.

”En ole varma, mutta luulen tietäväni kuka hän on ja varmuuden saan, kun tulen sinne.” Logan sanoi ja lisäsi. ”Siihen asti pysy valppaana, äläkä missään nimessä laske ketään tuntematonta lähellekään autettavaasi tai siitä syntyy katastrofi, mikäli asia on niin kuin epäilen.”

”En, minulla on vielä vanha tussarini, eikä minun vanha sakemannini Beni päästä ketään tuntemattomia tänne.” Earl sanoi.

”No se on hyvä ja jos oikein muistan, osaat käyttää tussariasi erinomaisesti.” Logan naurahti.

”Miksen osaisi.” Earl naurahti ja rapsutti koiraansa joka oli tassutellut paikalle. ”Varokoon nahkaansa se ken tulee luvatta mailleni.” Hän lisäsi äänenpainolla, joka ei jättänyt mitään arvailun varaan.

”En tiedä kauanko minulla menee ennen kuin pääsen sinne, mutta luultavasti muutamia päiviä ja kyllähän sinä minut tunnet, joten ei liene erehtymisen vaaraa.” Logan sanoi. ”Kuulemiin.”

”Kuulemiin.” Earl sanoi ja tunsi nyt, että asiat saattaisivat saada hieman paremman päätöksen, kun veljenpoika astuisi kuvioihin. Hän laski luurin paikoilleen ja kumartui uudestaan silittämään koiraansa.

”Kyllä me tästä selvitään, vai mitä Beni.” Earl sanoi ja katsoi koiraansa.

”Wuf.” Beni vastasi vain kuin olisi aina tiennyt sen.

Jon oli alkanut parantua, mutta oli hiljainen, minkä Earl hyvin ymmärsi ja antoi miehen olla rauhassa. Hän tiesi, että toisen piti saada rauhassa surra menetystään, ilman turhia kyselemisiä, mutta oli silti valmis kuuntelemaan, mikäli tämä olisi halunnut purkaa mieltään.

Kolmas päivä oli jo kääntymässä illaksi ja talven ensimmäiset hiutaleet leijuivat alas niin että maa muuttui valkeaksi.

Beni nousi haukahtaen paikaltaan ja asteli jännittyneenä ovelle, valmiina syöksymään päälle mikäli tulija olisi tuntematon. Earl oli ottanut tussarinsa käsiinsä ja kiikkustuoli oli pysähtynyt paikalleen, sillä oli kuullut auton äänet.

Jon puolestaan istui paikallaan ja tuijotti ovea valmiina puolustautumaan tai pakenemaan.

Pian kuului koputus ja sitten ovi aukesi. Beni haukahti uudelleen, nyt iloisesti ja heilutti häntäänsä kuin tietäen että tulija oli entuudestaan tuttu.

Earl laski tussarinsa käsistään ja nousi kiikkustuolistaan astellen verkkaisesti ovelle.

”Se on vain veljenpoikani.” Earl sanoi Jonille, joka yhä katsoi epäluuloisesti ovelle.

Hetken kuluttua sisälle pirttiin astui suurikokoinen mies joka puisteli lunta hartioiltaan ja hymyili.

”Iltaa ja anteeksi tämä myöhäinen ajankohta.” Logan sanoi.

”Sinua on mukava nähdä.” Earl sanoi naurahtaen.

”Samoin sinua.” Logan vastasi ja lisäsi. ”Ennen kuin asetun, haen tuomiseni autosta ja apu olisi tarpeen.”

”Minä voin auttaa.” Jon sanoi ja nousi paikaltaan.

Seurattuaan Logania autolle, Jon katsahti tulijaa uudestaan. Oli kuin usvaverho olisi vedetty Jonin silmiltä ja hän tajusi edessään autolastia purkavan miehen olevan hyvin tuttu.

”En voi uskoa silmiäni. Logan, oletko se tosiaan sinä?” Jon kysyi yllättyneenä. Hetken aikaa hän silmäili miestä ja ihmetteli uskomatonta sattumaa.
”Minähän se olen, joo. Sinä olet tainnut joutua aikamoiseen liemeen kaveri. Kun setä soitti, minulle tuli sellainen hassu aavistus siitä, kuka hänen salaperäinen pakolainen on. Noh, kannetaan nämä nyt sisälle, niin saat sitten kertoa kaiken. ”Logan totesi huvittuneena ja taputti kevyesti Jonin olkapäätä.
”Niin liemeen tosiaan. Et kyllä voi uskoa, mitä kaikkea on tapahtunut sen jälkeen kun jätimme Jillin kanssa teidät muut sinne satamaan.” Jon sanoi ja suru välähti miehen väsyneissä silmissä varjon kaltaisena häivähdyksenä.

Jon auttoi Logania kipeästä haavastaan huolimatta. Miehet kantoivat sisään suuren määrän tavaraa, joka oli pakattu erikokoisiin pahvilaatikoihin. Earl oli nostanut pikku Tommyn syliinsä ja keinutteli pienokaista tottuneesti edestakaisin käsiensä kätköissä. Jon nosti viimeiset tavarat sisään ja kiiruhti ottamaan Tommyn syliinsä nähtyään pojan Earlin hoivissa.

”Kiitos.” Jon kuiskasi kiitoksen Earlille tunteikkaalla karhealla äänellä. Miehen huulilla viipyili äärimmäisen hellä hymy, joka oli tarkoitettu Tommyn vääntelehtiville kasvoille. Pieni ynähdysten sarja karkasi pikku miehen suusta ja tämän kulmat kaartuivat punaiseksi rypyksi otsan ja silmien väliin. Pienet nyrkit heiluttivat sarjatulta tumman hiuskiehkuran yläpuolella. Jon kosketti vapaalla kädellään Tommyn kiehkuraa ja tunsi poltteen silmäluomiensa alla.

”Onpa soma pienokainen. ”Logan totesi ovensuusta ja sai Jonin huomion hetkeksi puoleensa. Mies nojasi oven pieleen ja riiputti toisessa kädessään valkoiseksi maalattua puista kehtoa. Nähdessään Loganin tuliaisen, Jonin kasvoille levisi aurinkoinen hymy.

”Kas tässä on lapselle peti, jossa voi turvallisesti uinua. Kevyellä keinutuksella vauvan saa helposti nukkumaan iltaisin. Lainasin keinun pikku siskolta, joka nyt tietenkin epäilee minun piilottelevan omaa vauvaa jossain asuntoni kätköissä, tai ainakin uskoo minun panneen paksuksi jonkun naisystäväni.” Logan paljastaa hyväntuulisesti ajatukselleen hymähdellen. Jonin katse on täynnä helpotusta ja syvää kiitollisuutta Logania ja tämän setää kohtaan.

***

Samaan aikaan eräs laivarotta tärisi niin kovasti, etteivät housutkaan meinanneet pysyä poloisen jaloissa, kun tämä katsoi edessään seisovaa miestä silmät säikähdyksestä suurina. Tuo kaapinkokoinen mies ei pukahtanutkaan, vaan käski yhdellä eleellä Patrickia painelemaan kauempana odottavaan mustaan limusiiniin, jossa oli tummennetut lasit.

Takimmainen lasi laskeutui hieman ja sieltä tuprahti sikarin savua, joka sai Patrickin nielaisemaan. Tärisevin jaloin tämä asteli autolle ja pelkäsi, niin että oli laskea ensimmäisen kerran housuihinsa, sitten lapsuuden.

Kaapin kokoinen turvamies asteli perässä, kasvot ilmeettöminä. Hän avasi oven ja viittasi Patrickia painumaan sisälle, joka kasvot valkoisina vilkaisi turvamiestä ja katsoi aiheelliseksi totella, ennen kuin tuo kaapin kokoinen mies ottaisi hänet niskaperse otteeseen ja runttaisi autoon. Siispä hän istuutui hienolle penkille, mutta joutui antamaan tilaa, kun kaapinkokoinen turvamies ahtautui hänen viereensä mulkaisten Patrickia hyytävästi.

Mutta tuon miehen katse ei ollut mitään verrattuna Yökiitäjän murhaavaan katseeseen, jolloin Patrick vaistomaisesti nosti kätensä kaulansa suojaksi.

Auto nytkähti liikkeelle ja kaarsi maantielle, ajoi jonkin matkaa ja pysähtyi syrjäiseen paikkaan, jossa ei ollut ylimääräisiä silmiä.

Yökiitäjän huulet vetäytyivät ylimieliseen ja viileään hymyyn, minkä jälkeen tämä puhalsi sikarin savut Patrickin silmille.

”Mitätön säälittävä rotta.” Yökiitäjä sanoi ja katsoen edessään tutisevaa rosvoa ylimielisen huvittuneena. ”Minä annoin sinulle tehtävän ja sinä idiootti tyrit sen.” Hän sähisi hampaidensa välistä ja niksautti sormiaan.
”Antakaa vielä tilaisuus… minä en sitä tällä kertaa pilaa.” Patrick uikutti.
”Et pilaa, siitä minä pidän huolen.” Yökiitäjä sanoi työntäen kasvonsa lähelle Patrickin kasvoja ja näki pelon miehen silmissä, mikä toi hänelle tiettyä tyydytystä. ”Jotta muistaisit olla töpeksimättä toiste, antaa turvamieheni siitä sinulle tuntuvan muistutuksen.” Hän sanoi matalalla nautintoa uhkuvalla äänellä, joka ei jättänyt mitään arvailun varaan.
”Kiitos.” Patrick vinkaisi, eikä sitten muuta ehtinytkään sanoa, kun turvamies nousi autosta ja kiskoi Patrickin mukaansa.

Mies retuutti tuon säälittävän laivarotan syrjemmälle pusikkoon ja antoi tälle sellaisen käsittelyn, jonka tämä varmasti muistaisi ja joka muistuttaisi siitä mitä piti tehdä ja mitä ei. Turvamies silmäili rystysiään ja sitten pikkukonnaa, jonka kasvot oli juuri muotoillut uuteen uskoon, kuin sanoen; Jos rystysiini tuli naarmuja sinun vuoksesi, pyyhin sinulla lattiaa.

Ulahtaen Patrick nosti kätensä suojakseen, mutta iskua ei tullut, sillä turvamies oli kadonnut limusiiniin, joka starttasi ja kaartoi pois syrjätieltä. Surkea laivarotta jäi hetkeksi paikalleen ja melkein itki, enemmän pelkoaan kuin kipujaan, sillä olihan häntä ennenkin rusikoitu. Raskaasti kiroten hän nousi jaloilleen ja asteli yhä varuillaan tielle.

Surkea ja rusikoitu Patrick talsi huonotuulisena kohti motellia. Hän talsi suoraan vuokraamaansa huoneistoon ja meni vessaan siistimään naamaansa, joka oli saanut muutaman haavan lisää entisten arpien seuraksi ja lisäksi nenäluu oli selvästi murtunut, silmä muurautumassa umpeen, eikä toinenkaan ollut kehuttavassa kunnossa.

Kroppa oli hellänä sillä se jätti oli moukaroinut häntä kuin nyrkkeilysäkkiä, joka toi hänelle liiankin eläväisesti mieleen sen hetken, kun se hullu kapteeni oli hyökännyt kimppuun. Tällä kertaa ei sentään ollut taju mennyt, mutta joka paikkaa kolotti yhtä paljon ja ainoa hyvä puoli asiassa oli, ettei nenäluun ja muutaman kylkiluun lisäksi muita luita ollut murtunut.

Ei auttanut kuin totella käskyä, jollei halunnut päästä hengestään seuraavaksi, sillä pomo vaikutti siltä, ettei olisi enää kovin armollinen vastaisuudessa. Patrick päätti hankkia töitä, jottei vaikuttaisi niin epäilyttävältä roikkuessaan pienessä kaupungissa. Hän arveli, ettei karkulainen ollut kovinkaan pitkälle mennyt jalan ruttaantuneelta autolta, ellei sitten ollut eksynyt ja paleltunut metsään, mikä taas ei sekään ollut hyvä, sillä silloin myös pentu oli paleltunut. Hän kiroili hiljaa ajateltuaan tuota mahdollisuutta, sillä se tiesi joka tapauksessa sitä että hänen pitäisi myös tutkia lähialueiden maaston ja sen hän joutuisi tekemään yksin.

Äkillinen kolkutus ovella sai hänet hypähtämään ja melkein huudahtamaan. Epäluuloisena hän meni ovelle, kurkisti ovisilmästä ja rauhoittui sitten nähdessään blondin naisen seisovan ulkopuolella. Hän avasi oven ja katseli naista, joka nojasi ovenpieleen.

”Mikä sinun naamas osui?” Nainen kysyi kulmiaan kohottaen ja katsoi sillä lailla, ettei Patrickin tarvinnut paljon miettiä, miten nainen häntä mahdollisesti auttaisi. ”Haluatko, että autan?” Hän kysyi ja hymyili paljonpuhuvasti.
”Mitä oikeastaan haet täältä?” Patrick kysyi huonotuulisena ja antoi silti katseensa kiertää blondin uhkeita muotoja, huonotuulisuuden alkaessa vähitellen laantua.
”Näin kun tulit ja ajatteli, että kaipaisit apua.” Sue kujersi ja räpytti pitkin tekoripsin kehystettyjä silmiään.
”En minä apua tarvitse, mutta jotakin muuta ehkä.” Patrick sanoi ja viittasi blondia astumaan sisälle huoneistoon.
”Enköhän mä jotakin keksi.” Sue vastasi silmää vinkaten ja sulki oven perässään.

Patrick murahti jotakin vastaukseksi ja kiskaisi blondin aivan kiinni itseensä. Hänen kätensä vaeltelivat naisen vartalolla ja nainen intoutui mukaan leikkiin.
Paljon myöhemmin, kun yö oli jo saapunut ja molemmat lepäsivät raukeina sängyllä poltellen tupakkaa, Patrick kääntyi naisen puoleen.

”Kuule voisit olla avuksi toisellakin tavoin.” Hän sanoi ja hiplasi naisen paljasta rintaa samalla. ”Voisit pitää nuo kauniit silmäsi auki kun kuljet kaupungilla ja kertoa, jos näet tämän miehen.” Hän sanoi ja kumartui kaivamaan kuvan takkinsa taskusta.
”Mitä mä siitä kostun?” Sue kysyi vilkaistuaan Jonia esittävää kuvaa.
”Vähän ylimääräistä tippiä.” Patrick sanoi ja jatkoi hiplaamistaan.
”Paljonko?” Sue kysyi melkein kehräten ja kuva putosi lattialle.
”Tarpeeksi, sovitaan se sitten myöhemmin.” Patrick murahti ja kierähti naisen päälle.
”Sopii.” Sue sanoi ja upotti punaiset kyntensä Patrickin paljaaseen selkään.
”Hienoa.” Patrick sanoi hyväillen Suen mukavan uhkeaa vartaloa.

Sue viihtyi Patrickin seurassa kenties siksi, että se oli jotakin vaarallista ja jännää, jotakin mitä hän ei ollut koskaan aiemmin tehnyt. Muutenkin tämä salaperäinen muukalainen kiehtoi ja lisäksi tämä oli kovin antelias, vaikka suurin osa hänen tuomastaan tiedosta oli sellaista, millä Patrick ei tehnyt yhtään mitään.

Patrick puolestaan oli hankkinut itselleen pestin läheiseltä huoltamolta, joka sattui olemaan kaupungin ainoa. Siellä oli hyvä seurata ohi kulkevia ihmisiä ja samalla kaupungin asukkaita, sillä saattoihan joku pitää karkulaista piilossa luonaan. Tällä kertaa hän päätti malttaa mielensä, kunnes saisi uuden ohjeet tai kenties palkkionsa, jotta voisi lopulta suoria tiehensä tuosta loukosta.

Eräänä kylmänä päivänä jolloin talven ensimmäiset hiutaleet leijailivat alas, saapui huoltamolle suuri tumma maasturi. Autosta nousi suurikokoinen mies, joka tankkasi auton, jutteli tuttavallisesti huoltamon omistajan kanssa ja maksoi sitten bensan. Huikattuaan vielä omistajalle hyväntuulisen tervehdyksen, mies nousi autoon ja ajoi kohti kaupungin pohjoisosaa. Patrick näki vilauksen tavaroista, joita miehellä oli kyydissään ja hänen kiinnostuksensa heräsi.

Hän kysyi omistajalta ohimennen kuka mies oli ja saikin tietää enemmän kuin oli halunnut ja se tieto ilahduttaisi Yökiitäjää.

Patrick sai siis selville, että autonsa tankannut mies oli Logan ja että tämä kävi silloin tällöin setänsä luona, joka asui yksin vuorilla, seuranaan vanha saksanpaimenkoiransa. Oli onni, että hän oli nähnyt Loganin ja vielä parempaa, hän oli nähnyt tällä tarvikkeita, joita yleensä näki lapsiperheillä, joissa oli pieniä vauvoja.

Hän hymyili leveästi ja päästyään töistä suunnisti suoraan huoneistoonsa, josta soitti heti Yökiitäjälle. Hän tuli vasta silloin ajatelleeksi, että Logan oli nähnyt hänet. Hän silti toivoi, ettei tämä ollut tunnistanut häntä, eipä silti, ei mies häntä nyt niin tarkkaan ollut katsonut.
Hermostuneena hän odotti, että puhelimeen vastattaisiin ja oli huudahtaa pelästyksestä, kun Yökiitäjän ääni kuului puhelimesta. Tämä kuulosti aavistuksen äreältä, kuin Patrick olisi soitollaan keskeyttänyt jotakin, mitä mies oli ollut tekemässä.

Hän kertoi tietonsa ja jäi jännittyneenä kuuntelemaan, mitä Yökiitäjä siihen sanoisi.

”No niin, kun sinunlaistasi hieman kouluttaa, saadaan jotain hyvääkin aikaiseksi.” Yökiitäjä sanoi tyytyväisenä ja katkaisi hetkeksi tulleen ilkeän hiljaisuuden.

Hän oli nyt tyytyväinen, sillä oli saanut haluamansa ja saisi vielä lisääkin makuuhuoneessa odottavalta ilolinnulta, kunhan ensin saisi puhelun päätökseen.

"Mitä teen seuraavaksi?" Patrick kysyi toivoen pääsevänsä pian toisenlaisiin hommiin, kuin Suen kanssa. Tosin eihän hän siitä pahastuisi jos Sue tulisi käymään, saisipa ainakin viihdykettä ja lepuutettua ylikierroksilla käyviä hermojaan.
"Odotat kärsivällisesti, kunnes pääsen sinne." Yökiitäjä sanoi. Tämän ääni madaltui, viileni asteen verran ja muuttui uhkaavaksi, kun hän sanoi. "Katsokin, ettet ala hätäillä, ellet halua päästä hengestäsi."
"Minä odotan." Patrick sanoi ja nielaisi, tunsi miten jokainen ihokarvakin oli noussut pystyyn ja iho oli kananlihalla. Tuo mies oli tosissaan, eikä tämän käskyjä auttanut jättää tottelematta tai seuraukset olisivat ikävät.

Yökiitäjä nautti kuullessaan pelon tuon rotan äänestä ja kuvitteli miltä tämä näyttäisi, kunhan hän pääsisi käsittelemään tuon surkimuksen ja näkisi sen viimeisen pilkahduksen tämän silmissä, juuri ennen kuin arvoton elämä valuisi niistä pois.

"Hyvä." Yökiitäjä sanoi tyytyväisenä ja katkaisi.

Patrick jäi istumaan sängynreunalle luuri kädessään ja hänellä oli taas sellainen tunne, että pitäisi suojata itsensä jotenkin. Ensimmäisen kerran hän ajatteli, että pitäisi suoria tiehensä ennen kuin Yökiitäjä saapuisi noutamaan saalistaan. Mutta hän ei uskaltanut sillä tiesi, että tämä kaivaisi hänet esille vaikka mistä.

****

Vuorenrinteellä sijaitsevassa hirsimökissä vietettiin pitkästä aikaa hieman hilpeämpää iltaa, joskin Jon mieluummin kuunteli Earlin ja Loganin keskustelua ja tyytyi hymyilemään, kun Logan sattui väliin murjaisemaan jotakin hauskaa. Kumpikin mies ymmärsi täysin, miksi Jon mieluummin vetäytyi syrjemmäksi ja he antoivat tämän olla eivätkä vetäneet väkisin keskusteluun, vaan antoivat tämän itsensä tulla puhumaan kun katsoisi hetken sopivaksi.

Myöhemmin rauhallisempana hetkenä Logan sai tilaisuuden keskustella Jonin kanssa, jolloin hän huomasi miten paljon mies oli muuttunut sen jälkeen, kun hän oli tämän nähnyt laiturilla melkein yhdeksän kuukautta sitten. Jon kuunteli hiljaa, kun Logan kertoili omia kuulumisiaan ja samaan aikaan hän tunsi miten tuttu tunne alkoi hiljalleen palata. Hän tiesi mitä se tarkoitti ja toivoi sen olevan väärässä, niin kuin oli toivonut silloin, kun se viimeksi oli varoittanut vaarasta.

Beni tassutteli heidän seuraansa ja nosti kuononsa Jonin jalan päälle ja katsoi tätä niin myötätuntoisen näköisenä kultaisilla silmillään. Jon rapsutteli koiran suurta päätä hajamielisesti ja koiran kurkusta kantautui hiljainen ukina, kuin se olisi halunnut omalla tavallaan lohduttaa ja kertoa, että oli vaistonnut miehen sisällä vellovan surun ja levottomuuden.

"No haluatko kertoa mitä sinulle on tapahtunut." Logan kysyi päättäen jättää Jonin rauhaan, mikäli tämä ei tahtoisi puhua.

Jon oli vaiti ja tuijotti takassa loimuavaa tulta, kunnes viimein käänsi katseensa kohti Logania, joka näki taas sen surun häivähtävän miehen silmissä, jonka oli tullessaan huomannut.

"Kerrot sitten kun olet valmis." Logan sanoi hiljaa ja nosti kätensä Jonin hartialle ja puristi sitä kevyesti.

Jon katsoi Logania ja halusi kertoa, mutta aina kun hänen ajatukset kääntyivät Jilliin, nousi ikävä möykky hänen kurkkuunsa ja hänen oli pakko nieleskellä. Rinnassa kaihersi ja pian häneltä pääsi raskas huokaus, hän päätti kertoa, sillä joskushan sekin oli tehtävä ja ehkäpä sitten helpottaisi.

”Se alkoi silloin, kun meidät kuljetettiin päivystykseen satamasta. Itse tarina alkaa jo paljon aikaisemmin, mutta en jaksa mennä niin kauas menneisyyteen. Haluan pitää ne muistot Jillistä itselläni. Sen varmasti minulle sallinette.” Jon aloitti ja sai Loganin nostamaan yllättyneenä päätään.

Earlin käteensä ottama vuolupuukko pysähtyi ja sen terä jäi lepäämään puunkappaletta vasten kuin odottaen. Mies asettui mukavasti pehmeään tuoliin. Hän aavisti, että tarina tulisi olemaan hyvin pitkä ja raskas.

Puoltatoista tuntia myöhemmin Jonin ääni vaikeni ja miehet katsoivat toisiaan painavan hiljaisuuden vallassa. Beni nosti kummastuneena päätään takan edessä. Se ihmetteli, miksi kaikki olivat niin hiljaa. Karvaturri kohottautui ylös ja tassutteli tarkastamaan kehtoon lasketun Tommyn voinnin. Kevyt nuuhkaus kertoi, että pikkuinen tuhisi turvallisesti unten mailla. Takkapuut räsähtelivät tulen nuollessa niiden pintaa sinikeltaisella liekillään ja toivat lohdullista lämpöä surulliseen hiljaisuuteen.

”Olipas siinä tarina.” Earl totesi ja loi ymmärtäväisen katseen Jonin suuntaan. Tämä ei kuitenkaan kuullut Earlin toteamusta, sillä hän oli jossain kaukana menneisyydessä.

Jon näki silmiensä edessä Jillin hymyilevät kasvot ja muisti miltä naisen kosketus oli tuntunut iholla. Jillin pehmeät hiukset tuoksuivat aina puhtailta ja eräältä tietyltä pesuaineelta, jonka nimeä Jon ei enää muistanut. Olisikohan se ollut Lilja? Jon rakasti Jillin naurua ja sitä, kuinka nainen värähti kun hän kosketti erästä tiettyä kohtaa naisen kaulassa. Hellä hymy nousi Jonin muuten niin poissaoleville kasvoille. Tuntui hyvältä taas muistaa.

***

Yökiitäjä katsoi ikkunasta vilahtelevia maisemia ja hymyili pientä sisäänpäin kääntynyttä hymyä. Hän oli tanssinut läpi yön mustaihoisen kissan kanssa. Naisen käheä nauru kaikui hänen päänsä sisällä vieläkin. Tumma iho, punaiset kynnet ja silkkinen läpikuultava huntu, jonka Kiitäjä oli käskenyt naisen pukemaan päälleen, ilman alusvaatteita. Nainen oli keinunut kuin yötuulen vavisuttama höyhen hänen käsivarsillaan, huulet seksikkäästi törröttäen ja silmissään kerjäävä katse.

Kiitäjä oli ohjannut mustan yön kuningattaren kuoleman tanssiin ja aamun sarastaessa käheä nauru oli muuttunut kauhun huudoksi. Naisen tummille kasvoille oli kohonnut jäykistynyt ilme ja tämän valkuaiset olivat muljahdelleet viimeisten henkäysten saattelemana mielipuolista vauhtia edestakaisin, ylös ja alas. Mustaihoisen kissan kynnet olivat uponneet syvälle Kiitäjän käsivarsiin ja raastoivat tämän ihon verille epätoivon vallassa, mutta mies ei tuntenut kipua vaan nautintoa. Käheä huuto oli vaiennut viimein ja yön kuningatar oli valunut lattialle miehen käsivarsilta, vartalo silkkiin kietoutuneena. Esirippu oli laskeutunut.

Nyt Kiitäjä oli jälleen voimissaan, saatuaan maistaa huulillaan kuoleman suudelman aamiaiseksi. Oli aika käydä uuden kohteen kimppuun. Ja kun uusi yö saapuisi, kiitäjä katsoisi erästä rottaa silmiin ja näkisi kuinka niiden pupilleista katoaisi hitaasti elämän ahnas kimmellys.

Hän havahtui mietteistään, kun auto pysähtyi motellin huoneistojen lähellä olevalle hiekkakentälle, jossa näkyi jäätyneitä lampia siellä täällä.

Kaksi muutakin tummaa autoa pysäköi hiekkakentälle, niiden sisällä olevat miehet odottivat käskyjä.

Hiekkakentän reunalla seisoi mies, joka näytti hieman kuin säikyltä jänikseltä joka katsoo suoraan metsästäjän aseen piippuun ja odottaa laukausta.

Niin Patrick oli siinä seissyt jo tovin, sillä niin oli sovittu, eikä hän uskaltanut siitä laistaa. Nytkin hän tunsi olonsa ilkeäksi ja koko iho tuntui olevan kananlihalla ja jokainen karva tuntui sojottavan pörhöllään, hitto kohtahan tuossa sojottaisi muutakin, hän ajatteli. Hän ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi, mutta toivoi, että saisi palkkansa mahdollisimman nopeasti, jotta voisi lähteä, mennä tuosta kylmänviileästä psykopaattigangsterista kauemmaksi.

Pimeys ympäröi hänet ja autot, joidenka valot näkyivät pimeydessä kuin paholaisen silmät, eikä se mielikuva saanut Patrickin oloa yhtään paremmaksi.

Aivan odottamatta hän tunsi jonkin ohuen kiertyvän kaulansa ympärille ja alkavan kiristyä. Patrick joutui paniikin valtaan ja rimpuili päästäkseen irti. Hän tunsi, miten ohuenohut metallinyöri upposi hänen kaulansa nahkaan ja miten lämmin veri tirskui kaulan iholle. Hän yritti sormin kiskoa tuota nyöriä irti, mutta se oli liian tiukalla ja hän repi vain sormensa verille.

Hän henkeään haukkoen ja kakoen hän yritti saada happea keuhkoihinsa, jotka olivat kuin tulessa. Huulien välistä pääsi epämääräinen äännähdys ja sitten liikkeet alkoivat hiljalleen hidastua, kunnes viimein hän antoi periksi pimeydelle ja roikkui nyt velttona tuon murhaajan käsissä, silmät pullottaen kasvoissa, joka oli jäänyt ikuiseen kauhun irveeseen

Yökiitäjä kuristi vielä tovin, vaikka rotta olikin jo tovin ollut velttona hänen käsissään. Hän käänsi miehen pään itseään päin ja näki kauhun tämän sinipunaisilla kasvoilla. Hän päästi irti ja laivarotan ruumis tömähti kasvoilleen jäiselle hiekalle.

”Se siitä.” Yökiitäjä sanoi tyytyväisenä ja komensi sitten pari miestä hävittämään ruumiin.

Hirsimökillä ilta vaihtui yöksi ja väki hiljeni levolle. Yö sujui rauhallisesti, joskin yläkerran vierashuoneesta, jossa Logan yöpyi, kantautui kumea kuorsaus.

Aamu valkeni hiljaisena ja kauniina. Earl oli noussut jo ennen kukonlaulua keittämään aamukahvit ja oli ennättänyt syöttää myös pikku Tommyn, ennen kuin Jon ehti herätä.

”Taitaa Loganilla olla hyvät unet.” Earl sanoi virnistäen Jonille joka hiukset pörrössä asteli hakemaan kahvia.

”Siltä vaikuttaa.” Jon sanoi hymähtäen ja vakavoitui sitten, sillä halusi kertoa aavistuksestaan. ”Tuota, minulla on tunne, että ne ovat taas lähellä ja luulen, että minun on paras häipyä Tommyn kanssa ennen kuin ne ovat täällä.” Hän sanoi ja hörppäsi kahvia.

”Oletko aivan varma?” Earl kysyi ja näki levottomuuden miehen silmissä.

”Olen ja toivoisin että olisin väärässä.” Jon sanoi tuijotellen kahvikuppiaan. ”Minä toivoin että se olisi ollut väärässä silloin kun… ” Hän aloitti, mutta muisto Jillistä sai äänen tukahtumaan kuulumattomiin.

”Kyllähän me nyt muutama hyypiö pidetään kurissa.” Earl sanoi ja vilkaisi kulmat kurtussa Jonia, joka sitkeästi tuijotteli kahvikuppiaan.

”En epäile sitä.” Jon sanoi karhealla äänellä. ”Mutta pelkään, etten pystykään hillitsemään voimaani.” Hän sanoi hiljaa, sillä pelkäsi noiden jahtaajien lisäksi satuttavansa Earlia tai Logania, jollei pystyisikään hillitsemään itseään.

Earl oli vaiti, sillä ei keksinyt mitään sanottavaa ja huoneeseen laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Tuon hiljaisuuden rikkoi natina, joka kuului portaista, Loganin laskeutuessa alas.

Jon nosti katseensa kupistaan ja katsoi Earlia synkkänä.

”Katso minua, olen heidän silmissään pelkkä friikki, tappokone.” Hän sanoi ääni yhä karheana ja askeleet portailla pysähtyivät hetkeksi. ”Minulla on hemmetinmoinen voima käytössäni ja olen joutunut tappamaan pakon edessä, toivoen etten joutuisi tekemään sitä enää koskaan.”

Askeleet jatkoivat taas matkaansa ja pian Logan astui huoneeseen, keskeyttäen uudelleen laskeutuneen hiljaisuuden.

”Et sinä ole friikki tai tappokone.” Hän sanoi ja jatkoi ennen kuin Jon ehti estää. ”Eikä se, mitä olet joutunut tekemään pakon edessä, ole väärin. Sinä vain suojelit perhettäsi.”

”Suojelin, mutten onnistunut.” Jon sanoi hiljaa, silmät kimmeltäen. ”Minä tiesin sen ennalta, mutten silti pystynyt suojelemaan häntä.” Hän sanoi ja samassa kahvikuppi nousi ilmaan ja lennähti päin seinää hajoten palasiksi ja räiskyttäen kahvit ympäriinsä.

Earl ja Logan olivat vaiti, kun eivät tienneet mitä sanoa.

”Näitte varmaan mitä saan aikaan välillä tahtomattakin.” Jon sanoi rauhoittuen hieman ja katsoi kumpaakin miestä syyllisen näköisenä. ”Siivoan tuon sotkun.” Hän sanoi ja nousi mennäkseen keräämään lattialle pudonneet sirpaleet ja pyyhkimään seinälle ja lattialle räiskyneen kahvin, kun hän pysähtyi. ”Logan, ne ovat tulossa, eikä tuo pahuksen vaisto ole väärässä. Minä en halua vaarantaa teitä, sillä sen jälkeen kun lähdimme satamasta, ihmisiä on kuollut ihan liikaa.” Hän sanoi.

”Älä huoli, kyllä me jotain keksitään.” Logan sanoi.

Beni vaistosi Jonin levottomuuden ja asteli pitkin taloa, kuin tarkistaen, että sen ”laumalla” oli kaikki hyvin.

”Anna olla Jon. Minä siivoan sen. Mene nyt poikasi luo ja pakkaa reppu varmuuden vuoksi valmiiksi. Jos äkkilähtö tulee, pikku miehellä täytyy olla riittävästi varusteita mukaan pakattuna matkaa varten.” Logan kehotti ja otti sirpaleet Jonin kädestä.

Jon nyökkäsi ja meni etsimään tarvikkeita huoneen nurkassa olevasta lipastosta.

”Ja Jon, ota tuolta peräkammarin puolelta siitä ruskeasta kaapista paksu villainen peitto. Yöt ovat kylmiä tähän aikaan vuodesta.” Earl neuvoi lempeästi.

Jon hymyili hieman, vaikka hymy ei ylettynytkään silmiin saakka. Mies tunsi levottomuutta ja se näkyi tämän katseessa, joka oli nyt luotuna pikku Tommyyn.

Puolituntia myöhemmin reppu nökötti nurkassa kehdon vieressä ja Beni makasi niiden luona poikaa vahtien, paukuttaen samalla häntäänsä leppoisasti puulattiaa vasten. Logan ja Earl olivat kaivaneet esiin panoksia ja puhdistivat aseiden piippuja. Jokainen mökissä olija tunsi ikävän ensiaavistuksen pian saapuvasta vaarasta.

Jon katseli pieniä kivisiä portaita, jotka paljastuivat lattialankkujen alta portaiden takaa. Earl oli paljastanut, että portaat veivät käytävään talon alle ja johtivat ulos metsässä olevalle maakuopalle. Mies oli kaivanut tunnelin kauan sitten, keksittyään sen käteväksi konstiksi säilöä ruokaa ja pitää maakuopan läheisyydessä pulppuava hete aina saatavilla, vuodenajasta riippumatta.

Talvet kun sattuivat olemaan niin kylmiä ja lumisia, ettei kukaan järkevä näyttäisi nenäänsä ulkona muuttamaa minuuttia kauempaa. Se oli yksi syy minkä vuoksi Earl tunsi lievää huolta Jonin ja pikkuisen puolesta. Hän tiesi, että nuo kaksi eivät tulisi selviytymään lähestyvästä sydäntalvesta ilman mökin lämpöä.

***

Samaan aikaan katsoi Yökiitäjä kylmin silmin pientä mökkiä, jonka savupiipusta kohosi pieni savupatsas. Mustat autot olivat ajaneet kevyen lumipeiton saanutta metsätietä ja pysähtyneet erään tienhaaraan. Liian lähelle saapuminen olisi voinut herättää liikaa huomiota. Viimeiset kilometrit oli taitettu jalan. Jokainen askel oli tuonut vaaran lähemmäksi Jonia ja pikku Tommya.

Nyt Kiitäjä tarkkaili riittävän kaukaa tuota pientä mökkiä ja mietti, kannattaisiko heidän jäädä paikkakunnalle odottamaan sopivaa hetkeä lapsen sieppaukseen vai tehdä erittäin riskialtis yllätyshyökkäys. Yllätyshyökkäys poltteli hieman malttamattoman Kiitäjän mieltä, mutta tämä tiesi sen sisältävän suuren epäonnistumisen mahdollisuuden. Odotus sen sijaan saattaisi tuoda heille paremman lopputuloksen. Hän halusi vain lapsen, ei mitään välikohtausta joka päättyisi täydelliseen kaaokseen. Kaaoksen tuo kakaran isä saisi aikaan, jos hänet ahdistettaisiin nurkkaan.

”Mikä on toimintasuunnitelma?” Suurikokoinen mies Kiitäjän oikealla puolella tiedusteli hiljaisella äänellä.
”Hyökkäämmekö?” Kysymys jäi leijumaan pakkasilmaan odottavana.

Kiitäjä katsoi edelleen mökkiä silmääkään räpäyttämättä.

”Ei. Odotetaan vielä tovi.” Yökiitäjä sanoi, rikkoen jäätävän hiljaisuuden ja alkoi suunnitella miten raivaisi Jonin tieltään ja voisihan sitä käyttää tilaisuutta pieneen huvitteluun, hän ajatteli ja suupielet kaartuivat julmaan hymyyn. ”Sinä Carter, ota pari miestä ja kierrä oikealle sivustalle ja pysykääkin näkymättömissä. Kaksi muuta menköön vasemmalle puolelle, niin että mökki saadaan saarretuksi ja loput etenevät vasta, kun annan merkin ja sitten hoitelette mökin asukkaat, minä hoitelen lapsen isän.” Hän jakoi tehtävät nopeasti ja odotti lähes malttamattomana sitä hetkeä, kun saisi nähdä taas yhden elämän katoavan nopeasti kauhistuneista silmistä.

Miehet nyökkäsivät ääneti ja muutamien minuuttien kuluttua, isokokoinen mies, jota Yökiitäjä oli kutsunut Carteriksi, alkoi astella metsää suojana käyttäen mökin oikealle puolelle, muutaman miehen seuratessa.

Kului muutaman minuutti ja pari miestä alkoi suunnistaa mökin vasemmalle puolelle, niin että mökistä ei päässyt pakenemaan mihinkään suuntaan heidän huomaamattaan. Kului vielä tovi ja kun Carter ja muut ilmoittivat olevansa paikoillaan, antoi Yökiitäjä lopuille merkin ja he alkoivat edetä suoraan mökin edustalle.

Mökissä tunnelma alkoi tulla yhä levottomammaksi ja äkkiä Beni jäykistyi paikalleen katsellen oven suuntaan. Sen kuono alkoi hiljalleen kurtistua ja rinnasta kohosi matala murina.

”Ne ovat jo täällä.” Jon sanoi hiljaa ja toivoi, ettei hänen tarvitsisi paeta enää, sillä hän oli jo väsynyt siihen. Toisaalta hän ei voisi noin vain antautua, sillä ei halunnut antaa poikaansa koe-eläimeksi kenellekään.

Hän hätkähti, kun Beni alkoi rähistä ja loikki ensin ovea vasten ja juoksi sitten ikkunalle.

”Beni hiljaa.” Earl sanoi napakasti ja koira totteli heti.

Hän oli napannut tussarinsa käteen ja asteli ovelle ja astui ulos verannalle ja katseli silmä tarkkana ympäristöä tussari valmiina. Pian hän näkikin pari miestä, jotka astelivat kohti.

”Painukaa helvettiin minun mailtani!” Earl karjui ja osoitti miehiä tussarillaan ja tehosti käskyään laukaisemalla tussarinsa.

Haulikuuri ampaisi pyssynpiipusta kuin parvi kiukkuisia ampiaisia ja osuivat kahteen mieheen, jotka lyyhistyivät hankeen, joka värjäytyi heidän allaan punaiseksi.

Earl latasi tussarinsa uudestaan rauhallisesti ja valmistautui laukaisemaan uudestaan, kun sekä edestä, että kummaltakin sivulta alkoi tulitus. Yksi luoti nirhaisi Earlin reittä ja tämä kirosi ja laukaisi tussarinsa uudestaan, peräytyen mökkinsä suojiin.

”Tämähän alkaa olla kuin sodassa.” Earl sanoi ja manasi.

”Oletko kunnossa?” Logan kysyi ja aikoi katsoa reiden haavan, joka näkyi revenneestä lahkeesta.

”Olen, ei se ole kuin pintanaarmu.” Earl sanoi ja latasi taas tussarinsa. ”Jon sinun olisi parasta häipyä.” Hän sanoi kääntyen Jonin puoleen.

Jon oli vaiti ja asteli kehdon luokse ja katsoi, että Tommylla oli kaikki hyvin.

”Jos minulle käy jotain, lähtekää ja ottakaa Tommy mukaanne.” Hän sanoi viimein.

”Mitä hemmettiä sinä oikein meinaat?” Logan kysyi.

”Pistää lopun tälle… en jaksa enää paeta.” Hän sanoi hiljaa ja silitti kevyesti Tommyn hiuksia.

Samassa ovi aukesi kuin joku olisi sen kiukkuisena kiskaissut auki ja ennen kuin kumpikaan ehti estää, Jon asteli ulos pihamaalle ja jäi paikalleen seisomaan. Oli kuin hänen ympärillään olisi ollut näkymätön seinämä, jota ei voinut millään läpäistä. Logan katsoi tapahtumia hämmentyneenä ja toisaalta ilahtuneena, sillä yksikään Yökiitäjän alaisista ei päässyt lähelle heitä.

Yökiitäjä kirosi raskaasti ja puristi raivoissaan sormensa nyrkkiin, sillä heidät oli huomattu ja koko suunnitelma meni myttyyn. Äkkiä hän muisti mitä Johan oli kertonut, kun he olivat edellisen kerran saaneet Jonin kiinni.

”Hän väsyy käytettyään voimiaan liiaksi.” Hän oli sanonut ja tuota tietoa Yökiitäjä aikoi käyttää nyt hyväkseen ja nosti radiopuhelimen kasvojensa tasalle.

”Lopettakaa ammuskelu ja pysykää siinä missä olette. Ette saa lähestyä häntä… ette vielä.” Yökiitäjä antoi määräyksensä ja sanoi hiljaa itsekseen hymyillen. ”Katsotaanpa nyt kuinka kauan kestät.”

Logan näki ikkunasta miten miehet astelivat pihamaalle ja laskevan aseensa, jääden sopivan matkan päähän Jonista. He eivät aikoneet peräytyä, mutteivät myöskään käyttää voimakeinoja, ei vielä.

’Mitä se hullu oikein suunnittelee?’ Hän ihmetteli ja käänsi katseensa Joniin.

Miehen nenästä valui ohut verinoro, joka valui huulille ja siitä leuan peittävään partaan. Jon näytti selvästi väsyneeltä ja Logan ymmärsi, mitä Yökiitäjä oli tekemässä. Tämä aikoi väsyttää Jonin niin, ettei tästä olisi toviin vastusta ja hän saisi vietyä lapsen.

Jon tiesi tämän, eikä hievahtanutkaan paikaltaan. Pari miestä yritti onneaan, mutta lennähtivät näkymättömän voiman paiskaamana takanaan olevaan metsikköön.

Varoittamatta kaksi tummaa autoa nousi ilmaan ja villisti kieppuen syöksyi ohjuksen lailla päin Jonia piirittäviä miehiä. Autot rysähtivät alas valtaisan räjähdyksen saattelemana ja liekit korvensivat alle jääneet miehet hengiltä. Eloon jääneistä osa pakeni ja osa lähti hyökkäämään kohti Jonia, mutta matka pysähtyi äkisti ja miehet lensivät hyvän matkaa taaksepäin. He eivät ehtineet tointua iskusta, kun läheisestä kivikosta alkoi nousta kiviä, jotka lensivät miesten päälle, moukaroiden heidät kuoliaaksi.

”Vain Yökiitäjä ja kaksi hänen turvamiestä istuivat hyvän matkan päässä olevassa mustassa kiiltävässä limusiinissa.

Earl ja Logan katsoivat ikkunoiden suojista miten Jon hoiteli miehen toisensa jälkeen ja käsittivät millainen voima tällä oli käytössään.

”Hemmetti.” Logan henkäisi puoliksi kauhuissaan, puoliksi hämmentyneenä ja katsoi sitten, että Tommylla oli kaikki hyvin.

Se mitä hän oli sedälleen sanonut katastrofista, piti todellakin paikkansa. Tuo mies, Yökiitäjä ei itsekään tainnut tietää, mitkä voimat tuli herättäneeksi ahdistettuaan epätoivoisen miehen nurkkaan.

Jon seisoi huojuen paikallaan, kunnes lysähti polvilleen, leuan painuessa hitaasti rintaa vasten. Voimat olivat lopussa ja mies oli nyt Yökiitäjän armoilla, mikä tämä oikein hyvin tiesi.

Kaksi henkiin jäänyttä miestä asteli turvamiehien seuraamana Jonin luo ja piti tätä tiukasti silmällä. Heidän perässään asteli tyytyväisesti hymyilevä Yökiitäjä.

Käden liike ja toinen turvamiehistä asteli mökille, avasi oven ja sai saman tien Benin kimppuunsa. Mies kiroili ja yritti kiskoa koiran irti kädestään, mutta eläin oli pureutunut tiukasti kiinni ja sen kidasta nousi kumea murina. Äkkiä tuo kaapinkokoinen mies sai koiran kiskottua irti ja paiskasi sen kiroillen kauas itsestään. Kuului ilkeä tömähdys ja ulahdus, joka kertoi, koiraan sattuneen.

”Helvetin epäsikiö.” Earl ärjäisi ja laukaisi tussarinsa miestä kohti ja osui.

Mies lennähti selälleen oviaukkoon ja jäi siihen makaamaan, rinta ja kasvot veriseksi mössöksi muuttuneena. Tällä välin Logan nosti lapsen kehdosta ja aikoi paeta, kun toinen turvamies työntyi tupaan.

”Vanha äijä kuolee, jollet anna lasta minulle.” Mies sanoi.

Logan katsoi setäänsä, joka oli tuon konnan tähtäimessä ja päätti luovuttaa, vaikka toisaalta hän ei halunnut antaa lasta. Mies asteli Loganin luo ja otti lapsen tämä sylistä, minkä jälkeen hän asteli ovesta ulos ja suoraan pomonsa luokse.

Kun Yökiitäjä näki, että tilanne oli kääntynyt hänen kannaltaan parempaan suuntaan, hän asteli tyytyväinen hymy huulillaan polvillaan maassa olevan Jonin luo.

”Mitään, ei tapahdu tietämättäni tai käskemättäni.” Yökiitäjä sanoi katsoen maassa polvillaan olevaa miestä ja hymyili kylmästi. ”Naisystäväsi kuolema oli valitettava vahinko.” Hän jatkoi astellen edestakaisin paikallaan.

Pihamaalle laskeutui syvä pahaenteinen hiljaisuus, jota tuntui kestävän iäisyyden, kunnes Yökiitäjä sen keskeytti, katsoen suorastaan ahneesti paikalle saapuneen turvamiehen sylissä olevaa vauvaa.

”Tämä pieni ilopilleri tuo minulle omaisuuden, mutta sitä ennen minun on ikävä kyllä poistettava sinut kuvioista… lopullisesti.” Hän sanoi painottaen viimeistä sanaa julmasti hymyillen.

Yökiitäjä huomasi kyllä Jonin murhaavan katseen, mutta tiesi ettei tämä voinut tehdä mitään satuttamatta myös vauvaa. Yökiitäjän huulilta pääsi huvittunut äännähdys ja sormeaan heristäen hän kumartui lähemmäksi Jonia.

”Yksikin väärä ele ja napsautan poikasi niskat nurin.” Hän sanoi hiljaa ja nautti sen tuomasta kauhusta miehen kasvoilla.

”En usko että tekisit sitä, sillä silloin menettäisit tuottoisan rahalähteen.” Jon sanoi hiljaa ja seurasi Yökiitäjän kasvojen liikkeitä.

Miehen kasvot olivat kuin kiveä, mutta silti Jonin sanat olivat tahtomattakin vaikuttaneet ja kasvoilla kävi sadasosasekunnin ajan hetkellinen viha.

Yökiitäjä nousi ja kääntyi sanomaan turvamiehelle. ”Pidä huolta lapsesta, kuin se olisi oma silmäsi tai muutoin menetät molemmat silmäsi.” Hän sanoi ja hymyili kylmästi, sillä nautti siitä pelon ilmeestä, jonka sai kenen tahansa kasvoille, edes hetkeksi.

Varoittamatta hän kääntyi, käsi sivalsi ilmaa ja nyrkki osui Jonin kasvoihin, jolloin tämä tahtomattaan äännähti kivusta. Melkein samalla sekunnilla turvamiehen sylissä ollut vauva alkoi itkeä.

”Mitä sinä teit sille?” Yökiitäjä sähisi puoliksi pelästyneenä ja kääntyi nopeasti katsomaan turvamiestä.

”En mitään.” Turvamies sanoi ja astui nopeasti yhden askelen taaksepäin.

Yökiitäjä katsoi tarkkaan turvamiestä ja päätteli tämän puhuvan totta, sillä hän kyllä oli pitänyt siitä huolen, ettei yksikään alainen uskaltanut valehdella hänelle. Sitten asia valkeni hänelle, mies ja lapsi olivat kuin kytketty toisiinsa ja jos hän tappaisi miehen, myös lapsi kuolisi. Tajuttuaan tämän, Yökiitäjä kiroili ja asteli vihaisena edestakaisin, sillä halusi raivata miehen pois, muttei voinut.

”Sinä huomasit.” Jon totesi ja pyyhki verta suupielestään. ”Tapa vain minut, vai etkö uskalla?” Hän kysyi hiljaa.

Jon tiesi, oli tiennyt sen kai aina, mutta nyt hän viimein tajusi sen itsekin ja päätti, että se olisi viimeinen keino estää tuota miestä saamasta poikaa. Hän oli huomaavinaan miehen kasvoilla raivon lisäksi pelkoa, jota ei ollut siellä nähnyt vielä kertaakaan.

”Jos on pakko, tapan itseni.” Jon sanoi melkein kuiskaten.

”Et sinä sitä tee.” Yökiitäjä sanoi viimein. Hän katsoi Jonia ja näki tämän silmistä, että mies toteuttaisi uhkauksensa varmasti, sillä hänellä ei ollut enää mitään menetettävää. ”Hemmetti.” Yökiitäjä manasi ja tajusi, että hänen olisi pidettävä mies hengissä, siihen kunnes he keksivät miten tämän saattoi tappaa vahingoittamatta lasta.

Mutta mitään ratkaisua hän ei ehtinyt keksiä, sillä samassa hän tunsi voimakasta kipua rinnassaan, kuin teräksiset vanteet olisivat kietoutuneet rinnan ympäri ja kiristyivät kiristymistään. Tuntui kuin jokin olisi säälimättömästi rusentanut sydäntä nyrkissään. Mies äännähti kivusta ja rojahti selälleen lattialle. Hän katsoi Jonia ja näki tämän silmissä säälimättömän ja kovan katseen, joka ei hellittänyt hetkeksikään.

’Tältäkö se sitten tuntuu…’ Yökiitäjä ajatteli juuri ennen kuin musta pilvi kietoi hänet samettiseen pimeyteen. Miehen ruumis rentoutui viimein ja hän makasi selällään, kasvot ikuiseen kauhun ilmeeseen jähmettyneenä, silmät tyhjinä eteensä tuijottaen. Hän ei tiennyt, että oli nyt kuin uhrinsa, jotka hän oli elämänsä aikana tappanut.

Turvamies seisoi paikallaan tietämättä mitä tekisi ja luuli pomonsa saaneen vain sydänkohtauksen. Jon nousi seisomaan ja asteli horjuvin askelin turvamiehen luokse.

”Antaisitko poikani minulle.” Hän pyysi ja katsoi turvamiestä, joka oli selvästi peloissaan. ”En haluaisi satuttaa sinua.” Hän sanoi ja ojensi kätensä kohti lastaan.

Turvamies ojensi lapsen Jonille ja harppoi sitten pomonsa luo.

”Hän on kuollut ja sinä olet vapaa lähtemään.” Jon sanoi katsomatta turvamiestä ja asteli kohti ovea.

Yökiitäjä ei kuitenkaan ollut vielä kuollut, sillä kun puristus oli lakannut, oli sydänkin alkanut taas pumppaamaan normaalisti ja pian mies tuli tajuihinsa. Hän kömpi ylös maasta, työnsi turvamiehen tieltään ja kaivoi jotakin nilkan kohdalta lahkeen alta.

Käsi liikahti nopeasti ja terä upposi Jonin alaselkään ja kivusta ähkäisten tämä valahti polvilleen. Hän piteli kiinni Tommystä, joka itki ja yritti estää tätä putoamasta maahan, mutta hänen käsissään ei enää ollut voimia ja lapsi alkoi luisua alas. Sitten oli kuin jokin näkymätön olisi tarttunut lapseen ja laskenut tämän varovaisesti maahan.

Ennen kuin Jon ehti varautua, Yökiitäjä iski uudelleen ja hän tunsi miten terä upposi tällä kertaa kylkiluiden välistä keuhkoon ja sai hänet haukkomaan henkeään.

”Muista… jos tapat minut, myös lapsi kuolee.” Jon sanoi katkonaisesti lysähtäen kyljelleen maahan ja yski verta.

Yökiitäjä valmistautui uuteen iskuun, sillä tiesi oikein hyvin herkimmät paikat, jonne iskeä. Ei hän turhaan ollut opetellut anatomiaa joskus aikoinaan. Hänen kätensä pysähtyi kesken matkan ja vaikka hän kuinka yritti, ei hän saanut sitä liikkumaan. Melkein saman tien terä alkoi kääntyä ja lähestyä nopeasti Yökiitäjää itseään.

”Mitä hemmettiä tämä on?!” Yökiitäjä älähti ja katsoi kauhuissaan veristä terää, joka lähestyi hänen omaa rintaansa vääjäämättömästi, eikä hän saanut suuntaa muutettua vaikka kuinka yritti pistää vastaan. Ei edes hänen turvamiehensä saanut veistä miehen kädestä, sen enempää kuin väännettyä kättäkään toiseen suuntaan.

Terä upposi rintaan kerran, toisen ja vielä monta kertaa, ennen kuin Yökiitäjä lyyhistyi selälleen maahan ja jäi siihen makaamaan silmät tyhjinä eteen tuijottaen.

Koko tämän ajan Logan oli joutunut seisomaan paikallaan, vaikka olisi halunnut mennä väliin, sillä muutoin miehet olisivat tyhjentäneet aseidensa lippaat häneen.

Nyt hän riensi Jonin luo, tämä makasi puolitajuttomana maassa, lapsen parkuessa lattialla. Äkkiä itku lakkasi ja Jon yritti nousta katsomaan oliko Tommylla kaikki hyvin.

”Tommy…” Hän kähisi kauhuissaan sillä pelkäsi poikansa menehtyneen.

Tommy ei ollut menehtynyt, vaan oli alkanut hehkua kirkasta kylmää valoa, joka hiljalleen lämpeni ja ympäröi Jonin. Tämä muisti edellisen kerran jolloin näin oli tapahtunut, Jill oli silloin ollut hänen kanssaan. Jillin muistaminen sai taas möykyn nousemaan hänen kurkkuunsa.

Logan, juoksi Jonin luo, nähtyään missä kunnossa tämä oli. Paikalle päästyään hän huomasi, mitä oli tekeillä ja katsoi kummissaan, kun haavat miehen selässä ja kyljessä alkoivat itsekseen parantua, kunnes jäljellä oli vain kaksi vaaleata arpea ihossa. Valo hävisi ja hän saattoi lukea Jonin kasvoilta hämmennyksen ja kiitollisuuden, kun tämä nosti lapsen syliinsä.

3 vuotta myöhemmin

Mies ja pieni poika seisoivat vieretysten kauniin enkelipatsaan edessä. Mies kumartui ja laski kädessään olevat ruusut maahan enkelin eteen, missä paloi yksinäinen kynttilä. Hän nosti kätensä ja antoi sormiensa kevyesti koskettaa kiven viileää ja sileää pintaa, sitten kiveen hakattuja kirjaimia tuntien niiden koukerot sormienpäissä.

Kirjaimet muodostivat nimen; Gillian Jeanne Lewis.

”Minulla on ikävä sinua Jill.” Jon sanoi ja tunsi samassa pienen käden hartiallaan.

”Äidillä on hyvä olla, eikö olekin?” Sanoi pieni ääni.

”Kyllä Tommy, hänellä on nyt hyvä olla.” Jon sanoi ja katsoi surumielisesti hymyillen poikaansa.

Hän käänsi katseensa takaisin hautakiveen, hymy katosi ja silmät tummenivat. Siitä oli kolme vuotta, kun Jill oli kuollut ja silti se koski yhä yhtä paljon kuin silloin. Pojan vuoksi hän oli jaksanut kaikki nämä vuodet, vaikka sydän tuntui musertuvan surusta palasiksi.

Hän nousi seisomaan ja nosti pojan syliinsä, jolloin tämä laski päänsä hänen olkaansa vasten. Näin hän asteli hiljaisuuden vallitessa autolleen.

Hän avasi auton oven ja laski pojan turvaistuimeen, katsoen että tämä oli kunnolla kiinnitetty. Tämän jälkeen hän kiersi auton ja istuutui paikalleen käynnistäen auton, jolloin myös radio aukesi.

…Wish you were here, me, oh my country man

Wish you were here.

I wish you were here

Don’t you know the snow is getting colder?

And I miss you like hell

And I Feeling blue

I miss your laugh

I miss your smile

I miss everything about you

Every second’s like minute

Every minute’s like day

When you’re far away…

Nainen lauloi ja Jon jäi kuuntelemaan soivaa kappaletta yksinäisen kyyneleen vieriessä poskelle. Hän antoi kappaleen soida loppuun ja sulki sitten radion, vilkaisten poikaansa joka oli nukahtanut. Vaikka hän huomasi pojassa paljon itseään, oli tässä myös hyvin paljon Jilliä.

Hän tiesi, ettei suru ja ikävä hellittäisi koskaan, mutta se että pieni osa Jilliä oli vielä elossa, sai tuskan tuntumaan pienemmältä.

****

Pahoittelut, että kuvia on niin vähän, mutta omista syistä ja pelin temppuilusta johtuvista syistä osa tän koko kolme osasen stoorin ekan osan kuvista jäi sitten loppujen lopuksi ottamatta. Yritän parantaa tapani seuraavan osan/seuraavien osien kanssa.

Muistakaahan kommentoida, kiitos :)