Prologi

Aika kului, mutta painajaiset, eivät jättäneet häntä rauhaan, eivät jättäisi koskaan. Vain joskus harvoin kauneimmat muistot palasivat uniin, joista herääminen todellisuuteen teki kipeämpää kuin kaikki painajaiset yhteensä ja sai hänet kaipaamaan noita menetettyjä hetkiä, niin että sydän oli pakahtua. Vain poikansa vuoksi Jon jaksoi päivän kerrallaan.

Pojassaan hän näki menetetyn kumppaninsa piirteet, hymyn ja kirkkauden silmissä. Jon oli nähnyt Tommyn ensimmäiset askeleet, kuullut ensimmäisen sanan, nähnyt tämän kasvavan ja menevän ensimmäiselle luokalle. Hänellä oli tallessa Tommyn jokainen piirros, jokainen kirjoitelma ja todistus. Ne olivat hänelle, kuin kallein aarre, jota hän vaali ja suojeli, siinä missä omaa poikaansa. Hermostuneena Jon seisoi ikkunassa peläten pahinta ja huokaisi sitten helpotuksesta, kun Tommy saapui iloisesti hymyillen takaisin kotiin. Hän toivoi, että Jill olisi ollut hänen kanssaan ja ollut osa pojan elämää, tämän tärkeinä hetkinä.

Tommylla ei ollut kovinkaan montaa ystävää, eikä häntä haluttanut ystävystyä kenenkään kanssa, sillä tiesi että hän joutuisi sen ystävän kuitenkin jättämään, kun he taas kerran muuttaisivat.

He olivat alati liikkeellä, eivätkä viipyneet yhdessä paikassa vuotta pidempää aikaa ja joskus tuskin sitäkään aikaa. Tommy tiesi, miksei isä halunnut olla yhdessä paikassa liian pitkää aikaa kerrallaan ja kulki tämän kanssa minne ikinä tämä menisi. Hän tiesi, mitä äidille oli tapahtunut ja he kävivät joka vuosi, tämän haudalla, jos se vain oli mahdollista. Tommy tiesi, ettei voisi jättää isäänsä yksin tai tämän sydän murtuisi, sillä hän oli ainoa asia koko maailmassa, jonka vuoksi Jon enää jaksoi elää.

****

1. Luku

 

Oli kolea ja sateinen loppusyksyn iltapäivä. Sade kasteli asvaltin, joka kiilteli himmeänä hämärtyvässä maisemassa, jota hiljalleen syttyvät katulamput valaisivat. Tommy harppoi nopein askelin eteenpäin, kunnes kääntyi erään talon pihaan. Pihatien hiekka ratisi hänen jalkojensa alla ja hän vilkaisi taloa. Kaikki muut ikkunat olivat pimeinä, paitsi olohuoneesta ja keittiöstä, joista loisti kutsuva, lämmin valo.

Isä oli siis kotona Tommy päätteli ja viha, joka vielä hetkeä aiemmin oli poltellut kiivaana hänen sisimmässään alkoi hiljalleen lauhtua. Ajatukset karkasivat hetkeksi takaisin koulupäivän tapahtumiin ja sai vihan leimahtamaan hetkeksi. Koulun pahin öykkäri, Jeff, oli taas kiusannut Tommya ja sitä oli jatkunut koko koulupäivän ajan. Kiusatuksi joutuminen ei ollut mitään uutta Tommylle, mutta tänään se oli ollut pahempaa, kuin koskaan aikaisemmin.

Yleensä hän antoi sen vain tapahtua ja yrittää vain olla, sillä isä oli kieltänyt häntä käyttämästä voimiaan julkisesti. Mutta tänään hänen oli ollut erityisen vaikea pitää aisoissa tuota voimaa ja kieltämättä häntä oli kyllä houkutellut maksaa Jeffille takaisin kaikesta siitä, mitä tämä oli tehnyt. Vain vaivoin hän oli saanut hillittyä itsensä ja tuolloin hän oli tuntenut hyvin voimakkaana tuon voiman. Kuinka pinnalla se olikaan ollut.

Onneksi eräs opettaja oli tullut väliin ja öykkäri oli saanut jälki-istuntoa ja lisäksi erotettu jalkapallojoukkueestaan vähäksi aikaa, mikä tuskin viilentäisi tämän tunteita. Tommy työnsi ajatukset mielestään ja avasi kotioven. Hän astui sisään ja nosti sateen kasteleman takin naulakkoon.

”Tommy, miten päivä meni.” Kuului isän lämmin ääni keittiöstä.
”Huonosti.” Tommy vastasi äreästi ja muisti vasta sitten, että oli hänen syntymäpäivänsä. Hän kuuli isänsä askeleet, jotka olivat tulleet jo niin tutuiksi hänelle, että hän tiesi aina milloin tämä oli tulossa.
”Se poika kiusasi sinua taas?” Jon kysyi ja ilmaantui eteiseen, missä Tommy riisui kenkiään.
”Hän taas.” Tommy vastasi ja nosti katseensa isäänsä ja kysyi. ”Miten sinä aina tiedät?”
Jon ei vastannut, vaan katsoi poikaansa lempeästi hymyillen.
”Tule keittiöön, kun ehdit.” Hän sanoi vaihtaen puheenaihetta ja kääntyi pois ovelta.
Tommy mutisi jotakin joon tapaista ja suuntasi kulkunsa yläkertaan, viedäkseen reppunsa huoneeseensa.

****

Huoneessaan Tommy vilkaisi tietokonettaan, jonka oli jäänyt auki hänen lähtiessään kouluun. Näytölle oli ilmestynyt pieni ikkuna, joka kertoi hänen saaneen viestin.

Hän napsautti ikkunaa ja viesti aukesi.

Tommy, joudun valitettavasti pilaaman syntymäpäiväsi ja olen siitä hyvin pahoillani, mutta teidät on löydetty. Kerro tämä isällesi, heti kun olet lukenut tämän viestin ja lähtekää välittömästi talosta. He ovat jo tulossa.

Wesley

Tommy luki viestin moneen kertaan, varmistaakseen, ettei siinä ollut mitään muuta. Tuo viesti huolestutti häntä, sillä Wes ei koskaan pilaillut hänen kanssaan ja lisäksi isäkin tunsi tämän hyvin. Oli parasta pyytää isä ylös ja näyttää viesti tälle.

****

Jon seisoi keittiössä ja katsoi pöytää, jonka oli saanut katettua. Hän halusi varmistaa, ettei mitään puuttunut, sillä halusi kaiken olevan täydellistä poikansa syntymäpäivänä. Hänen ajatuksensa katkaisi kilahdus ja samassa hän tunsi kipua reidessään. Jon kumartui katsomaan ja nappasi reidestään irti pienen metallisen esineen, jonka nähdessään hän kauhistui. Hän oli nähnyt samanlaisen nukutusnuolen ennenkin. Hän tunsi, miten tuo voimakas lääke alkoi vaikuttaa ja hoippui ovelle varoittaakseen poikaansa.

Jon keskitti sumuiset ajatuksensa talon kaikkiin lamppuihin ja sekuntia myöhemmin kaikki lamput räsähtivät rikki, pimeyden ympäröidessä hänet. Kuului lisää räsähtelyä, kun kaikki yläkerran lamput räsähtelivät rikki ja sammuivat yksi toisensa jälkeen.

”Tommy Pakene! Pakene heti!” Jon karjui niin lujaa kuin keuhkoista lähti ja joutui käyttämään kaiken tahdonvoimansa pysyäkseen pystyssä ja tajuissaan, sillä kaikki väikkyi hänen silmissään kummallisesti. ”Tommy… Tom..” Hän sopersi, ote ovenkarmista irtosi.

Hän ei pystynyt enää taistelemaan nukutusaineen vaikutusta vastaan ja lysähti lattialle. Viimeinen, mitä hän ajatteli, oli että Tommy pääsisi pakoon. Sen jälkeen hän ajelehti paksuun tummaan pilveen.

***

Tommy huomasi, miten kaikki valot, jopa hänen huoneestaan räsähtelivät rikki ja hän jäi pimeyteen. Seuraavaksi hän kuuli isänsä huudot ja tömähdyksen.

”Isä.” Tommy sanoi hiljaa, muttei uskaltanut liikahtaakaan paikaltaan.

Sitten hiljaisuuden keskeltä kuului kuinka alhaalla avattiin ovi ja joku astui sisälle. Nopeasti Tommy painoi läppärin kannen kiinni ja sulloi koko koneen reppuunsa. Hän haparoi pimeässä kaapilleen, josta kaivoi toiset kengät, sillä tiesi, ettei voisi mennä alakertaan, niin kauan kun siellä oli tuo joku.
Mahdollisimman hiljaa hän veti lenkkarit jalkaansa, otti kaapista hupparinsa, nappasi reppunsa ja syöksyi ikkunalle. Hän avasi ikkunan ja kirosi, kun siitä pääsi aivan pieni narahdus.

Hän luikahti ulos pienelle tasanteelle ja siitä korkeaan puuhun, joka kasvoi ikkunan vieressä. Kuin marakatti, hän kapusi alas ja juoksi pakoon. Pihalta kuului huutoa, sillä nuo tunkeutujat huomasivat saaliinsa karanneen, mutta Tommy ei jäänyt sitä kuuntelemaan vaan jatkoi juoksuaan.

Vettä satoi yhä, mikä paransi Tommyn mielialaa vain vähän, sillä sade peittäisi hänen jälkensä. Siitä huolimatta hän kiiruhti eteenpäin puolijuoksua ja pysähtyi vasta monen korttelin päässä hengähtämään ja suunnisti kohti ostoskeskusta, jonka liepeillä nuoret usein hengailivat kavereidensa kanssa. Hänen matkansa pysäytti siilipäinen, kookas nuorukainen, joka mulkoili häntä vihaisesti.

”Anna olla nyt Jeff.” Tommy sanoi ja vilkuili hermostuneena taakseen.
”Tai mitä, sinä kerrot opelle vai.” Jeff irvaili.
”Jeff, minulla ei ole aikaa tähän.” Tommy ärähti.
”Oho, hiiri sai hepulin.” Jeff jatkoi ärsyttämistään. ”Saat maksaa, siitä hyvästä, että minut erotettiin joukkueesta.” Hän ärisi viimein.
”Olen pahoillani siitä, okei.” Tommy sanoi ja yritti livahtaa tiehensä, mutta Jeff esti ja hieroi nyrkkejään siihen malliin, että kohta iskisi sen Tommyyn. ”Päästä minut menemään tai joudun satuttamaan sinua.” Hän sanoi viimein ja tuijotti Jeffiä kasvot vakavina.
”Sinä satuttaisit minua.” Jeff sanoi halveksien ja naurahti. ”Joo just, millähän lihaksilla?” Hän kysyi sitten tuhahtaen ja lähestyi uhkaavasti Tommya.

Tommy ei vastannut, vaan väisti Jeffin nyrkkiä ja ennen kuin tämä ehti iskeä uudestaan, hän lennähti metrin verran taaksepäin, vaikkei Tommy ollut edes koskenut häneen.

”Mikä helvetin friikki sinä olet?” Jeff älähti ja katsoi melkein peloissaan Tommya.
”Et halua tietää.” Tommy sanoi ja jätti pojan maahan ihmettelemään, suunnaten itse puolijuoksua kohti ostoskeskusta.

Hän pysähtyi syrjäiselle kahvilalle ja kaivoi läppärinsä esille, sillä halusi kertoa Wesille, mitä oli tapahtunut.

”Ne tulivat. Minä pakenin, enkä tiedä mitä ne tekivät isälle.” Hän viestitti.
”Pysy liikkeellä ja etsi käsiisi Logan. Hän auttaa sinua.” Wes vastasi.
”Sen teen. Mistä löydän hänet?” Tommy kysyi.
”En voi sanoa sitä tässä, sillä keskusteluamme voidaan seurata.” Wes sanoi.
”Ok. Etsin hänet omin päin.” Tommy sanoi.
”Ok. Pitää mennä.” Wes vastasi.
”Minun myös. Nähdään.” Tommy sanoi ja sulki ikkunan kirjauduttuaan ulos.

Hetken hän istui mietteliäänä paikallaan. Wes oli käskenyt hänen etsiä Logan. Nimi kuulosti tutulta ja sitten hän muisti. Mies oli isän paras ystävä, joka oli auttanut isää, kun äiti oli kuollut. Tommy muisti tavanneensa Loganin muutamia kertoja, mutta siitä oli aikaa, eikä hän tiennyt miten hyvin mies muisti hänet, kun ei hänkään meinannut muistaa tätä.

Hän katseli ympärilleen ja ihmetteli kun ihmiset liikehtivät joukolla ulospäin. Hän itse kiiruhti ulos ihmisjoukon mukana ja näki vasta siellä, että useamman korttelin päässä hehkui loimottava valo ja jostakin kaukaa kuului paloauton pillien vinkuna. Hän arvasi, että se oli heidän talonsa, joka paloi ja lysähti polvilleen kosteaan asfalttiin.

”Isä.” Hän sanoi hiljaa ja painoi päänsä alas.

Nostaessaan jälleen katseensa, hän näki suuren mustan kiiltelevän auton, joka seisoi paikallaan. Sen sisälle ei voinut nähdä, sillä lasit olivat pimennetty, mutta hän arvasi kyllä, että ne olivat hänen perässään. Tommy nousi ja katosi ihmisvilinään ja päästyään ihmisjoukosta hän huomasi jotakin, joka nojasi ostoskeskuksen betonista seinää vasten.

Hän suunnisti kohti moottoripyörää, kirjoitti lapun, jonka kiinnitti seinään. Tämän jälkeen nousi pyörän selkään, käynnisti sen ja suuntasi pois koko asuinalueelta, sillä siellä hän ei olisi enää turvassa.

Hän tiesi, että isä oli yhä elossa ja että tulipalo oli vain hämäystä. Hän tiesi sen samoin, kuin isä tiesi asioita hänestä kysymättä tai tiesi missä hän oli, vaikkei hän sitä kertonutkaan.

****

Monen tunnin kuluttua Jon palaili hiljalleen tajuihinsa ja alkoi hahmottaa ympäristöään. Kotona hän ei enää ollut, vaan jossakin hämärästi valaistun huoneen keskellä tuolissa, jonka vieressä oli pöytä. Hän yritti liikutella käsiään ja joutui toteamaan, että ne oli tiukasti sidottu tuon tuolin metallisiin käsinojiin. Seuraavaksi hän vilkuili pöydälle ja näki sillä tutun laitteen, jonka näytössä näkyi hänen aivosähkökäyränsä ja kuului vain tasainen rapina, kun neula piirsi tuota viivaa tulostuvalle paperille, jota oli valunut pöydän reunan yli lattialle.

Yhtä hän vain ei huomannut, nimittäin ylimääräistä laitetta, joka oli kiinnitetty häneen tuon toisen laitteen lisäksi. Mutta pian hänelle valkeni senkin olemassa olo, sillä kun hän keskitti ajatuksensa sidottuihin käsiinsä, minkä pöydällä oleva laite heti mittasi. Neula tuntui villiintyneen ja piirsi kiivaaseen tahtiin tiheää viivaa ja melkein samalla hetkellä Jon tunsi voimakasta kipua, joka meni hänen kehonsa lävitse kuin sähkö ja hänen suustaan pääsi yllättynyt parahdus.

Tuo kipu lakkasi heti, kun hän lakkasi yrittämästä vapauttaa itsensä. Melkein samalla hetkellä huoneen ovi aukesi ja sisään astui siistiin valkoiseen pukuun pukeutunut mies, jolla oli kultanuppinen kävelykeppi kädessään.

”Te taisitte oppia jotakin aivan uutta.” Mies sanoi lievästi huvittuneella äänellä ja katsoi Jonia pää kallellaan.

Jon katsoi miestä ja muisti tämän, vaikka siitä oli jo yli viisitoista vuotta, kun hän oli tämän nähnyt viimeksi. Mies oli silloin esittäytynyt etsiväksi, olisi auttanut Jillin löytämisessä, mutta hän ei koskaan ollut ehtinyt soittaa tälle.

Martin, se oli ollut miehen nimi ja nyt hän tajusi mitä tämä halusi. Tuosta miehestä ajatukset siirtyivät Jilliin ja siitä Tommyyn. Toivottavasti tämä oli päässyt pakoon.

”Olen kovin pahoillani Jillin vuoksi.” Martin sanoi ja astui eteenpäin, kävelykepin kärjen kopsahtaessa betonista lattiaa vasten ontosti kaikuen. ”Minulla olisi teille ehdotus, johon suostuttuanne, saisitte takaisin vapautenne.” Hän sanoi, katsoen laskelmoivasti Jonia.

”Säästäkää säälinne.” Jon murahti ja mulkoili miestä rumasti. Miten tuo viheliäinen liero saattoi kuvitella, että hän antaisi poikansa tälle noin vain, no sitä iloa tuo ei tulisi saamaan koskaan. ”Te luulette itsestänne hieman liikoja, jos kuvittelette että auttaisin teitä saamaan poikani koekaniiniksi.” Hän lisäsi ja katsoi halveksuen edessään seisovaa miestä.

”Sitten ette jätä vaihtoehtoja.” Martin sanoi uhkaavalla äänellä. ”Meillä on näet keinomme saada teidät laulamaan haluamallamme nuotilla.” Hän sihahti ja katsoi Jonia silmät viiruina.

”Ette taida vieläkään tajuta, että ennemmin kuolen, kuin autan teitä.” Jon sähähti ja nykäisi itseään voimalla eteenpäin, jolloin Martin hätkähti ja astui askelen taaksepäin. ”Te…” Hän jatkoi, mutta lause jäi kesken, sillä valtava kipu leimahti läpi hänen vartalonsa kuin tulinen keihäs ja tuskan huuto purkautui väkisinkin hänen huuliltaan, kaikuen kammottavasti huoneessa.

Melkein samassa hänen silmiensä eteen nousi kuva maantiestä ja hahmosta, joka ajoi moottoripyörällä, kunnes menetti ajokkinsa hallinnan ja syöksyi tieltä päätyen ojaan.

Uusi tuskan parahdus ja pian kipu hellitti hetkeksi.

”Tommy… Eih…” Hän sanoi huohottaen ja näytti lyyhistyvän tuoliinsa rinnan kohoillessa kiivaasti, kuin hän olisi juossut pitkän matkan.

Hän tunsi miten sydän takoi rinnassa ja tiesi, ettei se kestäisi kauan. Hänen pitäisi saada tuo merkillinen yhteys poikaansa katkaistuksi tai tämä kuolisi myös. Kipu leimahti taas yllättäen ja hänen kätensä tempoilivat, niin että siteet hankasivat ranteisiin ikävän punaiset jäljet. Kesken tuon kidutuksen hän tunsi toisenlaista kipua rinnassaan ja tuo kipu oli kuin tiukat vanteet, jotka kiristyivät hänen rintansa ympärille, niin tiukasti että tuntui kuin kaikki ilma puristautuisi ulos ja sydän, voi miten se yrittikään tehdä töitä, vaan voimat olivat lopussa, eikä se enää jaksaisi. Kaikki voima tuntui katoavan raajoista ja hän lysähti hieman taaksepäin tuolissa, leuka painui rintaa vasten ja hän itse vaipui tiedottomuuteen.

”Perhana.” Martin manasi, kun kuuli elintoimintoja mittaavien laitteiden hälyttävän.

Hetken kuluttua ovi paiskattiin auki ja pari henkilökuntaan kuuluvaa miestä syöksyi sisälle, irrotti Jonin tuolista, laskivat lattialle ja aloittivat elvytyksen.

****

Samaan aikaan satojen kilometrien päässä laitoksesta kiemurteli maantie, jota pitkin viiletti nuorukainen moottoripyörällään.

Äkkiä hän tunsi suunnatonta tuskaa, joka tuntui kulkevan läpi hänen kehonsa. Hän oli menettää ajokkinsa hallinnan, mutta kipu lakkasi ja ihmetellen hän jatkoi matkaansa, kunnes tuo kamala kipu palasi.

Hän menetti pyöränsä hallinnan kokonaan ja syöksyi ojaan, pyörän lentäessä pitkälle pusikkoon. Ihme kyllä hän ei murtanut luitaan, tai kalloaan, joskin vartalo sai mahtavan kokoelman mustelmia ja asfaltti-ihottumaa. Hän makasi ojan pohjalla ja haukkoi henkeään, sillä isku oli kuitenkin ollut voimakas ja lisäksi hän oli kolauttanut päänsä johonkin ja näki pökerryksissä ollessaan välähdyksiä jostakin huoneesta, valkopukuisesta miehestä, jolla oli kävelykeppi ja isästä.

”Isä.” Tommy sopersi avaten silmänsä varovaisesti, tuskin välittäen siitä, että joka paikkaa kolotti. Housut olivat hajonneet polvien kohdalta, niin että repeämistä saattoi nähdä miten mustelmilla ja verisillä naarmuilla polvet olivat.

Välittämättä polvistaan, hän kömpi ylös ojasta ja etsi katseellaan pyöräänsä. Hän huomasi, miten pusikosta oli osa ikään kuin niitetty kumoon ja astellessaan pidemmälle, hän löysi pyörän ja joutui toteamaan, ettei sillä voinut enää ajaa.

”Hemmetti.” Tommy manasi ja potkaisi hiekkaa tieltä kiukuissaan. Hän nosti repun selästään ja tarkisti, että läppäri sentään oli ehjänä, onneksi. Masentuneena hän alkoi talsia eteenpäin ja toivoi saavansa kyydin.

Tovin talsittuaan hän kuuli selvän auton moottorin hurinan ja kääntyi katsomaan. Kaukaa takaa tuli näkyviin jeeppi, joka hänen kohdalleen päästyään pysähtyi.

”Hei poika, tarvitsetko kyydin?” Kysyi hyväntahtoinen ääni ja suuri käsi työnsi oven auki.

Tommy epäröi ja katsoi autoa epäillen. Saattoiko tuohon mieheen luottaa, vai oliko tämäkin niiden, keitä sitten olivatkaan, kätyreitä.

”Aiotkos seistä siinä pitkäänkin?” Mies kysyi ja katsoi poikaa hymyillen.

”Mietin vain, voiko sinuun luottaa.” Tommy sanoi epäröiden.

”Isäsi luottaa minuun, joten hyppäätkö kyytiin vai et?” Mies tokaisi.

”Miten sinä isäni tunnet.” Tommy kysyi seisten vielä paikallaan.

”Kunhan tunnen ja muistan sinutkin, kai sinä olet Tommy?” Mies sanoi.

”Olen. ”Tommy sanoi hämmentyneenä ja astahti lähemmäksi. ”Kuka sinä sitten olet?”

”Logan.” Mies esitteli itsensä ja teki kärsimättömän liikkeen kädellään. ”Ala tulla nyt, sillä minulla ei ole koko päivää aikaa odottaa.”

”Logan.” Tommy sanoi ja tunsi helpotusta. ”Mutta mistä tiedän, ettet valehtele? Ettet kuitenkin ole joku muu, kuin sanot olevasi.”

”Valahtelu ei kuulu tapoihini.” Logan vastasi lievästi ärtyneenä ja lisäsi mielessään, ettei pieniä valkoisia valheita laskettu. ”Ja nyt hyppäät kyytiin tai minä tulen ja nostan sinut autoon.” Hän lisäsi tiukasti.

”Hyvä on.” Tommy sanoi istuutuen etupenkille ja veti oven perässään kiinni.

Melkein saman tien, kun hänen takamuksensa oli koskettanut penkkiä, lähti auto liikkeelle.

”Kiitos.” Tommy sanoi viimein ja katsoi Logania, joka tuntui peittävän kokonaan oman puolensa autosta.

”Mitä sinulle tapahtui? Näytät kamalalta.” Logan kysyi.

”Minä…” Tommy aloitti, mutta se sama kipu, jonka vuoksi oli menettänyt ajokkinsa hallinnan, iski uudestaan.

Hän huusi ja tunsi samassa toisenlaista kipua, kipua rinnassa ja arvasi, ettei isällä ollut kaikki hyvin. Tuo kipu tuntui yltyvän, saaden hänet kiemurtelemaan penkillä ja huutamaan tuskasta.

”Mikä hemmetti sinulle tuli?” Logan älähti ja pysäytti autonsa nopeasti penkalle, avasi ovensa ja juoksi nopeasti toiselle puolelle auttaakseen Tommya.

”Isä, ei.” Tommy parahti ja tuijotti pelästynein silmin eteensä, rinnan kohoillessa kiivaana.

Logan ei voinut muuta kuin katsoa ja arvailla, mitä poika näki edessään. Hän vaistosi, että se liittyi jotenkin Joniin, sekä tämän ja Tommyn väliseen yhteyteen. Logan hätkähti, kun yllättäen läheisestä katulampusta räsähti lamppu hajalle kipinäsuihkun saattelemana. Hän katsoi lamppua, josta yhä lenteli kipinöitä, kääntäen pian katseensa takaisin poikaan, joka näytti olevan jäykkä kuin lauta, kunnes viimein rentoutui ja vaipui syvään tajuttomuuteen.

”Hemmetti.” Logan manasi puoliksi peloissaan ja laski suuren kätensä pojan rinnan päälle.

Hän tunsi miten heikosti rinta kohoili ja sydämen sykkeen, joka oli hidastunut lähes olemattomaksi.

Logan tiesi, ettei voisi viedä poikaa sairaalaan, eikä myöskään Earlin mökille, sillä sieltä heitä ensiksi etsittäisiin. Hän sulki oven katsottuaan ensin, että pojan turvavyö oli kiinni. Tämän jälkeen hän kiersi auton, istuutui omalle paikalleen, nyökäytti päätään, sillä tiesi nyt kenen luokse menisi, joskin hänen pitäisi sitä ennen löytää paikka missä olla siihen asti, kunnes poika olisi paremmassa kunnossa.

****

Samaan aikaan Tommy seisoi jossakin oudossa paikassa, kuin suuressa huoneessa, eikä hän ollut yksin. Hän nosti katseensa ja näki isänsä edessään, juuri sellaisena kuin oli tämän nähnyt, ennen kuin heidän kotiinsa oli hyökätty.

”Mitä tämä on?” Tommy kysyi katsoen isäänsä, joka asteli ääneti lähemmäksi.

”En tiedä itsekään.” Jon sanoi katsoen poikaansa ja jatkoi. ”Mutta minun on katkaistava meidän välisemme yhteys, tiedät kyllä miksi.”

”Tiedän, mutta ehkä voin auttaa vielä, anna minun yrittää.” Tommy pyysi.

”Ei, te ette ehdi mitenkään.” Jon sanoi hiljaa ja näytti nyt hyvin väsyneeltä.

Tommy aikoi sanoa jotakin, mutta vaikeni, sillä syvällä sisimmässään hän tiesi isän olevan oikeassa. Siinä he seisoivat toisiaan katsoen, kunnes Jon astui lähemmäksi ja kietoi kätensä poikansa ympärille, Tommyn vastatessa siihen.

”Pysy Loganin lähellä, hän tietää mitä tehdä.” Jon kuiskasi ja ennen kuin Tommy ehti vastata mitään, huoneen valaisi hetkeksi kirkas valo, joka erotti heidät toisistaan.

Tommy näki vielä isänsä, joka nyt seisoi taas kauempana ja ennen kuin huoneen taas valaisi kirkas valo, hän ehti nähdä isänsä kasvot, joilla näkyi lämmin surumielinen hymy.

”Isä!” Tommy huusi, mutta taas välähti niin kirkas valo, ettei hän nähnyt enää mitään.

Kului tovi ennen kuin hän alkoi jälleen erottaa ympäristöään ja huomasi yhä istuvansa autossa, matkalla tuntemattomaan. Hän vilkaisi sivulleen nähden Loganin, joka katsoi otsa syvillä kurtuilla edessään näkyvää maisemaa ja tuskin huomasi matkatoverinsa heräämistä.

Tommy tunsi, että jokin oli toisin, ikään kuin jokin olisi reväisty hänestä pois ikuisiksi ajoiksi. Hän vääntäytyi parempaan asentoon ja nojautui mukavasti penkkiin yrittäen nukkua.

****

Toisaalla Jonia elvytettiin ja lopulta hänet saatiin takaisin elävien kirjoihin, joskin jokin oli nyt toisin. Sitä he eivät huomanneet, ennen kuin tulivat vilkaisseeksi monitoria, joka hetkeä aiemmin oli suorastaan villiintynyt ja neula joka oli tempoillut tiheästi pitkin paperia, veti nyt melkeinpä liiankin tasaista viivaa paperille.

”Hän on nyt syvässä tajuttomuustilassa, enkä oikein usko, että hän enää herää.”Toinen miehistä sanoi katsoen vakavana Martinia.

”Saamari.” Martin manasi hiljaa. ”Viekää hänet ja tarkkailkaa siltä varalta, että hän kuitenkin tulisi tajuihinsa.” Hän käski.

Miehet nyökkäsivät ja nostivat Jonin paareille, minkä jälkeen he suunnistivat kohti sairastupaa.

****

No niin tässäpä tällainen pätkänen, tämän osan aluksi :)