No niin tässä tuore osanen luettavaksenne ja pahoittelen yhä kuvien vähyyttä. Anteeksi. Tosin jaksan silti toivoa, että saisin edes jonkinlaista kommenttia tahi palautetta tästä tarinasta.

Olen unohtanut kiittää erästä, jota ilman tätä tarinaa ei olisi. Suuret kiitokset siis Nuubialaiselle Prinsessalle, olet mahtava kirjoittaja. Kiitos.

***

Toisaalla, Merisiili puolestaan lähestyi tulivuorisaarta, josta heidän oli saatava Patrick mukaansa, vaarantamatta kuitenkaan miehistöä.

Kolmannen päivän iltana, he saapuivat saaren läheisyyteen ja näkivät kuinka lohduttomalta siellä näytti.

Yhden hiiltyneen puun alla nökötti kaksi hiiltynyttä tikkua, joiden päät juuri ja juuri näkyivät paksun laava ja tuhka kerroksen alta.

Siellä täällä oli kuitenkin alkanut vihreää puskea maasta, kuin sanoakseen, ettei antaisi periksi tulivuoren edessäkään.

Varovaisesti miehistö eteni saarella ja löysi pian melko surkeassa kunnossa olevan Patrickin, joka yritti paeta, muttei onnistunut, sillä nuo miehistön jäsenet olivat kaukonäköisesti saartaneet hänet.

Niinpä sitten murjottava mies vietiin tarkasti vartioituna pieneen veneeseen, joka vei heidät laivaan.

Laivassa Kapteeni, sekä Logan kuulustelivat miestä, joka kuitenkin kieltäytyi sanomasta sanaakaan.

”Viekää hänet selliin.” Kapteeni sanoi Robertille ja eräälle toiselle miehistönsä jäsenelle.

Merisiili vietti yön saaren kupeessa ja jatkoi matkaansa varhain seuraavana aamuna, suuntana tuo outo saari.

Kului taas päiviä heidän matkatessaan merellä. Toisinaan he yrittivät nyhtää vangistaan irti tietoa, mutta mies pysyi uppiniskaisesti vaiti. Ei ilmeisesti halunnut kertoa yhtään mitään, vaikka tiesikin ettei se auttanut yhtään.

Neljäs päivä oli alkanut kauniina, kun he viimeinkin saivat saaren näkyviin. Hitaasti mutta varmasti he lähestyvät sitä ja Logan seisoi kannella tähyten kiikareilla saaren rantaa, vain huomatakseen, että nuo kuusi kadonnutta seisoivat siellä ja odottivat.

Tunti toisensa jälkeen vierähti, kunnes viimein Merisiili ankkuroitui saaren edustalle. Kapteeni Hasselhoff lähetti muutaman miehen noutamaan saarella olijat laivaan.

Pieni vene otettiin riemulla vastaan, eikä heitä tarvinnut kahdesti käskeä, kun he jo kipusivat kyytiin ja tunsivat viileän tuulen kasvoillaan, heidän viilettäessään kohti laivaa.

Jill kääntyi katsomaan saarta joka oli heille antanut suojan. Maja nökötti yhä paikallaan ja sinne se saikin jäädä ja pian sitä ei enää erottanut rannalta.

Siinä he nyt olivat, laivan kannella ja katsoivat, kun saari jäi kauas taakse, laivan jatkaessa matkaansa. Pari miehistön jäsentä ohjasi heidät siistiytymään, jonka jälkeen he pääsisivät tapaamaan Kapteeni Hasselhoffia.

Samaan aikaan Patrick istui vankikopissaan vihaten koko maailmaa ja päätti yrittää heti ensimmäisen tilaisuuden tullen pakoa.

Sellin ulkopuolelta kuului askelia ja hän tiesi kaivatun tilaisuuden koittaneen, valmistuen vastaanottamaan pahaa-aavistamattoman tulijan.

Ovi aukesi ja Patrick katsoi välinpitämättömästi ovensuussa seisovaa nuorukaista, jolla oli tarjotin kädessä. Tuon välinpitämättömyyden alla hän kuitenkin oli valmiina ja tarkkasi nuorukaisen jokaista liikettä, kun tämä laski tarjottimen tasolle, joka teki pöydänvirkaa. Hän odotti kunnes nuorukainen kääntyi lähteäkseen ja ennen kuin tämä ehti ovelle, hän hyökkäsi.

Nuorukainen ei ehtinyt tajuta, mikä häneen osui, kun hän kaatui tajuttomana lattialle ja Patrick hänet siitä raahasi peremmälle koppiin ja kytki käsiraudoilla kiinni putkiin. Hän vielä varmisti, ettei tämä pääsisi huutamaan ja tunki lautasliinan tämän suuhun.

Nopeasti ja tottuneesti hän tutki nuorukaisen ja nappasi haltuunsa tämän aseen, radiopuhelimen, sekä avaimet.

Käytävällä kuului taas askelia ja Patrick perääntyi selliinsä, muttei sulkenut ovea. Hän odotti kunnes askeleet olivat kohdalla ja pysähtyivät.

Kuului puhetta ja pian ovi työnnettiin varovaisesti auki. Patrick toimi nopeasti ja pian molemmat miehet makasivat kuolettavasti haavoittuneina lattialla. Hän raahasi miehet nuorukaisen seuraksi, luikahti ulos kopista ja sulki oven huolellisesti perässään.

Tämän jälkeen hän alkoi suunnata määrätietoisesti kohti ohjaamoa, sillä oli päättänyt yrittää kaapata laivan ja jos se ei onnistuisi, hän voisi ainakin yrittää saada pienen moottoroidun pelastusveneen haltuunsa.

Kesken matkan hän pysähtyi erään hytin luona, sillä oli kuullut sieltä puhetta. Hän kuunteli ja kuten oli arvellutkin, hän tunnisti Jonin miellyttävän sointuvan ääneen, sekä naisten korkeammat äänet, johon sekoittui nuoren miehen kiihkeä ääni, jonka täytyi kuulua Wesille.

Ensin hän pelästyi, mutta kokosi sitten itsensä ja päätti vaientaa nuo ärsyttävät todistajat lopullisesti, sillä ei todellakaan halunnut heidän pääsevän Hawajille ja laulamaan tietojaan poliisille. Ei, se ei käynyt päinsä, sillä noiden tiedot veisivät hänet vankilaan pitkäksi aikaa, liian pitkäksi ja hän halusi olla vapaa ja ennemmin vaikka kuolisi kuin antautuisi.

****

Jon selosti parhaillaan, kuinka asiat olivat saarella alkaneet mennä pieleen myrskyn jälkeen, kun ovi tempaistiin voimalla auki.

Jon vaikeni ja kääntyi muiden tavoin katsomaan oviaukkoa, nähdäkseen keskeyttäjän. Huoneeseen laskeutui painostavana odottava hiljaisuus ja jokainen silmäpari oli nauliintunut ovella seisovaan mieheen.

Naiset perääntyivät ovelta, tunnistaessaan miehen, joka näytti hurjalta. Hiukset roikkuivat pesemättöminä ja takkuisina hänen silmillään, jotka kiiluivat pahaenteisinä pahoin palaneissa kasvoissa, jonka leukaa ja poskia koristi monen päivän ikäinen parransänki. Miehen vaatteet olivat likaiset ja pitkin käsivarsia, sekä paljaita jalkoja näkyi ikäviä palovammoja.

Jon näki miehen silmistä, että tämä tappaisi silmänkään värähtämättä, jos joku heistä tekisi yhdenkin väärän liikkeen.

”Luulimme sinun kuolleen.” Jon sanoi hitaasti, koko ajan tarkkaillen miehen liikkeitä.

”No luulitte väärin.” Patrick naurahti ilottomasti ja katsoi rumasti Jonia. ”Mutta nyt maksan takaisin aiheuttamanne kärsimykset.” Hän sihahti hampaidensa välistä, tähdäten heitä nuorukaisen aseella.

Taas laskeutui huoneeseen tuon painostavan odottava hiljaisuus, eikä kukaan liikahtanutkaan paikaltaan.

Viimein Jon päätti tarttua härkää sarvista ja kysyi varovaisesti. ”Emmekö voisi yrittää selvittää tämän puhumalla.”

”Ei ole puhumista.” Patrick sihahti vastaukseksi ja painoi samalla liipaisinta. Kuului pamahdus, joka tuntui luonnottoman kovalta pienessä huoneessa.

Jon katsoi Patrickia epäuskoisen hämmästynyt ilme kasvoillaan, jotka valahtivat melko pian kalman kalpeiksi ja mies itse rojahti pöytää vasten olkaansa pidellen.

Huoneeseen laskeutui kammottava hiljaisuus, eikä kukaan uskaltanut liikahtaakaan. Jill ja Fiona olisivat halunneet auttaa Jonia, mutteivät uskaltaneet mennä tämän luo, sillä Patrick ampuisi heidät epäröimättä, jos katsoisi heidät uhaksi.

Lopulta Jill päätti uskaltaa auttaa välittämättä Patrickin uhkaavasta olemuksesta. Hän asteli epävarmoin askelin Jonin luo ja laskeutui polvilleen tämän viereen. Hän painoi kätensä vertapulppuavan haavan päälle ja tunsi miten miehen sydän sykki villisti rinnassa.

Tilanne nosti Mattin kuoleman Jillin mieleen ja kyyneleet alkoivat hiljalleen valua hänen poskilleen. Se tapahtui taas, hän menettäisi jo toisen ihmisen josta oli koskaan välittänyt.

Hiljaisuuden rikkoivat käytävältä kuuluvat juoksuaskeleet. Patrickin pako, sekä tämän tappamat miehet oli huomattu ja hälytys annettu.

Nyt nuo kapteenilleen uskolliset miehet etsivät murhaajaa joka oli tappanut jo kaksi ja pahoinpidellyt yhden miehistönjäsenen.

Patrick kirosi hiljaa tajutessaan, ettei hänen laivankaappaus suunnitelmansa tulisi koskaan onnistumaan. Nopeasti hän harppasi Fionan luokse, tarttui tämän hiuksiin ja kiskaisi liki itseensä. Fiona yritti rimpuilla irti Patrickin otteesta, mutta mies oli aivan liian vahva.

”Senkin tunteeton paskiainen.” Fiona huusi vihaisesti ja yritti yhä päästä irti miehen tiukasta otteesta.

Äkkiä Patrick kiskaisi lujasti Fionan hiuksista ja taivutti tämän päätä taaksepäin, niin että nainen parahti tuskasta.

”Äläs temppuile tai pääset hänen seuraansa.” Patrick sanoi pelottavan pehmeällä äänellä ja antoi pistoolin piipun liukua pitkin naisen uhkeita muotoja. ”Mmh… Et kyllä silloin pistänyt vastaan ja hauskaakin sinulla oli. Onhan siitä kuvia muistona.” Mies lisäsi yhä tuolla vaarallisen pehmeällä äänellä, johon oli sekoittunut hieman intohimoa.

”Haista sinä…!” Fiona aloitti, mutta Patrick kiskaisi hiuksista niin lujaa, että sattui.

”No mutta, sinä lähdet mukaani ja me voisimme, hmm… uudistaa tuon hauskanpidon.” Patrick sanoi hienoista uhkaa ja nautintoa äänessään.

Tämän jälkeen hän kohotti asekätensä ja alkoi ammuskella umpimähkään. Kaikki maastoutuivat lattialle ja tavaroiden taakse suojaan luodeilta.

Jill heittäytyi Jonin suojaksi, jottei tähän osuisi enää ainuttakaan luotia, sillä hän ei halunnut että hänelle tärkeiksi tulleet henkilöt joutuisivat enää kärsimään.

Peloissaan hän ei edes uskaltanut katsoa mitä tapahtui vaan kuunteli kun ovi aukaistiin ja Patrick katosi Fionaa mukanaan raahaten käytävään.

Jill, jonka kädet olivat tahriintuneet Jonin vereen, sulki silmänsä ja rukoili epätoivoisesti mielessään pelastusta. Samassa laivan valot alkoivat uhkaavasti vilkkua ja räsähdellä. Hytin lattialle itseään suojellakseen heittäytyneet, katselivat kummissaan kuinka lamput vilkkuivat hetken ja sammuivat sitten yksi toisensa perään. Aluksen moottorit sammuivat ja se lipui hiljalleen tuulen eteenpäin ajamana.

Käytävälle Fionan raahannut Patrickin huudahti hämmästyneenä, kun käytävän loisteputki välähti kaksi kertaa ja poksahti sitten sammuksiin. Fiona huomasi tilaisuutensa tulleen. Hän iski miestä pimeyden turvin nivusiin ja syöksyi eteenpäin sokkona pitkin pimeää käytävää.

Patrick ulvaisi kivusta ja kirosi sitten äänekkäästi. Ase pamahti pahaenteisesti. Sen kaiku lennähteli hetken aikaa käytävässä uhkaavasti, kunnes pysähtyi kuin seinään, jättäen ilmaan epävarmuuden. Osuiko luoti kohteeseensa? Kauempaa kuuluvat kolahdukset paljastivat Fionan pakoreitin suunnan. Mies säntäsi tytön perään raivoissaan, seuraten tämän kompuroivien askelien kaikua käytävän pimeydessä.

Kului muutamia minuutteja kun äänet käytävällä olivat loitonneet kuulumattomiin. Jill piti sylissään Jonin lämmintä vartaloa ja vuodatti kyyneleitä tämän tuuheille hiuksille. Jon äännähti heikosti, aivan kuin olisi yrittänyt sanoa jotain Jillille. Tyttö nyyhkäisi ja painoi huulensa miehen poskelle. Hän kuiskasi Jonin ihoa vasten salaisuutensa, jonka oli halunnut kertoa jo paljon aikaisemmin.
”Jon minä olen raskaana. Minä luulen, että se on sinun, mutta en ymmärrä kuinka se on mahdollista.” Jillin sanat saivat Jonin henkäisemään hiljaa. Mies oli tajuissaan, vaikkakin hyvin heikossa kunnossa.

Samassa pimeyden halkoi valon kajo, joka värähdellen lähestyi hytin ovea. Hytissä olevat katsoivat lähestyvää valoa peloissaan. Jokainen pelkäsi tulijan olevan Patrick. Kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan paikoiltaan. Henkeään pidätellen he seurasivat kuinka käsittämättömän kirkas valonsäde täytti hytin.

Jokainen silmäpari laajeni hämmästyksestä, kun huoneeseen ilmestyi neljä kaunista olentoa. Olennot eivät puhuneet mitään, mutta saivat jokaisen huoneessa olijan rauhoittumaan pelkällä läsnäolollaan. Sitten valo sammui ja pimeys täytti huoneen. Muutaman minuutin kuluttua hytin valot räsähtelivät jälleen ja syttyivät yksitellen palamaan himmeää valoaan. Kukaan ei heti huomannut, että Jill ja Jon puuttuivat joukosta.

Huoneessa olijoiden suusta pääsi kummastuneita kysymyksiä:" Mitä ihmettä tapahtui? Keitä he olivat?"

Jill heräsi useamman tunnin kuluttua Jon vierellään ja huomasi miehen kasvoilla levollisen ilmeen. Mies oli hieman kalpea, mutta elossa.  He olivat huoneessa, jonka seinät kuulsivat läpinäkyvinä ja hohtivat valkoista valoa. Jill nosti varovaisesti Jonin paidanhelmaa nähdäkseen miehen haavan. Hämmästynyt äännähdys pääsi tytön huulilta kun hän huomasi, että haavan paikalla oli punainen arpi.

Jon avasi silmänsä, katsoi Jilliä tummin silmin ja kuiskasi käheästi,
”Minä muistan nyt unen, jossa sinä olet sylissäni Jill. Uskomattoman kaunis valo ympäröi meitä. Ihosi on pehmeä ja tuoksuu kesäsateelle. Kosketat minua ja hymyilet kutsuvasti. Hiuksesi valuvat valtoimenaan selkääsi pitkin silkkisen pehmeinä. Annan käteni vaeltaa niiden lomassa ja tiedän, etten halua laskea sinua sylistäni enää koskaan. Oliko se totta Jill vai oliko se unta?”

"Minä luulen, että se ei ollut unta, koska minäkin muistan sen nyt. Minusta tuntuu, että minä rakastan sinua Jon." Jill kuiskaa silmät kyynelistä kosteina.

****

Laivalla, Fiona kompuroi peloissaan eteenpäin pitkin käytävää, kun äkkiä voimakas käsipari kiskaisi hänet nopeasti hyttiin. Kirkaisu kohosi hänen huulilleen ja pyrki ulos, mutta se tukahdutettiin heti alkuunsa.

”Shh… Ei hätää.” Sanoi lämmin ääni ja käsi nousi varovaisesti pois hänen huuliensa päältä. ”Älä vain huuda, tai paljastat meidät hänelle.”

Fiona nyökkäsi ja rentoutui hieman. Ovi painettiin äänettömästi kiinni ja tuo pelastava enkeli talutti hänet peremmälle hyttiin.

Hän kuunteli henkeään pidättäen, kuinka Patrick kulki raivoisasti kiroillen oven ohi ja huomaamatta sitä lainkaan. Pitkän aikaan he kuuntelivat, mutta ulkopuolella oli hiljaista, Patrick oli mennyt menojaan.

Lamput räpsyivät hetken ja pian valaisivat hyttiä. Tuossa valossa Fiona näki kunnolla pelastajansa, joka osoittautui suurikokoiseksi karhumaiseksi mieheksi, jonka rinnalla roikkuivat silmälasit.

”Taisi mennä.” Mies sanoi vilkaisten ovelle ja kääntyi sitten Fionan puoleen, joka oli istahtanut vuoteen reunalle ja kysyi. ”Oletko kunnossa?”

”Olen… kai.” Fiona sanoi ääni vavahtaen ja lisäsi. ”Kiitos.”

”Tuo näyttää ilkeältä. Saanko katsoa?” Mies kysyi ja osoitti vertavuotavaa haavaa käsivarressa. Fiona nyökkäsi, sillä ei jaksanut pistää vastaakaan.

Mies harppoi kaapille, kolisteli hetken kunnes löysi etsimänsä ja palasi Fionan luokse. Varovaisesti tämä pyyhki veret pois haavasta ja putsasi sen.

”Sattuuko?” Mies kysyi, kun näki Fionan irvistävän, hänen kaadettuaan puhdistusainetta haavaan.

”Ei paljoa.” Fiona sanoi hiljaa.

”Sinä lienet Fiona.” Mies sanoi ja jatkoi haavan puhdistamista.

”Olen kyllä, mutta mistä sinä sen tiedät?” Fiona kysyi hämmentyneenä.

”No sanotaanko, että toimenkuvaani kuuluu tietää kaikenlaista.” Mies sanoi virnistäen. ”Ja sivumennen sanoen, nimeni on Logan.” Hän esitteli itsensä ja katsoi kieputti sideharsoa käsivarren ympäri.

Fiona oli vaiti ja seurasi, kun mies sitoi haavan ja vielä tarkisti, että side pysyi kunnolla paikallaan.

”Noin, sen pitäisi auttaa, näin aluksi.” Logan sanoi ja tarkasteli naista miettiväisenä.

”Kiitos.” Fiona sanoi ja uskaltautui varovaisesti hymyilemään. Hymy katosi, kun hän muisti muut. ”Meidän pitää mennä katsomaan, ovatko muut kunnossa.” Hän sanoi huolestuneena.

Logan nyökkäsi ja asteli nopein askelin ovelle, Fiona vanavedessään. Hän avasi oven varovaisesti ja katsoi nopeasti kumpaakin suuntaan. Ei mitään, koko käytävä oli aivan tyhjä, vain muutama luotien jättämä reikä koristi käytävän seinää.

Reitti näytti selvältä ja Logan astui käytävään, ollen yhä varuillaan. Kun käytävä oli varmistettu, he uskaltautuivat sinne ja alkoivat kävellä nopeasti kohti kapteenin hyttiä.

Hytin ovi oli auki ja jokainen siellä oleva katsoi nyt ovelle silmät suurina, kuin peläten Patrickin palaavan takaisin.

He rentoutuivat silmin nähden, kun näkivät Loganin ja pian tämän takaa ilmestyi Fiona.

”Tim, oletko kunnossa?” Logan kysyi ystävältään, huomattuaan, nirhaman tämän otsassa.

”Olen, luoti vain raapaisi.” Kapteeni vastasi ja sipaisi nenäliinallaan otsaansa.

”Oletteko te muut kunnossa?” Logan kysyi ja antoi katseensa kiertää, jokaisen hytissä olevan.

”Ollaan.” Tuli vastaus.

”Mutta Jill ja Jon katosivat.” Mona sanoi ja kertoi nopeasti, mitä oli tapahtunut.

Kapteeni puolestaan kiersi työpöytänsä, nosti sisäpuhelimen kuulokkeen korvalleen ja alkoi puhua; ”Robert, kerää miehet kokoon ja etsikää vanki, mutta olkaa äärimmäisen varovaisia, sillä hän ei epäröi tappaa.”

”Kyllä herra Kapteeni!” Kajahti vastaus.

”Hyvä, hienoa.” Kapteeni sanoi ja laski kuulokkeen paikalleen. ”Nyt se lokinryönä ei pääse pakenemaan.” Hän lisäsi kääntyen Loganiin päin.

”Toivottavasti ei.” Logan sanoi ja jatkoi. ”Meidän ei auta jäädä tähän, jos Patrick päättääkin palata, vaikka luulen, että hän haluaa päästä laivalta pois mahdollisimman nopeasti.”

****

Todetessaan, että Patrick haluaisi mahdollisimman nopeasti pois laivalta, Logan osui naulan kantaan. Patrick ryntäsi vauhdilla käytävän toiseen päähän ja kiroili huomattuaan Fionan kadonneen hänen edestään jonnekin. Mies säntäsi raivoisalla vauhdilla ylös käytävän päässä olevia portaita pitkin ja harppoi kannelle ympärilleen epäluuloisesti pälyillen. Hänen onnekseen kukaan ei ollut kannella juuri sillä hetkellä, joten miehen onnistui livahtamaan kenenkään huomaamatta yhteen laivan pelastusveneistä.

Päästyään veneeseen, mies veti ylleen vihreän pressun, joka oli tarkoitettu suojaamaan pelastusvenettä raivoisan merenkäynnin varalta. Mies asettautui hyvään asentoon veneen pohjalle, ja jäi paikoilleen seuraamaan, nähdäkseen millaiseksi tilanne tulisi kehittymään.
 
Patrick oli syöksynyt niin nopeasti piilopaikkaansa, joten häneltä jäi huomaamatta laivan toisella puolella loistava kirkas valopatsas, joka liikkui nopeasti eteenpäin meren yllä. Valo laskeutui laivan toisella puolella sijaitsevalle takakannelle ja lävisti laivanrakenteet kevyesti kadoten kannen läpi laivan sisuksiin. Jos joku olisi nähnyt ilmestyksen, ei hän olisi millään uskonut sitä todeksi, niin epätodellinen näky oli. Patrick kyyhötti pressun alla tietämättömänä tästä ilmestyksestä ja suunnitteli pakoa laivalta. Mies päätti kostavansa jokaiselle saarella olleelle päästyään maihin, jossa hänen ei tarvitsisi piiloilla kuin kurja rakkikoira potkijoitaan.

Useiden kymmenien minuuttien kuluttua laivan kannelle tuli elämää. Koko laivan miehistö näytti olevan hälytetty liikkeelle. Patrick oli tyytyväinen piilopaikkaansa ja katseli pressun raosta kannella liikkuvia etsijöitä vino hymy huulillaan.

Aluksessa

Nuo kaksi lepäsivät vieretysten ja antoivat katseensa kiertää tuossa ihmeen kauniissa huoneessa, joka hehkui tuota outoa lempeää valoa.

Hetken kuluttua valo alkoi hehkua yhä voimakkaammin, samaan aikaan Jillin ja Jonin luomet alkoivat painua kiinni. Vaikka he kuinka yrittivät pysyä hereillä, tuo outo uneliaisuus vei voiton ja he vaipuivat syvään uneen, valon ympäröidessä heidät kokonaan.

Nuo olennot katsoivat ystävällisesti hoidettaviaan, jotka nukkuivat toisissaan kiinni ja niin rauhallisesti.

”Lahja on löytänyt oikean omistajan.” Valagil lausui juhlallisesti.

”Niin ja he osaavat käyttää sitä oikein, tunnen sen.” Alya vastasi.

”Olkoon onni myötä heille nyt ja aina.” Valagil lausui ja kääntyi sitten katsomaan Alyaa.

Tämän jälkeen hän antoi käskyn siirtää Jon ja Jill takaisin laivaan.

*********

Kun Jon viimein heräsi unestaan, hän huomasi lepäävänsä laivan sairastuvassa ja Jill toisessa. Tämä oli vielä unessa vieläkin ja näytti nukkuessaan niin levolliselta ja onnelliselta.

Hän antoi katseensa kiertää huonetta, jossa oli hänen ja Jillin lisäksi vain laivan lääkäri, sekä kaksi hoitajaa.

Lääkäri huomasi potilaansa heränneen ja riensi tutkimaan tämän, kysellen samalla mitä tämä muisti tapahtuneesta.

Jon vastasi kiltisti lääkäri kysymyksiin ja kun lääkärinkään ei löytänyt mitään, sai hän luvan lähteä liikkeelle.

”Olette melkoinen onnenpekka.” Lääkäri sanoi ja tarkasti vielä toistamiseen punaisena loistavan arven joka oli jäänyt, muistoksi ammuskelusta. ”Muutama sentti alemmaksi ja olisit ollut vainaa. Mutta minua vain ihmetyttää, kuinka haava on parantunut noin nopeasti, sillä normaalisti se vie useita päiviä, mahdollisesti viikkoja.” Hän pohti.

Jon oli vaiti ja siveli sormillaan haavan sileää pintaa ja vilkaisi sitten tohtoriin, miettien kertoako kokemastaan, vai ei.

”Se on arvoitus minullekin.” Jon vastasi viimein ja vaikeni taas hetkeksi. ”Sanotaanko, että minulla oli jonkinlainen suojelusenkeli mukanani.” Hän tuumasi sitten, kääntäen katseensa pieneen ikkunaan ja totesi päivän kääntyneen yöksi. Hän ja Jill olivat siis olleet poissa vain tunteja.

”Harvinaisen ystävällinen ja toimelias suojelusenkeli.” Lääkäri tuumasi ja katsoi sitten Jilliä, joka nukkui vieläkin. ”Tiesitkö, että hän…” Lääkäri aloitti.

”On raskaana. Tiedän kyllä.” Jon päätti lääkärin lauseen ja katsoi pehmeästi hymyillen Jilliä.

”Miten sen tiesitte?” Lääkäri kysyi kummissaan.

”Hän kertoi minulle.” Jon vastasi katse yhä Jillissä.

Lääkäri nyökäytti päätään ymmärtämisen merkiksi ja hymyili sitten. ”Mutta kuka on tuleva isä?” Hän kysyi sitten.

”Minä.” Jon vastasi lyhyesti ja katsoi lääkäri, joka katsoi ääneti suorasukaista potilastaan.

”Tuota noin, tutkittuani teidät, voin vain todeta, että olette terve kuin pukki.” Lääkäri sanoi. ”Minun puolestani olette vapaa menemään, vai tahdotteko jäädä odottamaan, että hän herää.” Lääkäri jatkoi viitaten Jilliä.

”Jään odottamaan, sillä minulla ei ole kiire mihinkään.” Jon sanoi levollisesti ja asteli Jillin vuoteen vierellä olevan penkin luo ja istuutui siihen odottamaan naisen heräämistä.

****

Eräs merimiehistä suoritti askareitaan tottuneesti kannella, kun äkkiä koko saari, jonka edustalla he olivat, alkoi hehkua kirkasta valoa.

Merimies säntäsi vauhdilla ohjauskannelle, kertoakseen näkemästään, mutta siellä oli jo huomattu tuo outo ilmiö. Jokainen mies koko laivalla säntäsi katsomaan tuota kirkasta valoa.

Oli kuin kaikki mitä saarella kasvoi ja eli, olisi sulautunut tuohon valoon, joka kirkastui kirkastumistaan, niin että merellä oli valoisaa kuin päivällä.

****

Hälinä herätti Jonin mielenkiinnon, hän vilkaisi nopeasti Jilliä, nousi tuoliltaan ja asteli kannelle katsomaan valoa ja jotenkin hän tiesi, etteivät he näkisi noita olentoja pitkään aikaan.

Siinä hänen katsellessaan kirkas valo kohosi kohoamistaan, kunnes äkkiä ampaisi liikkeelle ja katosi öiselle tähtitaivaalle. Pitkän aikaa hän vielä katseli taivasta ja jotenkin syvällä sisimmässään tiesi, että hän tulisi ennen kuolemaansa vielä tapaamaan nuo ystävälliset olennot.

Jon oli niin mietteisiinsä vaipunut, että hätkähti, kun Jill kosketti hänen käsivarttaan. Sanaakaan sanomatta hän kiersi käsivartensa naisen ympärille ja he kumpikin katselivat tähtitaivasta, jonne heidän uudet ystävänsä olivat kadonneet.

Pressun alla piilossa ollut Patrick kuuli hälinän, mutta päätti silti pysyä piilossaan. Hän raotti varovaisesti pressua ja näki kirkkaan valon joka tuntui valaisevan jokaisen sopen koko laivassa. Hetken kuluttua hän kuuli askelia ja näki kuinka Jon asettui nojaamaan kaidetta vasten.

Hämmästyneenä Patrick kirosi hiljaa, sillä luuli tappaneensa miehen, eikä voinut käsittää kuinka tämä oli yhä elossa.

Pitkän tovin kuluttua hän kuuli toiset askelet ja näki rakosesta, kuinka Jill asteli Jonin luokse. Hän kirosi uudestaan, kun huomasi noiden kahden jääneen paikalleen aikomattakaan lähteä mihinkään.

Jon ja Jill olivat jo menossa takaisin sairastuvalle kun, he melkein törmäsivät Loganiin. Mies katsoi noita kahta hämmästyneenä, sillä heidänhän piti olla kadoksissa.

”Mistäs te siihen tupsahditte?” Logan sanoi saatuaan puhekykynsä viimein takaisin.

”Sairastuvalta, jonne olimme palaamassa takaisin.” Jon vastasi, hymyn hiipiessä hänen suupieliinsä.

”Nyt en kyllä ymmärrä.” Logan sanoi ja haroi hiuksiaan. ”Se nainen, Mona sanoi teidän kadonneen.” Hän jatkoi ja selitti lyhyesti, mitä oli Monalta kuullut.

”No tavallaan me katosimmekin, mutta olemme jälleen täällä, joten eipä sitä enempää kannattane pohtia.” Jon vastasi tyynesti ja kysyi sitten. ”Onko Patrick saatu kiinni?”

”Ei.” Logan vastasi ja kertoi lyhyesti oman versionsa tapahtumista. ”Hän lymyää täällä jossakin, joten suosittelen varovaisuutta.” Hän lisäsi.

”Toivottavasti saatte savustettua hänet ulos piilostaan ja palautettua takaisin selliinsä.” Jon sanoi ja kiersi kätensä Jillin hartioiden ympäri, kuin suojellakseen tätä.

”Toivottavasti.” Logan sanoi ja antoi katseen kiertää nyt jo hiljentynyttä kantta. ”Saatan teidät sairastuvalle ja menen ilmoittamaan Kapteenille ja muille, että te.. öh tuota löydyitte.” Hän lisäsi.

Jon nyökkäsi ja he alkoivat astella kohti sairastupaa, jonne Logan jätti nuo kaksi, laivan lääkärin, Alicen huostaan.

Logan itse suuntasi takaisin hyttiin, jonne Kapteeni, Mona, Fiona, Cecile ja Wes olivat jääneet.

****

Yö kului hiljalleen ja liikehdintä laivalla oli rauhoittunut. Suurin osa miehistöstä oli asettunut yölevolle. Yksinäinen tähti lensi taivaankannen halki ja tuuli puhalsi pieniä väreitä meren pintaan. Vene lipui hiljalleen yövuorolaisten ohjastamana. Jill ja Jon nukkuivat yhdessä sylikkäin pienen rauhaisan hytin suojissa.
Logan katseli merivirtojen suuntauksia kartasta kulmiaan kurtistellen. Radiopuhelimesta oli juuri tullut viestiä uuden myrskyrintaman muodostumisesta useiden satojen kilometrien päässä heidän kurssiltaan. Mies ei ollut varma, ennättäisivätkö he turvallisesti pois rintaman alta. Hänen täytyisi tehdä pikainen päätös merireitin vaihtamisesta, jos sellainen olisi tarpeen ja toivoa, että myrsky ei muuttaisi suuntaansa.

Samaan aikaan erään ilkeäsilmäisen miehen maha murahti jo toisen kerran peräkkäin. Mies huitaisi vatsansa seutua äkäisesti nyrkillään ja kiristeli hampaitaan. Odottaminen alkoi tuntua sietämättömältä ja nälkäkin rupesi suolistossa kiukuttelemaan. Mies mietti, mitä herkkuja mahtoikaan lojua laivakeittiön kaappien kätköissä. Ajatus mehevästä paistilihasta sai veden herahtamaan kielelle. Varovaisuus sai väistyä nälän tieltä ja hetkeä myöhemmin pelastusveneen suojapeitto heilahti. Notkealla liikkeellä kuokkavieras heitti itsensä laivan lattialle ja lähti selkäkyyryssä hiippailemaan kohti keittiötä, yön hämäryys turvanaan.

Samaan aikaan Fiona heräsi hiestä märkänä painajaiseen. Häneltä kesti hetken, ennen kuin hän kykeni rauhoittumaan ja tajusi olevansa turvallisesti omassa hytissään peiton alla. Tyttö huokasi helpotuksesta ja sulki uudelleen silmänsä, mutta uni ei enää ottanut tullakseen. Mielessä pyöri vain takaa-ajajan pahaenteiset askeleet ja vastenmielinen huohotus, joka oli tuntunut miltei kiinni niskavilloissa. Fiona pyöri vuoteessaan kylkeä käännellen. Unen muisto ei ottanut kadotakseen.  Jonkin aikaa pyöriskeltyään hän viimein tympääntyi ja heitti peiton pois päältään.

”Ei tästä tule mitään!” Fiona mutisi itsekseen ja laski jalkansa viileälle lattialle. Tuolilta hän nappasi kylpytakin päälleen ja tempaisi hytin oven auki.
”Ehkä kuuma kaakao ja pikkuleivät auttaisivat.” Tyttö tuumi ja hiippaili käytävää pitkin keittiön heiluriovelle. Ovi heilahti ja tyttö astui keittiöön pahaa aavistamatta.

Teräspinnat kiiltelivät puhtauttaan ja takaseinällä sijaitsevat katkaisijat hohtivat himmeää valoa, näyttäen tietä pimeyden keskellä. Fiona huokaisi ja käveli katkaisijan luokse. Valot naksahtivat päälle yksikerrallaan. Kodikas hurina kantautui polttimoista ja sai tytön hartiat rentoutumaan vaistomaisesti. Tyttö avasi jääkaapin ja kaivoi sieltä esiin maitopurkin. Hän nosti maidon teräksiselle työtasolle ja pysähtyi katsomaan kummastuneena paistivuokaa, joka oli jätetty lojumaan muuten niin siistille työtasolle.

”Kummallista” Tyttö mutisi ja silmäili paistia epäluuloisena.
Varovaisuus sai hänet katselemaan ympärilleen. Keittiö suorastaan huokui yksinäisyyttä, joten tyttö kohautti hartioitaan ja nosti paistin takaisin jääkaappiin. Sitten hän kaatoi maitoa mukiin ja työnsi sen mikroaaltouuniin. Uunin hurina alkoi unettaa ja tyttö nojautui työtasolle kyynärpäidensä varassa. Uunin kilahdus havahdutti hänet valveille horroksestaan. Robottimaisesti Fiona ojentautui pystyyn ja tarttui unisena lämpimään mukiinsa.

”Vielä kaakaojauhetta mukiin ja muutama keksi hyllylle asetetusta keksipurkista ” Tyttö mutisi ja tiesi saavansa unenpäästä kiinni päästyään takaisin lämpimään vuoteeseensa. Kuiva-ainekaapin ovi aukeni äänettömästi tytön selän takana ja jokin metallinen välähti himmeästi lampunvaloa vasten.

”Varo!” Logan karjaisi ja tuijotti keittiön ovelta unista tyttöä säikähtäneenä. Fionan selän takaa laskeutui keittiön lattiaan tumma, synkänpuhuva varjo. Fionan maitolasi tipahti lattialle ja maito levisi ympäriinsä tytön jalkoihin.

Ennen kuin kukaan ehti liikahtaakaan, laiva keikahti rajusti ja Fiona oli lentää selälleen. Hän kuuli takaansa kolahduksen, kun merenkäynnin yllättämä Patrick pudotti aseensa.

”Juokse!” Logan huudahti ja syöksyi Patrickin kimppuun ennen kuin tämä ennätti saada aseensa takaisin käsiinsä.

Fiona ei tarvinnut toista käskyä vaan pinkoi ulos keittiöstä niin lujaa kuin jaloistaan pääsi, vaikka toisaalta hän olisi halunnut jäädä auttamaan Logania.

Jon havahtui tuntiessaan aluksen liikkuvan rajusti ja kohotti päätään tyynyltä. Hän ei ennättänyt laskea päätään takaisin tyynylle, kun hän kuuli jonkun juoksevan hytin ohi ja sen jälkeen vaimeaa melua.

”Mitä se oli?” Jill mutisi ja katseli unisena ympärilleen.

”En tiedä.” Jon vastasi. ”Pysy tässä, menen katsomaan mitä on tekeillä.” Hän sanoi ja nousi vuoteelta, Jillin noustessa istumaan.

Jon veti nopeasti housut jalkaansa ja pysähtyi sitten katsomaan Jilliä, jonka kasvot paljastivat enemmän kuin tämä olisi halunnut kertoa.

”Jon…” Jill sanoi hiljaa ja katsoi miestä, joka seisoi paikallaan, tummat jo ohimoilta harmaantuvat hiukset pörrössä. ”… Ole varovainen, sillä Patrick on yhä vapaalla jalalla.” Hän jatkoi viimein ja katsoi suoraan miehen silmiin.

”Olenhan minä, käyn vain katsomassa ja tulen sitten takaisin.” Jon vastasi hymyillen lämpimästi ja kumartui suutelemaan Jilliä, joka vastasi suudelmaan.

Jill jäi vuoteelle istumaan, kun Jon asteli ovelle ja kurkisti käytävään.

Käytävä oli autio, mutta jostain keittiön suunnalta kuului kolinaa ja manailua. Varovaisesti Jon astui käytävään painaen äänettömästi oven kiinni. Varoen paljastamasta itseään hän hiippaili kohti keittiötä jossa paloi yhä valot. Hän pysähtyi ovelle ja jäi siihen kuulostelemaan, mutta kauaa hän ei ehtinyt olla paikallaan, kun laiva keikahti taas ja hän tömähti päin vastakkaista seinää päästäen tahtomattaan hiljaisen ähkäisyn lyötyään kylkensä seinään.

Nopeasi Jon kuitenkin nousi ja suuntasi takaisin ovelle, joka oli auennut. Hän näki kuinka joku makasi pitkin pituuttaan pöydän vieressä ja toisen, joka hiljaa kiroten kurkotteli kohti lattialla yhä lojuvaa asetta.

Jon ei aikaillut vaan harppasi nopeasti sisälle, napaten ensimmäisen käteen osuvan esineen käteensä, potkaisi Aseen Patrickin ulottumattomiin ja kumautti miestä nappaamallaan paistinpannulla niin lujaa kuin pystyi.

Yllättynyt mies tuupertui iskun saatuaan lattialle ja pannun pohja vääntyi iskun voimasta mutkalle. Jon piteli pannua kädessään, valmiina kumauttamaan uudestaan jos Patrick osoittaisi merkkejä virkoamisesta.

Patrick ei liikkunut, joten Jon saattoi laskea pannun pöydälle ja asteli sitten tutkimaan, miten Loganin oli käynyt.

Logan availi silmiään ja hieroi päätään sillä hän oli laivan keikahtaessa heilahtanut sivulle ja lyönyt päänsä pöydänreunaan ja silmissä tuntui yhä lentelevän tähtiä.

”Sinun olisi hyvä käydä laivalääkärin puheilla.” Jon sanoi tarkkaillen samalla Patrickia.

”Ehkä.” Logan mutisi kömpiessään pystyyn lattialta. Jalat tuntuivat hieman huteralta ja päätä särki. ”Mutta tuo sontaläjä olisi hyvä sitoa, ennen kuin virkoaa.” Logan sanoi ja mulkaisi Patrickia.

”Ehkä, mutta tokkopa hän tuosta ihan heti virkoaa.” Jon hymähti. ”Taisin nimittäin iskeä niin lujaa, että paistinpannun pohjakin vääntyi.” Hän lisäsi ja nyökäytti päätään pannuun päin, joka yhä lojui pöydällä.

”No hyvä on.” Logan ja hymyili pienesti.

”Ehkä on parempi, että saatan sinut.” Jon sanoi kun näki Loganin horjahtavan hieman.

Logan mutisi jotakin vastaukseksi ja he suuntasivat kohti sairastupaa.

Keittiöön laskeutui syvä hiljaisuus, vain lampuista kuului se sama kodikas hurina, joka oli Fionaakin unettanut. Sitten hiljaisuuden rikkoi kolahdus, kun jokin osui kaapin oveen ja tämän jälkeen oli taas hetken aikaa hiljaista, kunnes Patrick liikahteli ja alkoi virota saamastaan tällistä.

Itsekseen mutisten ja kiroten hän nousi lattialta päätään hieroen. Hän oli saanut mahtavan kuhmun kalloonsa.

Hän katseli ympärilleen ja totesi olevansa yksin keittiössä. Ase, mihin se oli joutunut, hän etsi sitä katseellaan ja kumartui kurkistelemaan tasojen alle, sillä muisti jonkun tulleen ja potkaisseen aseen johonkin, ennen kuin kaikki pimeni.

Pienen etsiskelyn jälkeen hän löysi aseensa, joka oli liukunut tason alle ja pienen puurtamisen jälkeen hän sai sen käsiinsä.

Hän nappasi kaapista vuoan, asteli jääkaapille ja latoi sieltä sattumanvaraisesti vähän kaikkea vuokaan, jonka jälkeen hän katsoi aiheelliseksi poistua keittiöstä, ennen kuin joku taas yllättäisi.

Patrick juoksi saaliineen pitkin käytäviä ja ulos kannelle, missä hän kömpi takaisin piilopaikkaansa.

Samaan aikaan suuret tummat pilvet peittivät hitaasti tähtitaivaan näkyvistä ja mainingit kasvoivat keinutellen levottomina Merisiiliä.

Sairastuvalle hälytetty hoitaja haukotteli makeasti ja hieraisi unisia silmiään. Logan istahti Jonin tukemana pehmeälle vuoteelle, joka antoi hieman periksi miehen painon alla. Jon teki tilaa hoitajalle, joka katsoi nyt miehiä tuima ilme kasvoillaan.
”Jaahas, ja voisiko joku kertoa mistä tämä haava on tullut?” Nainen kysyi ja veti suupielensä tiukaksi viivaksi. Hän ei voinut sietää turhanpäiväisiä hälytyksiä, jotka liittyivät typeriin miesten välisiin kahakoihin ja nyt hän kovasti epäili edessään istuvan Loganin joutuneen suukopuun jonkun kanssa, sillä miehestä tuoksahti kevyt viskin aromi.

Hoitaja kaivoi pakkauksesta puhdistuspyyhkeitä ja painoi topakalla otteella yhden niistä suoraan Loganin ohimolle.
”Aah..sattuu.” Logan ulvahti ja puri hampaitaan yhteen hillitäkseen kirosanojen tulvan, joka meinasi purkautua kipuaallon iskiessä vasempaan aivolohkoon, kuin verenhimoinen mureena hampaansa pahaa-aavistamattomaan meriahvenen poikaseen korallien kätköissä.

Hoitajan ilme lientyi hieman nähdessään Loganin jäykistyneet hartiat ja ohimoa painavat sormet hellittivät hieman otettaan. Logan henkäisi helpotuksesta, kun viiltävä kipu muuttui kevyeksi jyskytykseksi.

”Kiitos ja olen pahoillani kun jouduimme häiritsemään sinua tähän aikaan yöstä. Laivan äkillinen heilahdus sai yllätettyä minut täysin ja löin pääni keittiössä sijaitsevan työtason kulmaan.” Logan selitti ja katsoi pahoitellen tuimaa hoitajaa.

”Vai niin, mahtoikohan alkoholilla olla osuutta asiaan? Tiedättehän, että voi olla kohtalokasta liikkua päihtyneenä laivassa valtamerellä. Tiedän, että minulla ei olisi oikeutta asiasta huomauttaa, mutta katson sen tässä tilanteessa velvollisuudekseni.” Hoitaja tokaisi ja naksautti kieltään paheksuvasti.  Hoitajan huomautus sai miehet hetkeksi hämmentymään ja sitten Logan purskahti nauramaan, välittämättä päätään takovasta jomotuksesta.

Viimein naurun muututtua kevyeksi hykertelyksi, Logan pyyhkäisi silmäkulmaansa ja vastasi,
”Kiitän huolenpidostasi ja olen pahoillani kun minun täytyy oikaista väärinkäsitys, joka nähdäkseni on syntynyt. Otin tänään vain yhden lasillisen yömyssyksi, sillä olen hyvin tietoinen kaikenlaisten laivatapaturmien mahdollisuuksista. Varsinkin nyt, kun kiinni ottamamme laivarotta Patrick oleskelee laivalla. Minulla ei ole taipumusta alkoholin väärinkäyttöön ystäväiseni. ”

”Hyvänen aika, pyydän anteeksi erehdystäni. Sittenhän sinulla täytyy olla hyvin paha aivotärähdys, sillä puheenne sammaltaa pahasti. Käykääpäs siihen vuoteelle lepäämään niin tarkastan muutaman asian. ”Hoitaja sanoi kasvot nolostuksesta punoittaen ja painoi miehen makuuasentoon kämmenellään.

Jon katseli hetken hoitajan ammattitaitoisia liikkeitä ja vetäytyi sitten huoneesta vähin äänin. Näytti siltä, että Logan oli osaavissa käsissä, joten oli aika lähteä köyttämään kiinni laivarotta, ettei se pääsisi livahtamaan jälleen pakoon. Jon asteli rauhallisesti käytävän halki keittiönovelle saakka ja tönäisi edessään olevan oven auki kevyellä töytäisyllä. Näky keittiössä oli masentava.

Pannu oli yhä siinä, mihin hän oli sen käsistään laskenut, mutta erään kaapin ovet olivat auki ja tavaraa oli vedetty pöydälle. Jääkaapin edustalla lojui joitain elintarvikkeita, joka kieli siitä, että karkulainen oli hakenut itselleen syötävää.

”Hemmetti.” Jon manasi hiljaa, sillä he saisivat olla yhä varuillaan, niin kauan kuin tuo laivarotta oli vapaalla jalalla.

Hän sammutti valot keittiöstä ja suunnisti kohti ylintä kantta, jossa kapteeni oli, sillä tämän tuli tietää tapahtuneesta. Kesken matkan hän pysähtyi, sillä laiva keikahti taas rajusti sivulle, hänen takaansa keittiöstä kuului kolinaa, kun pöydälle jääneet tavarat rämähtivät lattialle. Hän jatkoi matkaansa, nyt nopeammin, sillä sen lisäksi, että heidän täytyi varoa yhtä riesaa, tuntui luonto nostattavan ulkona omaa raivoaan.

Kapteeni Hasselhoff seisoi paikallaan ja pyöritteli tottuneesti ruoria käsissään. Hän katseli edessään leviävää aavaa merta, joka tuntui liikkuvan hetki hetkeltä levottomammin. Hän vilkaisi huolestuneena taivasta, joka tuntui synkemmältä ja pimeältä kuin tuntia aiemmin.

Vanhan merimiehen vaisto kertoi, että he olivat ajautumassa myrskyrintamaan, joka olikin ollut ennustettua lähempänä heidän reittiään.

”Turkanen.” Hän tuhahti, kun hän tunsi laivansa liikkuvan rajusti yhä vain voimistuvassa aallokossa.

Samassa ovelta kuului kolkutus ja se aukeni.

”Anteeksi, että rohkenen häiritä, mutta halunnet tietää tapahtuneesta.” Jon sanoi ja katsoi kapteenia puoliksi kysyvästi, puoliksi anteeksipyytävästi.

”Kerro.” Kapteeni sanoi kääntämättä katsettaan edessään aukeavasta maisemasta.

Jon selitti lyhyesti, mitä oli tapahtunut ja sai vastaukseksi ärtyneen murahduksen.

”No se laivarotta on nyt murheista pienin, sillä me olemme joutumassa melkoiseen myrskyyn.” Kapteeni sanoi rikkoen hetkellisen hiljaisuuden ja kääntyi sitten paikalla olleen matruusin puoleen. ”Käy herättämässä miehistö, sillä kaikkien apu tulee tarpeeseen, jos todella osumme myrskyyn.” Hän sanoi.

Matruusin huulilta kajahti tottuneesti ”Kyllä Kapteeni!” ja hän meni suorittamaan annettua käskyä.

”Voin sanoa Loganille että tulee tänne heti kun tuntee olonsa paremmaksi.” Jon sanoi ja astui ovesta ulos. Nopeasti hän suunnisti kohti sairastupaa, kun äkkiä hänen matkansa keskeytti hemmetinmoinen rysähdys kannelta. Kuului metallin kirskuntaa ja laiva keikahteli puolelta toiselle kuin korkki vesilasissa. Jon tuki itseään kaksinkäsin käytävän seinistä kiinni pitäen ja kuulosteli tuota viiltävää ääntä kannelta. Muutamien miesten äänet kantautuivat jostain yläpuolelta ja vaikka sanoja ei pystynytkään erottamaan, saattoi niiden merkityksen arvata äänensävyistä päätellen karkeiksi merimiesten sadatteluiksi. Sadatteli katkesi kuin tykin suusta kun toinen järisyttävä rysähdys tärisytti laivan lattialankkuja.

Jonista ääni kuulosti niin pahalta, että hänen täytyi juosta kannelle katsomaan, mikä äänen oli aiheuttanut.  Pian miehelle selvisi metelin aiheuttaja. Hänen ei tarvinnut kuin luoda yksi ainoa silmäys kohti mastoa ja onnettomuus valkeni hänen silmiensä edessä koko kauheudessaan. Laivan hienot purjeet olivat tulessa ja maston tyvi, joka oli peittynyt mustaan nokeen, roikkui päästään säälittävästi katkenneena. Se sojotti surullisesti alaspäin merta osoittaen ja Jon saattoi kuulla miehistön kuiskailevan hiljaa vanhoja taikauskoisia manauksia meren pimeästä puolesta.

Yksi miehistön kansimiehistä heitti vettä purjeita kohti ja totesi itsekseen mutisten,
”Se salama tuli tyhjästä. Ei edes sada. Ihan kuin merimustalaisten kirous.”

Jonia ärsytti miesten taikauskoisuus. Tarinoilta täytyisi kitkeä siivet ennen kuin ne pääsisivät lentoon. Pakokauhu merellä ei tiennyt koskaan hyvää.
”Edessämme on myrskyrintama, joka on ennustettu tulevaksi. Meidän oli tarkoitus kiertää myräkkä, mutta näyttää siltä, ettei siitä tule mitään. Myrsky etenee laskettua nopeammin ja tuo saamarin masto tietää suuria ongelmia. Taikausko on akkojen juttuja, joihin meillä ei ole nyt varaa. Viekää sana kapteenille mastosta, ellei hän ole siitä jo tietoinen.” Jon karjaisi niin kovaa, että kaikki laivan kannella olevista sen kuulisivat.

Miehet lakkasivat puhumasta ja katsoivat Jonia hölmistyneenä, mikä sai miehen hermostumaan vieläkin enemmän. Tilanne alkoi vaikuttaa todella pahalta. Vaikka Jon ei ollutkaan miehistön jäsen, oli hänen sanoissaan järjen ääni. Kapteenin tulisi saada tieto tapahtuneesta mahdollisimman nopeasti, että ongelma saataisiin korjattua, jos se nyt enää korjattavissa olisi.

”Pian. Tällä vauhdille tämä paatti on kalojen ruokaa ennen kuin uusi aamu valkeaa!” Jon karjaisi ja poistui kannen alle, viedäkseen sanan Loganille tapahtumien saamista ikävistä käänteistä.

Ainoa hyvä asia oli se, ettei laivaan tullut muuta vauriota, vain masto ja purjeet olivat pilalla. Laiva ei ainakaan uppoaisi onnettomuuden seurauksena, ellei sitten tapahtuisi jotain muuta kamalaa. Sitä Jon ei halunnut ajatellakaan. Mies harppoi kiireisin askelin sairastuvalle, tempaisi oven auki ja säikäytti Loganin yllättävällä sisään tulollaan täysin.

"Nyt asiat on huonolla tolalla. Kapteeni odottaa sinua, kunhan kykenet hänen luokseen. Kannelle iski salama. Masto on hajonnut ja purjeet tulessa. Ja kaiken tämän lisäksi se laivarotta Patrick on karkuteillä. Lurjus oli herännyt ja luikkinut tiehensä kun palasin häntä sitomaan keittiöön. Tilanne näyttää saamarin pahalta, eikä asiaa paranna yhtään miehistön taikauskoiset supinat." Jon tiedotti tapahtumien käänteet Loganille ja pureskeli sitten hermostuneena huuliaan.

Logan kohottautui hitaasti pystyyn hoitajan vastusteluista huolimatta. Hetken aikaa hänen kasvonsa olivat liidunvalkeat ja hikikarpalot koristivat niiden nyt jyrkiltä näyttäviä piirteitä. Muutaman sekunnin verran, Jon luuli Loganin menettävän tajunsa kun tämän silmät muljahtivat ilkeästi ylöspäin. Sitten mies näytti ryhdistäytyvän ja terästävän katseensa Joniin.

"Hyvä on. Lähdetään." Logan sanoi hieman värähtelevällä äänellä ja tahtomattaan Jon epäili edessään pystyyn kohottautuvan miehen vointia kaikkea muuta kuin hyväksi. Tämän vuoksi Jon yritti estellä Logania ja kehotti tätä ensin hieman lepäämään, mutta Logan ei suostunut jäämään sairastuvalle vaan työntyi huojuvin askelin käytävälle ja lähti hoipertelemaan seiniä pitkin määränpäänään laivan ylin kansi.

Toisaalla muuan lurjus, oli saanut muutaman ruuan murenan syötyä, kun tunsi kovan töytäyksen ja oli lyödä jo ennestään kipeän päänsä pelastusveneen laitaan. Vati putosi käsistä ja sisältö levisi veneen pohjalle mistä hän alkoi noukkia niitä takaisin. Saatuaan ruokansa pelastettua Patrick kurkisti pressun alta ja sai kylmää vettä niskaansa, oli alkanut sataa kaatamalla.

Vesisateesta huolimatta tuo roisto katseli kannen tapahtumia, kuullen salaman ja kaatuvan maston aiheuttaman melun, johon pian sekoittui merimiesten huutoja ja kiroiluja. Mutta se mikä sai hänet tarkkailemaan miehiä kiinnostuneena, oli voimakas karjaisu, joka hiljensi kannen hetkeksi, niin, ettei kuulunut muuta kuin yltyvän myrskyn pauhina.

Patrick näki Jonin, joka sai muutamalla sanalla miehistön järkiintymään ja ryhtymään nopeasti pelastamaan laivaa.

Hän tajusi, että hänellä olisi tilaisuus kaapata laiva, sillä miehet eivät ehtisi juoksemaan ylimmälle kannelle, eikä Kapteeni voinut jättää ruoria vahtimatta.

Nopeasti hän luikahti pois piilostaan, varmisti että aseistus oli mukana ja valmiina. Tämän jälkeen hän katsoi vielä ympärilleen ja huomasi Jonin kadonneen sisätiloihin.

”Tämähän sujuu kuin rasvattuna.” Mies mutisi hiippaillessaan kyyryssä kohti ylemmälle kannelle vieviä portaita.

Todellakin merimiehillä oli kädet täynnä töitä, kun he yrittivät taltuttaa tulta ja saada maston rippeitä raivattua pois kannelta. He eivät huomanneet resuista hahmoa, joka kipusi pitkin portaita ja katosi komentosillalle.

Kapteeni tunsi kylmän teräksen selässään ja matalan äänen, joka sanoi; ”Jatka samaa rataa ja hoida paatti pois myrskystä.”

Hän ei voinut kieltäytyä, sillä ilman häntä laiva miehistöineen ja matkustajineen vajoaisi meren syvyyksiin ja jokainen laivalla olija päätyisi kalanruuaksi.

Hänen teki kovasti mieli kirota, vaan ei auttanut antaa laivarotalle aihetta käyttää asettaan.

Samaan aikaan Logan harppoi huterin askelin kohti komentosiltaa, aikeenaan kertoa kapteenille sen mitä tietoja oli ehtinyt myrskyrintamasta saamaan. Jon seurasi Logania valmiina auttamaan, mikäli tämä pyörtyisi.

He astelivat pitkin käytävää, kunnes saavuttivat komentosillalle vievän oven. Logan avasi oven ja huomasi samassa tuijottavansa suoraan kylmän teräksistä aseen piippua. Hän ei ehtinyt varoittaa Jonia, joka asteli jäljessä.

Jon kuitenkin huomasi mitä oli tekeillä, kun näki ison miehen nostavan kätensä ylös ja vaikenevan.

”Istu tuonne, eikä mitään temppuja.” Patrick sihisi hampaidensa välistä. ”Sinä myös.” Hän sihahti ja mulkaisi rumasti Jonia.

Jon istuutui nurkassa olevalle penkille, katse tiukasti Patrickissa, sillä ei halunnut mitään yllätyksiä tämän taholta.

”Voisinko ensin kertoa kapteenille viimeisimmät tiedot myrskyrintamasta?” Logan kysyi pisteliäästi ja mulkoili rähjääntynyttä miestä myrkyllisesti.

”Hyvä on, mutta ei sitten mitään temppuja.” Patrick myöntyi ja seurasi koko ajan Loganin liikkeitä, tämän siirtyessä Kapteenin luokse.

Isokokoisena miehenä hän peitti näkyvyyden ruoriin, että radiopuhelimeen, joten hän saattoi Patrickin huomaamatta napsauttaa laivan kaiuttimet päälle, jotta jokainen laivalla olija tietäisi, että laiva oli kaapattu.

”No niin Tim..” Logan aloitti irvistäen kivusta, kun tunsi ikävän vihlaisun ohimossaan. Hän selosti mitä oli saanut tietoonsa merikartoista ja radiopuhelimen välityksellä.

He keskustelivat mikä olisi tällä hetkellä parhain reitti ja vaivihkaa Logan pisteli väliin sellaista, mikä saisi muiden laivalla olijoiden hälytyskellot soimaan.

Pian he löysivät sopivimman vaihtoehdon, jonka he myös selittivät Patrickillekin, jotta tämä tietäisi miten vakavasta asiasta oikeastaan oli kyse.

Jon arvasi mitä oli tekeillä ja yritti olla aivan normaalisti, sillä arveli, että jos Patrick alkaisi epäillä jotakin, voisivat seuraukset olla ikävät. Sitä hän ei halunnut, sillä muisti oikein hyvin, miltä tuntui saada kuula nahkaansa.

Kaikki tuntui sujuvan hyvin siihen hetkeen asti kun, kapteenin käskyä noudattamassa ollut Matruusi oli palaamassa paikalleen suoritettuaan tehtävänsä.

Nuori mies harppoi ovelle ja oli astumassa sisälle, kun hän huomasi Patrickin. Mies arvasi kyllä mitä oli tekeillä, mutta hätääntyi silti ja perääntyi nopeasti ovelta.

Patrick syöksyi perään, muttei ehtinyt edes ovelle asti kun suuri koura tarttui hänen hartiaansa kiinni ja kiskaisi. Kiskaisu oli sen verran voimakas, että Patrick oli lentää selälleen, mutta onnistui kuitenkin säilyttämään tasapainonsa.

Nopea käännähdys ja lähes samalla hetkellä ase laukesi. Pamahdus kuului voimakkaana muuten niin hiljaisella komentokannella.

Logan oli huomannut jonkun käyvän ovella ja näki miten Patrick aikoi syöksyä perään, joten hän toimi nopeasti ja sai kuin saikin estettyä tuota laivarottaa saamasta nuorukaista kynsiinsä.

Äkillinen tuska viilsi kylkeä ja hän oli vähällä lyyhistyä lattialle. Hän laski kätensä kipeään kohtaan ja tunsi, miten lämmin veri norui sormille. Luoti oli lävistänyt kyljen, muttei kuitenkaan kaikeksi onneksi ollut osunut mihinkään tärkeään elimeen. Logan irvisti tuskasta ja sihisi sellaisia kirouksia hampaidensa välistä, että siinä olisi jopa merimiestenkin korvat punoittaneet.

Jon nousi paikaltaan ja syöksyi auttamaan Logania välittämättä lainkaan Patrickista, joka yhä seisoi siinä mihin oli jäänyt.

Hän ohjasi Loganin penkille istumaan ja nosti hieman paidan lievettä nähdäkseen miten pahasti luoti oli osunut.

”Ei se mihinkään tärkeään osunut.” Logan ähkäisi ja kirosi uudestaan.

”Mutta olisi silti hyvä, jos pääsisit sairastuvalle näyttämään tuota.” Jon vastasi ja katsoi Logania kulmat kurtussa.

Logan tyytyi vain murahtamaan ja puristi kätensä nyrkkiin aivan kuin saattaisi sillä tavalla hillitä kyljestään säteilevää kipua. Kapteenikin katseli huolestuneena Logania ja hänen mieleensä nousivat muistot sodasta, jolloin hän ja muutaman kymmentä muuta miestä pakenivat lain kouraa seilaten pitkin rannikkoa, välttääkseen joutumisen eturintamalle. Muistot olivat yhtä todentuntuisia edelleen, vaikka vuosikymmenet olivat jo kulkeneet tapahtumien ohitse. Ne olivat edelleen yhtä todellisia kuin Loganin kyljestä pursua lämmin veri, joka melkein höyrysi viileäksi käyneellä komentosillalla. Kapteenin katse lasittui kun hän siirtyi hetkeksi menneisyyteen.
 

Silloin he olivat kohdanneet vihollisen vakoojia, jotka olivat usvan turvin yrittäneet nousta maihin. Vakoojat olivat kalman kalseaa sakkia ja monta hyvää miestä sai syödä kylmää terästä heidän säälimättömien silmiensä edessä. Kapteeni ystävineen selvisi tilanteesta oveluudella, vaikka kuolemaa silmiin tuijottaminen vaati sanoinkuvaamatonta rohkeutta. Juuri sitä rohkeutta, jota heillä ei ollut aikaisemmin kun heidän olisi pitänyt noudattaa ohjeistusta ja hyökätä vihollisen puolelle eturintamassa. Vakooja joukon ansiosta he eivät joutuneet syytteeseen rintamakarkuruudesta. Kaikki uskoivat heidän seuranneen vakoojia tarkoituksella ja tämän vuoksi menetelleet vastoin ohjeistusta. Nuhteet vankilan sijasta tuntuivat hyvältä karkureiden mielissä, vaikka muutama ystävä kaatui vihollisen edessä kunniakkaasti. Kapteeni itse ei tuntenut kuitenkaan itseään yhtä hyväksi.

Sana kunniakas tuntui hänestä miltei kirosanalta, kun hän muisti isoveljensä kauhistuneet silmät ja viimeisen korahduksen, ennen kuin tämä muuttui veltoksi ja suorastaan valui verisenä laivan lankkulattialle hänen käsivarsiltaan. Kunniakas maistui miehen huulilla yhtä kitkerästi kuin veri, jonka hän tunsi suudeltuaan veljeään otsalle viimeisen kerran. Hautajaisissa ammutut laukaukset ja äidille ojennettu kiiltävä mitali oli kunniakasta, niin kaikki sanoivat. Se ei kuitenkaan tuonut veljeä takaisin, eikä myöskään lämmittänyt mieltä seuraavana talvena, jolloin kylmyys tappoi karjaa ja sai äidin murtumaan työtaakkansa alla Kanadan takamailla.

Itsesuojeluvaisto ja puhdas pelko olivat pelastaneet kapteenin tuona aikana useamman kuin kerran ja nyt se alkoi jälleen ottaa hänestä otetta. ”Tee jotain ennen kuin tuo hyppyrotta alkaa räiskiä lisää!” Ääni merikarhun sisällä huusi ja miehen silmiin kohosi eräs tietty pilke, joka merkitsi vain yhtä asiaa: ”Pidä varasi ruton syömä pitkäkynsi, sillä – turkasen tulimmaista – saat pian taatusti maistaa, miltä suolainen merioikeus tuntuu kun se polttelee nahoissasi kilpaa auringon ja tuulen kanssa.” Merikapteenin karhea kämmen vetäytyi kasaan ja verisuonet pullistelivat hihan alla piilossa peittäen adrenaliinin, joka virtasi nyt niissä kiivaasti sykkien ja sai kevyen punan kohoamaan miehen poskipäihin saakka.

Loganin sumeat silmät osuivat kapteenin kasvoihin ja tämä näki miehen silmistä loistavan tumman hehkun muuttuvan hetki hetkeltä synkemmäksi. Sillä hetkellä hän arvasi kapteenin tekevän pian jotain ennalta arvaamatonta ja yllättävää. Heikotuksen aalto syöksyi Loganin päähän kuin humala juopon tajuntaan, eikä mies jaksanut enää ajatella mitä seuraavaksi tapahtuisi. Loganin pää laskeutui varovaisesti penkin kovaa puuta vasten kuin painaisi tuhansia kiloja ja hitaasti tämän hartiat rentoutuivat kyljessä sykkivästä kivusta huolimatta.

Patrick, joka seisoi paikallaan ja katseli edelleen hämmästyneenä haavoittunutta Logania, ei huomannut uhkaa ajoissa. Merikapteeni ojensi käteensä muovisen tuolin, jonka jalat ovat terästä ja yhdellä tempaisulla tuoli paiskautui kohti hölmistynyttä Patrickia. Laivarotan suusta pääsi omituinen ynähdys, jonka jälkeen mies lennähti taaksepäin ja tömähti maahan kuin painava jauhosäkki. Merikarhu karjaisi jotain, mikä ei muistuttanut mitään järkevää lausetta ja syöksyi Patrickin kimppuun armoton kiilto silmissään.

Patrick puristi kuin hengen hädässä kädessään olevaa asetta ja yrittäessään laukaista sen kapteenia kohti, hän epäonnistui täydellisesti. Kapteeni nimittäin ei antanut tälle minkäänlaista mahdollisuutta, vaan puristi allaan makaavalta mieheltä ensin ilmat pois keuhkoista. Ja sitten, ennen kuin Patrick edes tajusi, hänen kättänsä väännettiin sellaisella voimalla, että luiden rutinan saattoi kuulla hieman huonokuuloisempikin kaveri. Asetta pitelevä käsi meni voimattomaksi ja metallinen luotilaatikko kilahti hetkeä myöhemmin lattialle kovaäänisesti kolahtaen. Kapteeni oli kuin peräänantamaton höyryveturi, joka jyräsi laivarotan allensa ja pyyhkäisi tällä lattiaa hetkeäkään epäröimättä. Se oli itsesuojeluvaistoa se, ja hieman pelkoakin.

Viimein, väännettyään Patrickin jäsenet uuteen uskoon ja lyötyään tämän leukaan muistoksi mahtavan mustelman, merikarhu lopetti hyökkäyksensä. Mies nousi pystyyn rauhallisesti ja oikoi kevyesti rypistyneitä vaatteitaan. Patrick, joka oli tajuttomuuden partaalla, ei tiennyt ryömisikö etu vai takaperin karkuun. ”Takaperin, silloin näen hyökkääkö tuo hullu uudestaan päälle”, hän päätti juuri ennen kuin menetti tajuntansa hetkellisesti.

Jon katsoi sanattomana heidän edessään puhisevaa kapteenia, joka nyt ravisteli kättään ja liikahteli levottomana edestakaisin tajuttoman Patrickin edessä. Jonin suu oli loksahtanut auki, eikä hän edes tajunnut sen olevan auki, niin hämmästyneeksi kapteenin hyökkäys oli hänet saanut. Jonin vieressä penkillä makaavan Loganin silmät olivat sulkeutuneet kuin huomaamatta kun yllättävä väsymys oli iskenyt kiinni mieheen sumentaen järjenjuoksun täysin.

Kapteeni, joka viimein alkoi tointua kahakasta, huomasi kuinka kalpeat Loganin kasvot olivat. Muutamalla harppauksella merikarhu oli Loganin luona ja tunnusteli tämän pulssia kulmat huolestuneeseen kurttuun vetäytyneenä. Loganin pulssi tuntui, mutta ihon kalvakkuus vihjaili mahdollisesta verenhukasta. Kapteeni soitti paikalle päivystysvuorossa olevat miehet hakemaan Loganin sairastupaan hoidettavaksi. Kaiken sen hässäkän keskelle kukaan ei huomannut, kuinka tajuttomuudestaan havahtunut Patrick mittaili matkaa ovensuulta ulos laivan kannelle. Kukaan ei huomannut miten nuhjuinen laivarotta hivuttautui kohti ovea. Ei edes Jon, joka poimi lattialle pudonneen aseen. Voitonriemuinen hymy häivähti lieron huulilla, kun likaiset ja katkeilleet kynnentyngät kaivautuivat oven karmiin ja vetivät miestä sentti sentiltä kauemmas äkkipikaisesta merikarhusta.

Vaivalloisesti Patrick veti itsensä pystyyn, ovenkarmista tukea ottaen. Hengittäminen teki kipeää, sillä merikarhu oli murjonut kylkiluita, kuin moukari.

Hitaasti hän laahusti pitkin käytävää yksi ainoa ajatus mielessä takoen, oli päästävä pois tuon vanhan hullun ulottuvilta, ennen kuin tämä päättäisi uusia antamansa käsittelyn.

Jon ojensi aseen Kapteenille, jonka kantoikin sen pöytänsä lukolliseen laatikkoon. Vasta silloin he huomasivat Patrickin kadonneen, vain muutama tippa verta oli yhä siinä missä mies oli tajuttomana maannut.

”Tuhannen tulimmaista, mihin se märssymoskiitto ehti livistää.” Kapteeni murahti ärtyneenä ja antoi katseensa kiertää komentosiltaa, kunnes huomasi likaiset sormenjäljet, jotka suorastaan pomppasivat silmille vaaleasta ovenpielestä.

Jon seurasi kapteenin katsetta ja huomasi hänkin sormenjäljet. Nopein askelin hän harppoi ovelle ja kurkkasi käytävään, joka näytti olevan autio, ei näkynyt ristinsieluakaan ja ainoa ääni oli ulkoa kantautuva myrskytuulen vinkuna ja aaltojen pauhu, kun ne osuivat täydellä voimalla laitoihin.

Patrick kuuli kapteenin sanat ja luikahti ensimmäiseen vastaantulevaan koloon piiloon. Kun ketään ei tullut ja käytäväkin vaikutti hiljaiselta, uskaltautui hän kurkistamaan piilostaan.

Hän painautui piiloonsa uudestaan ja melkein huusi, sillä kolhi jo ennestään murjotun kätensä suoristaessaan itseään.

Se hemmetin hullu oli kai onnistunut murtamaan ranneluut, hän manaili ääneti ja katsoi varovaisesti kättään, jonka ranteen kohta oli sinipunainen ja näytti turpoavan hiljalleen.

Viimein hän uskaltautui kokonaan siirtyä piilostaan ja jatkoi laahustamistaan kohti ulos vievää ovea, josta hän toivottavasti pääsisi takaisin vanhaan piilopaikkaansa.

Hän päätti, että jos pääsisi sinne, ei hän liikkuisi mihinkään ennen kuin vasta perillä ja silloin hän voisi ennen lähtöään yrittää kostaa kohtelunsa.

Hitaasti mutta varmasti hän saavutti oven, aukaisi sen ja sai täyslaidallisen vettä päälleen. Välittämättä tuulesta ja sateesta hän työntyi ulos ja eteni varovaisesti, miehistöä vältellen kohti piiloaan.

”Hemmetti.” Jon älähti, kun hän kuuli miten ovi aukesi käytävän päässä, nopeasti hän palasi takaisin käytävään vain nähdäkseen auki olevan oven, josta näkyi ulkona riehuva myräkkä. ”Hemmetin hemmetti.” Hän manasi uudestaan ja melkein juoksi ovelle, sillä se oli saatava kiinni, ennen kuin koko käytävä lainehtisi sataneesta vedestä.

Hän katsoi kantta, mutta Patrick oli kadonnut näkyvistä, vain miehistö hyöri työntouhussa, jotta laiva pystyisi vielä etenemään merellä.

Jon sai kiskoa kaikin voimin, että sai oven kiinni, sillä tuuli riepotti ja vuoroin painoi ovea kuin se olisi ollut vain pala pahvia.

Märkänä hän asteli takaisin komentosillalle, jossa kapteeni oli jo siirtynyt ruorinsa ääreen takaisin.

”Se nilviäinen on jossain tuolla ulkona, enkä usko että hän ihan heti haluaa näyttää naamaansa.” Jon sanoi ja lisäsi. ”Jos nyt luulet pärjääväsi, palaan takaisin hyttiini, Jill on varmasti huolissaan.”

”Mieheni savustavat mokoman salamatkustajan esille, kunhan töiltään ehtivät.” Kapteeni sanoi ja virnisti.

Jon vastasi virnistykseen ja häipyi sitten komentosillalta suuntana hytti, jossa Jill levottomana odotti hänen palaamistaan.

Hiljaisessa ja pimeässä hytissä Jill siirsi painoaan jalalta toiselle. Hän värähti kylmästä ja veti paljaita varpaita sisäänpäin saadakseen veren kiertämään niissä vilkkaammin. Viimeisin tärähdys yläkannella alkoi koetella tytön kärsivällisyyttä jo todenteolla. ”Miksi Jon ei jo palaa takaisin?” Jill puhisi itsekseen ja antoi poskensa liukua hytinoven sileällä pinnalla ennen kuin painoi korvansa lukon päälle. Tyttö pidätti hengitystään kuullakseen paremmin, mitä ulkopuolella oikein tapahtui. Laiva horjahti jälleen ja jostain kannelta kuului kolinaa. Jill päätteli laivan liikkeiden johtuvan kiihkeämmäksi muuttuneesta merenkäynnistä.  Sitten kannelta kantautui merimiesten matalat äänet. Ne lauloivat jotain tuttua melodiaa, ehkä laulu kertoi seireeneistä tai epäonnisista merimiehistä, jotka rakastuvat merenneitoihin. Olipa mitä tahansa, Jill uskoi kuulleensa sen joskus aikaisemminkin. Äänet paljastivat, että kannelle vievä ovi saattoi olla hyvinkin auki.

Usean kymmenen minuutin kuluttua ääniä kannelta ei enää kuulunut. Tyttö luovutti raskaasti huokaisten salakuuntelunsa todetessaan sen olevan täysin turhaa ja sytytti yövalon. Sitten hän siirtyi kiertämään levottomana ympyrää keskellä hytin lattiaa, käsi suojaavasti vatsan päällä leväten. Hän yritti olla ajattelematta pahinta, mutta ei kyennyt täysin rauhoittumaan. Joka ikinen kerta kun hän sulki silmänsä hetkeksi, syöksyivät hänen päähänsä karmeat mielikuvat vertavuotavasta Jonista huutamassa tuskissaan hänen nimeään. Ja joka ikinen kerta kun Jill niin teki, kasvatti pelko hänen sisällään tiheää verkkoaan. Se lähti leviämään pienistä säikeistä ja tukehduttaisi Jillin kokonaan, ellei mies pian palaisi takaisin.

Jillin levottoman kävelyn keskeytti ovenkahvan kolahdus. Tyttö tiesi jo ennen kuin käänsi päänsä, että Jon oli palannut takaisin. Sen pystyi aistimaan huoneessa muuttuneiden värähtelyjen vuoksi. Jonista huokuva vetovoima sai tytön sydämen hakkaamaan lujaa, vaikkei tämä nähnytkään miestä heti. Pelkkä tietoisuus toisen läsnäolosta huoneessa riitti saamaan aikaan tuon hassun reaktion Jillissä.
”Luojan kiitos!” Jillin huulilta pääsi ja tyttö ryntäsi Jonin kaulaan yhtä kiihkeästi kuin hukkuva takertuisi viimeiseen pinnalla olevaan oljenkorteen. Hytin seinässä olevasta valaisimesta hehkuva yövalo paljasti Jillin kasvoilta paistavan syvän helpotuksen, mikä sai Jonin huulille kohoamaan veikeän virnistyksen.
”Minun täytyisi olla poissa useammin, kun saan palatessani näin lämpimän vastaanoton.” Jon kiusoitteli Jilliä ja päätti samalla siirtää tärkeää keskustelua myöhemmäksi. Mies nappasi tytöstä tiukan otteen ja nosti tämän ilmaan. Sitten he jo olivatkin lämpimän vuoteen suojissa, päällään pehmoinen peitto.

”Sinulla on kylmät varpaat.” Jill kuiskasi Jonin korvaan. Mies murahti ja painoi huulensa Jillin paljaalle vatsalle.
”Ja sinulla on lämpöinen masu.” Jonin vastaus hukkui vaimeaan hihitykseen ja peiton kahinaan. Heistä kumpikaan ei halunnut puhua vähään aikaan. Lämpimät raajat kietoutuivat toistensa lomaan ja suudelmia vaihdettiin puolin sekä toisin. Keskustelu sai odottaa.

Viimein nuo kaksi nukahtivat sylikkäin, eivätkä heränneet, vaikka myrsky heittelikin laivaa aalloilla.

Kapteeni seisoi paikallaan ja ohjasi alustaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Vilkuillen välillä merikarttoja ja kuunnellen radiosta kantautuvia tietoja, hän ohjasi laivan väljemmille vesille. Hän tosin huomasi heidän olevan hieman sivussa reitiltään, mutta se nyt oli pienempi paha kuin joutua kestämään myrskyn täysi raivo.

Kapteeni laski, että seuraavanpäivän aikana olisi jo turvallisempaa yrittää palata takaisin reitille, kun myrskykin oli saanut raivottua itsensä loppuun.

Muuan lurjus kökötti vanhassa piilossaan haavojaan nuollen. Ranne oli niin kipeä, että sai miehen melkein hulluksi, mutta onneksi pieni järjen hippunen sai hänet pysymään alallaan ja ehkä muisto saadusta löylytyksestä auttoi sekin.

Silti hän jaksoi hautoa kostoa ja odotti vain hetkeä, jolloin tuttu laituri olisi näkyvissä, silloin hän voisi ainakin yrittää ja mahdollisesti viedä jonkun mukanaan jollei muuten onnistuisi.

Fiona puolestaan ei halunnut palata hyttiinsä vaan oli juossut suoraan ystävänsä Monan hytille. Tämä olikin päästänyt naisen sisään ja yhdessä he olivat kuunnelleet käytävältä kantautuvia ääniä, kunnes viimein kaikkialle tuntui laskeutuvan rauhallinen hiljaisuus.

Kapteeni oli ollut oikeassa myrskyn laantumisesta ja aamu valkeni kauniina. Auringon säteet leikkivät laineiden pinnalla ja saivat meren näyttämään siltä kuin se olisi täynnä timantteja. Väliin meren pinnalla näkyi hain eviä, mutta ne väistivät suosiolla laivaa, joka kynti merta tasaiseen tahtiin.

Merimiehet lauloivat työskennellessään ja korjasivat yöllisen myrskyn aiheuttamia tuhoja kannella.

Jon ja Jill nousivat varhain ja törmäsivät keittiössä laivan kokkiin, joka manaillen keräili myrskyn ja Patrickin lattialle heittelemiä tavaroita.

Jon selitti kokille muutamalla sanalla, mitä yöllä oli tapahtunut ja ettei tämän pitäisi ihmetellä, jos jääkaapista jotain puuttuikin. Kokki murahti jotakin ja alkoi valmistaa aamiaista saatuaan tavaransa järjestykseen. Hän nosti vääntyneen paistinpannun käteensä, katsoi sitä ja vilkaisi sitten Jonia, joka katsoi kokkia anteeksi pyytävästi.

”Se oli minun syyni, joten korvaan tuon teille.” Jon sanoi vaisusti.

”Ei tarvitse.” Kokki sanoi ja viskasi pannun roskalaatikkoon. ”Näitä saa aina uusia.” Hän totesi ja haki kaappiensa kätköistä toisen pannun, joka oli edellistä hieman pienempi.

Myöhemmin muutkin liittyivät aamiaiselle ja saivat tietää yön tapahtumista. Jokainen toivoi, ettei enempää moisia tapahtuisi.

Myöhemmin Jon, Jill ja Fiona kävivät sairastuvalla katsomassa Logania, joka voi jo vähän paremmin. Fiona muisti vasta silloin kiittää Logania, eikä uskaltanut ajatellakaan, mitä olisi voinut tapahtua, jollei Logan olisi yöllä auttanut.

Matka tuntui sujuvan hyvin, eikä tulevina päivinä sattunut mitään ja limakin tuntui heitä suosivan. Oli kulunut jo melkein viisi päivää siitä, kun he olivat jättäneet saaren taakseen ja Kapteeni uskalsi toivoa, että he jo parin päivän päästä näkisivät Hawajin.

Aika tuntui kuluvan kuin siivillä, paitsi erään mielestä, joka päivät istui piilossaan ja öisin hän haki syötävää keittiöstä. Kovin paljoa hän ei koskaan ottanut kerralla, sillä halusi pois nopeasti, ennen kuin kukaan pääsisi yllättämään häntä.

Eräänä yönä hän uskaltautui hiippailemaan komentosillalle ja hämmästyi, nähdessään ruorissa nuoren miehen, sen samaisen matruusin, jonka oli nähnyt myrsky-yönä. Nopeasti hän hiippaili nuorukaisen taakse ja iski tämän tainnoksiin. Tämän jälkeen hän kävi nopeasti läpi kapteeni pöydän löytääkseen itselleen jotakin kättä pidempää.

Ylimmästä laatikosta hän löysi aseen, joka oli sinne unohtunut. No Patrickille se sopi mainiosti, tyytyväisenä hän otti aseen käteensä ja sujautti sen taskuunsa. Tämän jälkeen hän katsoi aiheelliseksi häipyä paikalta, ennen kuin hänet huomattaisiin.

Nyt hän makasi jälleen pelastusveneen pohjalla ja hymyili sillä oli taas aseistettu. Hän antoi maininkien tuudittaa itsensä uneen.