Tässä tämän päivän toinen osa ja yhä pahoittelen kuvien vähyyttä. En muistanut ottaa niitä tarpeeksi, mutta toivon, että tarina miellyttää teitä ja toivon, että jaksaisitte myös kommentoida.

****

Kului päivä ja yöllä saapui tieto, että he olivat lähestymässä Hawajia. Mutta rantautumaan päästäisiin vasta päivän valjettua. Tämä viimeinen yö tuntui kuluvan tuskallisen hitaasti, niin matkustajien, kuin myös Patrickin mielestä.

Mutta aamu saapui ja aamiaisen jälkeen Jill ja Jon, seuranaan Fiona, Mona, Cecile ja Wess menivät kannelle katsomaan maisemia, sillä jokainen odotti pääsyä maihin ja erityisesti pääsyä sivistyksen pariin, oltuaan niin kauan kaukana kaikesta.

”Kun pääsen maihin, soitan vanhemmilleni ja sen jälkeen asun suihkussa viikon.” Cecile julisti.

”Minä ja Jill taidamme matkustaa jonnekin rauhalliseen paikkaan, missä ei ole merta eikä lurjuksia.” Jon sanoi ja hymyili leveästi, jolloin hänen silmänsä tuikkivat kilpaa auringon valon kanssa, joka heijastui merenpinnasta, kuin tuhannet timantit.

”En tiedä minne menen, mutta meninpä minne hyvänsä, niin aion rentoutua perusteellisesti ja nauttia kaikesta siitä, mitä saarelta puuttui.” Fiona sanoi katsoen miten rantaviiva näkyi yhä selvemmin ja kaukaisuudessa näkyi satama, sekä kaupungin ääriviivat.

”Minä puolestani aion suoria jonnekin, missä ei ole poliiseja tai vankilaa.” Sanoi käheä ääni hampaiden välistä ja samassa äänen omistaja kiskaisi Jillin itseensä kiinni.

”Päästä hänet!” Jon karjaisi ja mulkoili rähjääntynyttä miestä murhaavasti.

”Ei mitään äkkiliikkeitä tai hän saa kuulan kauniiseen kalloonsa.” Patrick sanoin pettävän pehmeällä äänellä. ”On parempi, ettei kukaan estä minua, kun pääsemme rantaan.” Hän jatkoi katsoen kaikkia merkitsevästi.

Yksikään kannella olijoista ei uskaltanut liikahtaakaan ja Patrickin jatkuva vilkuilu ympärilleen sai heidät hermostumaan entisestään. Patrick puolestaan varmisti vain selustansa, jottei toiset jäisi moisen jyrän alle.

Tunnit kuluivat ja rantaviiva, kaupungin siluetti ja satama olivat yhä lähempänä, kunnes viimein iltapäivän jo ollessa pitkällä, laiva viimein heitti ankkurin ja matkustajat pääsivät astelemaan laiturille.

Tätä oli Patrick jo odottanut ja hän kuljetti Jilliä edellään kohti laiturille vievää nostosiltaa.

Nyt myös Logan ja Kapteeni Hasselhoff liittyivät seuraan ja kapteeni olisi syöksynyt Patrickin kimppuun tämän nähdessään, ellei Jill olisi ollut vaarassa.

Patrick piteli Jilliä tiukasti otteessaan, suunnaten aseensa piipun kohti Jillin ohimoa ja välillä muita kohden. Miehen koko olemus, sekä hurja katse kertoivat, ettei hänellä ollut mitään menetettävää, eikä omaansa lukuun ottamatta yksikään ihmishenki ollut hänelle minkään arvoinen.

”Kulje nyt kiltisti edelläni, niin saatan ehkä säästää henkesi.” Patrick sanoi vaarallisen pehmeällä äänellä ja tiukensi otettaan naisen kaulalla, työntäen samalla aseen piipun tämän niskaan kiinni.

Tämä sai Jillin äännähtämään pelosta ja kivusta, tuntiessaan kylmän metallin niskassaan, miehen sormet kaulallaan ja tämän raskaan hengityksen korvansa juuressa.

Jon seisoi paikallaan, sormet nyrkkiin puristettuna ja katsoi voimattomana, miten tuo mies kuljetti Jilliä edellään. Oli raivostuttavaa vain katsoa sivusta toisen hätää, mutta väliinkään ei uskaltanut mennä, ettei tuo arvaamaton mies toteuttaisi uhkaustaan.

Hän seurasi Patrickia turvallisen välimatkan päästä, kun tämä harppoi eteenpäin laiturilla ja läpi ihmismuurin kauempana olevalle pysäköintialueelle.

Jon puikkelehti ihmisten välitse ja hidasti tahtiaan päästyään pysäköintialueelle. Hetken hän joutui etsimään katseellaan Patrickia ja tämän vankia, kunnes huomasi heidät erään auton luona.

Patrick töykkäsi Jilliä lähemmäksi autoa, ojensi tälle avaimet ja käski tämän avata oven. Tämän jälkeen hän siirtyi lähemmäksi ovea ja koko ajan niin, että Jill oli edessä ihmiskilpenä. Nopeasti hän peruutti etupenkille istumaan, Jillin jäädessä oven eteen seisomaan.

”Kiitän sinua avustasi, mutta minun on ikävä kyllä vaiennettava sinut.” Patrick sanoi muka pahoitellen, mutta silmissään hänellä oli tunteeton katse. Nopealla liikkeellä hän tyrkkäsi Jillin kauemmaksi autosta, tähdäten tätä koko ajan.

Jon oli tällä välin päässyt huomaamatta auton lähelle, että kuuli tuon miehen sanat ja näki kaiken. Hän tiesi, että oli toimittava nopeasti ja mitään ajattelematta hän syöksyi liikkeelle, tavoitti Jillin ja ehti juuri ja juuri tämän ja Patrickin väliin, kun hiljaisella parkkialueella kaikui pamahdus ja heti perään toinenkin, jota seurasi auton starttaus äänet ja moottorin hurinaa, kun Patrick kaasutti tiehensä, välittämättä katsoa osuiko uhriinsa. Kyllä hän osui, muttei siihen johon oli alun perin tähdännyt.

Oli kuin aika olisi siksi hetkeksi hidastunut ja sekunnit tuntuivat pitkiltä Jillin katsellessa suoraan häntä pitelevän Jonin kasvoihin ja tämän silmät loistivat lämpimästi, kertoen miten paljon hän oikeastaan naista rakasti.

Jill olisi halunnut sen yhden hetken ajan ummistaa silmänsä, muttei voinut ja näki kuinka miehen suu aukeni ja silmät puristuivat kiinni luotien osuessa. Hän tunsi vyötäröllään ja selässään miehen sormet, jotka puristivat hetken lujasti ja ympärillään tämän käsivarret, joissa lihakset jäykistyivät hetkeksi.

Hän muistaisi ikuisesti tuon hetken, katseen, sen miltä miehen kädet olivat tuntuneet ja mille tämä oli tuoksunut. Nuo hetket tulivat piinaamaan häntä painajaisiin, jotka alkoivat heti kun hän vain sulki silmänsä, mutta nyt hän eli nuo kammottavat hetket, eikä hän heräisi tästä painajaisesta, vaan se jatkuisi jatkumistaan.

”Jon… eih…” Jill sopersi katsoen suoraan miehen silmiin, jotka kertoivat enemmän kuin tämä olisi tahtonut kertoa.

Ote heltisi ja katse miehen silmissä sumeni, tämän lyyhistyessä kyljelleen Jillin jalkojen juureen. Jill seisoi paikallaan tajuamatta, mitä oli tapahtunut, kunnes se iski häneen täydellä voimalla ja sai hänet putoamaan polvilleen Jonin viereen.

Kyyneleet ryöpsähtivät hänen poskilleen ja huulien välistä karkasi valitus. Hän kumartui miehen puoleen, mutta tämä makasi liikkumattomana paikallaan, kahden punaisen läntin levitessä selkään.

Logan, Kapteeni Hasselhoff ja muutama muu tunkeutui läpi laiturilla seisovien ihmisten ja kiiruhti Jillin ja Jonin luokse.

Laiturilla olevassa ihmislaumassa supistiin ja osoiteltiin Jonia, sillä jokainen oli nähnyt, miten urhoollisesti tämä oli pelastanut naisen hengen, joskin oli itse saanut luodit nahkaansa.

Suru Jillin sisällä sai aikaan jotain perin kummallista. Hätä rakkaan puolesta nosti pintaan niin suuria tunteita menetyksen pelosta, että Jillin sisällä kasvava vauvan alku alkoi tehdä jotain perin kummallista. Se pieni tuskin olematonta suurempi olento, joka oli alkanut hiljalleen muistuttaa äitinsä kohdussa ihmistä kaikkine varpaineen ja käsineen, alkoi hehkua Jillin sisällä kuin pieni tulipallo. Jill, joka painoi hädissään syliinsä veltoksi muuttunutta Jonia, ei järkytykseltään heti tajunnut sisällään tapahtuvasta muutoksesta.
 
Muutos alkoi kevyinä nipistelyinä vatsassa, mutta hitaasti nipistely muuttui fyysiseksi kivuksi. Yllättäen Jill sai kivuliaita kouristeluja, jotka saivat hänet vetämään itsensä pieneen kasaan. Vaikka kipu veikin Jillin täysin voimattomaksi, ei hän kyennyt irrottamaan otettaan Jonista. Ulkopuolisen silmin saattoi näyttää siltä, että Jillin tuska sai fyysisen muodon hänen hennossa ruumiissaan. Kukaan ei nähnyt mitä tapahtui kun tytön vatsa painautui kouristusten aikana Jonin kasvoja vasten.
 

Jillin vatsa säteili kylmää tulta. Se työntyi vatsanahkojen läpi himmeänä valkoisena säteenä Jonin huulille ja sieraimiin. Se matkasi alas keuhkoihin ja täytti luodinreiät kuin veri, joka hyytyessään tukkii pienet repeämät. Jonin rinta kohoili luonnottoman suurin vedoin ja sai aikaan kummallisen pienen pihinän keuhkoista. Jill ei kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin kipua vatsassaan. Yksi kammottava ajatus oli hiipinyt hänen aivolohkojensa sopukoihin kaiken tuon kaaoksen keskellä.

”Hyvä jumala, vauva. Enhän menetä Jonin vauvaa?” Tytön huulille kohoava kysymys oli äänetön, mutta sitäkin tuskallisempi. Hänen viereensä saapunut Kapteeni ojensi kätensä Jillin olkapäälle ja kysyi huolestuneena,
”Oletko kunnossa Jill?” Jill ei kyennyt vastaamaan, eikä hänen tarvinnut sitä tehdäkään, sillä laiturille saapuneet lääkintämiehet olivat jo hälyttäneet paikalle apua ja heidän luokseen saapui ambulanssi valot vilkkuen. Hetkeä myöhemmin voimakkaat kädet siirsivät Jillin jäykistyneen vartalon pois edestä. Kädet kuuluivat Kapteenille. Jonin rinta kohoili edelleen voimakkain vedoin, kun ensihoitajat saapuivat miehen luokse.

Kapteeni painoi kivusta ja järkytyksestä tärisevän Jillin lohduttavasti rintaansa vasten. Jillin poskilta valuivat nyt kyyneleet. Kyyneleet olivat pelon vuodattamia, mutta kivun hellittäessä ne vaihtuivat helpotuksen kyyneleiksi. Jillin sumeissa aivoissa käväisi ajatus, että ehkä hänen vauvansa ei syntyisikään pois kesken kaiken. Tärisevä käsi kosketti epätavallisen viileää vatsaa. Kapteeni huomasi eleen ja rauhoitti tyttöä sanomalla: ”Hengitä vain syvään ja rauhallisesti. Ei ole enää mitään hätää, Jon on nyt hyvissä käsissä.”

Jon nostettiin kantovuoteelle ja kuljetettiin ambulanssin sisään. Ensihoitajat valmistautuivat elvyttämään miestä ja alkoivat juuri repiä veristä paitaa miehen päältä pois kun Jonin silmät revähtivät apposen auki. Miehen kurkusta pääsi hassu vinkaisu, jonka jälkeen tämän epätavallisen voimakas hengitys muuttui tasaiseksi pihinäksi. Hoitajien kädet pysähtyivät hämmästyneinä paikoilleen, eivätkä he ymmärtäneet, mitä oikein oli tapahtunut. Heidän henkihieverissä oleva potilaansa kääntyi katsomaan hoitajia melkein yhtä hämmästyneinä kuin nämäkin olivat, eikä oikein ymmärtänyt mistään mitään. Hetki oli hyvin koominen, mutta se ei naurattanut ketään heistä.

Selvittyään hämmästyksen ensimmäisestä vaiheesta, toinen hoitajista avasi varovaisesti Jonin verisen paidan ja totesi, ettei mies ollutkaan hengenvaarassa. Jonin paita kyllä oli veressä, mutta iho oli puhdas, eikä verta vuotavista haavoista näkynyt jälkeäkään. Pian Jonia käänneltiin puolelta toiselle kun hoitajat yrittivät kuumeisesti etsiä luodin reikiä miehen vartalosta, niitä sieltä kuitenkaan löytämättä. Kaksi kummallista jälkeä miehen iholla kuitenkin oli. Ne olivat mustat juovat, jotka näyttivät kulkevan kaksi senttiä muuta ihoa syvemmällä noin kymmenen sentin pituisella matkalla. Aivan kuin meteoriitti olisi kyntänyt maanpintaa juuri ennen pysähtymistään. Selitystä jäljille ei löytynyt, mikä tuntui häiritsevän kovasti lääkintämiehiä.

”En ole koskaan koko urani aikana nähnyt mitään tällaista.” Lääkintämiehistä toinen sanoi ja haroi mietteliäänä hiuksiaan. ”Mutta käytetään hänet nyt varmuuden vuoksi päivystyksessä, vaikka hän kyllä näyttäisi olevan täysin kunnossa.” Hän lisäsi ja vilkaisi vielä tummia jälkiä Jonin vartalossa.

”Saanko tulla mukaan?” Jill kysyi ja katsoi anovasti lääkintämiehiä.

”Sen kuin vain.” Toinen lääkintä miehistä sanoi nyökäyttäen päätään samalla.

”Kiitos.” Jill sanoi ja hymyili pienesti.

Lääkintä miehet nostivat Jonin paareille ja kiidättivät ambulanssiin, jonka jälkeen toinen lääkintä miehistä, sekä Jill istuutuivat taakse ja toinen paineli juoksujalkaa kuskinpaikalle.

Logan ja Kapteeni katsoivat, kun ambulanssi katosi näkyvistä.

”Mitä hittoa äsken tapahtui?” Logan kysyi viimein, sillä oli itsekin nähnyt ne tummat jäljet.

”Luoja yksin tietää.” Kapteeni vastasi ja sanoi. ”Mutta he selviävät ja sinä ystäväiseni, yritä saada se karvaton laivarotta kiinni, ennen kuin se ehtii saada enemmän pahaa jälkeä aikaiseksi.”

”Olet oikeassa.” Logan tuumasi ja lähti harppomaan kohti lähintä poliisiautoa, kertoakseen heille Patrickin tihutöistä ja antaakseen heille tämän tuntomerkit.

****

Kauempana palmujen varjossa seisoi valkoiseen puuvilla pukuun pukeutunut mies, joka oli seurannut tapahtumia ja nähnyt jotain kiinnostavaa. Nähtyään ambulanssin lähtevän, hän painoi valkoisen hatun päähänsä, niin että lieristä tuleva varjo peitti hänen kasvonsa. Mies asteli kenenkään huomaamatta autolleen ja ajoi rauhallisesti ambulanssin perään.

Hän halusi tietää pariskunnasta hieman enemmän, ennen kuin kertoisi tietonsa työnantajalleen.

****

Paikallisessa terveyskeskuksessa todettiin perusteellisten tutkimusten jälkeen, että Jon oli täysin kunnossa. Mies sai luvan kotiin paluuseen, vaikkakin tapaus herätti hoitajissa hienoista levottomuutta. Tieto salaperäisestä paranemisesta levisi nopeasti pienessä terveyskeskuksessa ja Joniin luotiin uteliaita katseita tuon tuostakin sen lyhyen tunnin aikana, jonka hän vietti ennen kuin sai luvan kotiin paluuseen. 

Jill hymyili onnellisena kun järkytys viimein väistyi ja he tiesivät selvinneensä tapauksesta säikähdyksellä. Jon napitti päällyspaitaansa kiinni päätään pudistellen kun yksi hoitajista laittoi tutkimusvälineitä takaisin laatikoihinsa.
”Olisin voinut vaikka vannoa, että se luoti osui minuun. Hemmetti, vartalossani ei ole luodinluotia, vaikka heittäydyin sinun suojaksesi suoraan luotisateeseen.” Jon kuiskasi niin hiljaa kuin kykeni ja katsoi Jilliä silmissään hienoinen hämmennys.
”Sinuun osui Jon. Minä näin sen. Katso vaikka paitaasi. Se on veressä, ja katso noita reikiäkin. Miten selität nuo reiät. Minä olen varma, että sinuun osui.” Jill työnsi sormensa miehen paidassa olevista luodin rei’istä sisään ja katsoi tätä hyvin vakavin silmin.
”Outoa..” Jon mumisi ja painoi kätensä Jillin sormien päälle mietteliäänä.

****
 

Muuan puuvillapukuinen mies, joka oli ajanut ambulanssin perässä, parkkeerannut auton terveyskeskuksen pihaan muina miehinä ja astellut pääovista sisään sen kummempia arkailematta, työnsi päätänsä hieman lähemmäksi oven rakoa nähdäkseen paremmin tutkimushuoneeseen. Miehen huulille kohosi vino hymy ja hänen oikea kätensä siveli harkitun hitaasti puista kävelykeppiä kun hän kuuli Jonin ja Jillin hiljaisen keskustelun. Kultainen sormus välähti ikkunasta tulvivan auringonvalon osuessa siihen ja keppiä hivelevät sormet pysähtyivät hetkeksi paikoilleen.

Mies imi keskustelusta jokaisen sanan, jonka hän kuuli ja tuntui suorastaan nauttivan kuulemastaan. Hän tiesi, että tulisi saamaan ylimääräisen bonuksen tästä hyvästä. Hymy levisi toisesta suupielestä toiseenkin kun mies mietti hyvää tuuriaan. Oli ollut puhdas sattuma, että hän sattui pysäyttämään autonsa juuri sataman läheisyyteen. Ilman sitä typerää pentua, joka oli hurjastellut rullalaudalla muutamaa minuuttia aiemmin hänen autonsa edestä konepeltiä naarmuttaen, hän ei olisi noussut autosta ja nähnyt ampumavälikohtausta. Todellista moukantuuria.

Nyt olisi vain pysyteltävä pariskunnan läheisyydessä niin kauan kunnes heistä olisi riittävästi tietoa kasassa. Kokemuksesta pukumies tiesi, ettei pomon luokse kannattanut mennä ilman erittäin hyvää pohjatyötä. Sitä paitsi, jos pariskunta pääsisi livahtamaan nyt, ei hän koskaan saisi selville missä he asuvat. Osoite oli kaikkein tärkeintä, sillä sen jälkeen pomo laittaisi ammattilaiset vakoilemaan pariskuntaa jos katsoisi tapauksen vaivanarvoiseksi. Miehestä tuntui, että tapaus oli enemmän kuin vaivanarvoinen. Se oli kullanarvoinen tai ehkä jopa enemmän.

Kun Jon nousi ja alkoi tehdä lähtöä, pukumies istahti käytävällä sijaitsevalle tuolille. Ohittaessaan käytävällä aikakausilehteä lukevan miehen, Jill katsoi ohimennen miestä silmiin ja värähti aavistuksenuomaisesti tuntiessaan kylmien väreiden pinkovan ihollaan hetken aikaa ilman varoitusta. Pukumiehen silmät olivat tummanruskeat ja niiden syvyyksissä oli jotain hyvin hämmentävää loistetta. Aivan kuin mies olisi ollut entuudestaan tuttava jollakin tavoin. Vai oliko hänen mielikuvituksensa tehnyt tepposet. Mies hymyili ja iski silmää kiusoitellen. Jill oli tyytyväinen kun he ohittivat miehen ja jättivät tämän istumaan itsekseen, sillä nainen ei halunnut näyttää miten vaivautuneeksi mies hänet oli saanut pelkällä silmäniskulla.
”Mokomakin elostelija”, Jill ajatteli ja kaivautui lähemmäs Jonin lämmintä ja turvallista vartaloa, kun he astuivat ulos terveyskeskuksesta odottamaan taksia, jonka ystävällinen hoitaja heille oli tilannut muutamia minuutteja aikaisemmin.

Siinä he istuivat vieretysten, auringon lämmittäessä kummankin kasvoja. Sanoja ei tarvittu, sillä eleet kertoivat kaiken.

Vasta taksin tullessa he muistivat, ettei heillä ollut rahaa mukanaan, sillä se ja muu mukana ollut omaisuus, sekä passit olivat jääneet saarelle ja tulivuoren kuuma sisus oli ne varmasti tuhonnut.

Taksi kyyti sai siis olla ja heidän oli keksittävä jotakin muuta.

”Odota tässä, käyn soittamassa.” Jon sanoi.

”Hyvä on.” Jill myöntyi ja jäi penkille istumaan, kun taas Jon paineli sisälle vastaanotto aulaan ja kysyi siellä olevalta hoitajalta saisiko käyttää puhelinta.

Hän ei huomannut silmäparia, joka seurasi jokaista hänen liikettäänkin. Hermostuneena hän naputti hoitajan pöytää, odottaessaan, että linjan toisessa päässä vastattaisiin. Kesti jonkin aikaa kunnes puhelimeen viimein vastattiin.

”Hei Tony, tarvitsisin apuasi.” Jon sanoi ja selosti puhelimeen vastanneelle miehelle, miksi tarvitsi tämän apua, kertoen tälle vain sen minkä katsoi tarpeelliseksi.

Tony kuunteli ja vastasi tulevansa pikimmiten.

”Kiitos.” Jon vastasi helpottuneena ja päätti puhelun.

Hän harppoi ulos, jonne Jill oli jäänyt odottamaan, mutta tästä ei näkynyt enää jälkeäkään.

”Jill!” Jon kutsui naista nimeltä ja katseli ympärilleen, mutta Jill oli ja pysyi poissa. Hermostuneena hän istahti penkille odottamaan, sillä arveli naisen menneen ehkä vessaan.

Aika kului ja kyytikin ehti tulla, mutta Jilliä ei vain kuulunut, ei näkynyt.

****

Puuvilla-asuinen mies, istui yhä aulassa ja huomasi hänkin että jotakin oli vinossa. Hän rypisti kulmiaan ja nousi seisomaan, nähdessään Jonin palaavan sisälle. Hän näki kun mies harppoi erään hoitajan luo ja kysyi oliko tämä nähnyt nuoren naisen tulevan sisälle. Hän sai kieltävän vastauksen ja näkyi miten miehen olemus muuttui, pää painui alas. Hoitaja katsoi neuvottomana miestä ja lupasi sitten ilmoittaa, jos sattuisi näkemään Jillin.

”Hemmetti.” Martin mutisi ja puristi kävelykeppiään kouraansa, oliko joku muukin kiinnostunut tuosta välikohtauksesta ja ehtinyt edelleni, hän mietti.

****

Minuutti minuutilta Jon tunsi levottomuutensa kasvavan. Tuntui kuin jokainen hetki veisi Jillin kauemmaksi hänen luotaan. Jonia ahdisti tuo inhottava tunne, sillä hän tiesi sisimmässään sen pitävän paikkansa. Jill oli todennäköisesti jo kaukana. Kysymys kuuluikin: Missä hän oli ja miksi hän lähti ilmoittamatta sanallakaan aikomuksistaan? 

Jon punnitsi erilaisia vaihtoehtoja. Niitä ei ollut kovinkaan monta. Jill ei olisi halunnut pelästyttää, joten ehkä hän lähti pakon edessä. Sieppasiko joku hänet? Vai olisiko hän rientänyt kenties auttamaan jotain satunnaista ohikulkijaa jostain syystä, eikä sen vuoksi ennättäisi heti ilmoittaa itsestään? Tällaisia ajatuksia Jonin päässä pyöri.

Mies kiersi terveyskeskuksen ympäristöä ja kyseli vastaantulijoilta mahdollisia havaintoja Jillistä. Kukaan ei ollut nähnyt nuorta naista. Pelko kouraisi Jonin vatsaa ikävästi kun hän ajatteli mitä kaikkea Jillille ja heidän syntymättömälle lapselleen olisi voinut tapahtua. Mitä kauemmin hän etsi, sitä suuremmaksi pelko hänen sisällään kasvoi.

Aulassa oleskellut Martin oli seurannut aikansa Jonin levotonta liikehdintää. Nähdessään miehen harovan hiuksiaan epätoivoinen katse silmissään, Martin päätti lähestyä tavoistaan poiketen kohdettaan. Hän ojensi jalkansa suoriksi ja nousi ylös kepistään tukea hakien.

Valkoinen hattu kohosi miehen tummien hiuksien peitoksi ja kiiltävät kengät painautuivat aulan vahattuun lattiapintaan kevyesti napsahtaen. Kävellessään aulan poikki, mies kohotti hattuaan kohteliaasti ohittaessaan erään vanhemman puoleisen rouvashenkilön ja jatkoi matkaansa iloisesti vihellellen. Iloisuus oli kuitenkin pelkkää kulissia, sillä mies pelkäsi hukanneensa arvokkaan naisen kykyineen.

Hänen täytyi saada tietää kaikki mahdollinen päästäkseen naisen jäljille, ellei olisi jo liian myöhäistä. Jos eräs rikas keräilijä olisi sattunut kuulemaan satamassa sattuneesta kohtauksesta, ei tulisi hukata hetkeäkään. Tuo keräilijä kun ei kaihtanut mitään keinoja kun hän halusi jotain todella kipeästi.

”Hyvää päivää.” Martin sanoi ja kohotti tervehdykseksi hattuaan kävelykepin päällä. Jon katsoi hölmistyneenä eteensä ilmestynyttä miestä.
”Päivää.” Jon vastasi lyhyesti ja antoi katseensa kiertää samalla piha aluetta, löytääkseen johtolankoja kadonneesta Jillistä.
”Anteeksi tunkeiluni, mutta minun on pakko kysyä, oletteko kenties hukannut jotain? Näytätte aivan siltä, kuin olisitte kadottanut jotain hyvin tärkeää. Olisinko voinut olla jotenkin avuksi? ” Martin tiedusteli kohteliaasti hymyillen.
Jon huokasi ja kohautti hartioitaan väsyneesti.
”En usko, että voit auttaa. Olen kadottanut naisystäväni. Olen hyvin huolissani, sillä hänellä ei ole tapana kadota minnekään jättämättä viestiä tai kertomatta siitä ensin jollekin. Minusta alkaa tuntua siltä, ettei kaikki ole nyt kunnossa.” Mies paljasti ja loi epätoivoisen katseen Martiniin.
”Hmm..ehkä minä tosiaan voisin auttaa. Voin haastatella puolestasi terveyskeskuksen henkilökuntaa. Tässä on käyntikorttini olkaa hyvä. Jos sinulle tulee mieleen jotain tärkeää katoamiseen liittyen, niin voit soittaa minulle myöhemminkin tarvittaessa. ”Martin sanoi ja painoi käyntikortin Jonin vapisevaan käteen.

Jon katsoi kädessään olevaa hopeanväristä korttia, jonka reunat on koristeltu kultaisin koukeroin. Kortissa lukee: yksityisetsivä Martin Smith. Ei ole mitään, mitä ei voida selvittää. Olet yhden puhelun päässä ongelmiesi ratkaisua. Soita numeroon### ja huolesi on pian poissa.

”Ai niin. Kannattaa muuten varmistaa, että hoitajalla on numero, josta sinut tavoittaa parhaiten, jos jotain uutta ilmenee.” Mies muistutti, nyökkäsi kevyesti ja kääntyi sitten takaisin terveyskeskuksen suuntaan kävelykeppi itsevarmasti heiluen. Hymyilevät kasvot peittävät suuren pettymyksen, joka Martinin sisällä kihelmöi.  Hänen aarteensa oli vedetty nenän edestä ja peli oli käynyt likaisemmaksi. Oli aika nostaa panoksia.

Päästyään Jonin näköpiirin ulottumattomiin, Martin näppäili erään tietyn numeron ja nosti puhelimen korvaansa vasten. Muutaman lyhyen puhelun jälkeen, miehen huulille kohosi viekas hymy. Aarre oli matkalla ja hän tiesi nyt tarkalleen missä. Vanha kunnon vasikka ei pettänyt tälläkään kertaa. Täytyi pitää kiirettä, ennen kuin nainen kuljetettaisiin merelle. Mereltä naista olisi vaikeampi tavoittaa. Vaikea, mutta ei tietenkään mahdoton. Martin poistui terveyskeskuksen takaovesta vihellellen. Miehen itsevarmat askeleet johtivat kolhiintuneelle autolle. Auto käynnistyi ja pian mies katosi parkkipaikalta, jättäen jälkeensä hetkellisesti pienen pölypilven asfaltin yläpuolelle.

Jon, joka ei ollut kyennyt väittämään vastaan kun hänen käteensä työnnettiin käyntikortti, rypisteli kulmiaan vakavana. Jillin katoaminen oli todellinen mysteeri, eikä hän pitänyt siitä laisinkaan. Mies puristi käteensä sujautettua käyntikorttia kuin se olisi viimeinen oljenkorsi. ”Ehkä tämän Martin Smithin palkkaaminen ei olekaan niin huono ajatus, jos Jill todellakin on kadonnut.” Jon tuumi kun hänen ystävänsä Tony palasi takaisin, kierrettyään pikkutiet terveyskeskuksen läheisyydessä.

Annettuaan hoitajalle ystävänsä osoitteen ja puhelinnumeron, Jon kiirehti ystävänsä luo ja nousi autoon. Matka Tonyn asunnolle kului hiljaisuuden vallassa. Kumpikaan ei puhunut, ei pukahtanut, eikä Tonykaan viitsinyt enempiä udella. Jon puolestaan pyöritteli yhä käyntikorttia sormissaan ja katsoi totisena ikkunasta vilahtelevaa maisemaa, huomaamatta kuitenkaan takana seuraavaa autoa, joka pysytteli sopivan välimatkan päässä.

Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua he pysäköivät valkoiseksi kalkitun talon pihaan. Ääneti Jon seurasi Tonya sisälle. Tony kehotti ystäväänsä olemaan kuin kotonaan ja paineli keittiöön laittamaan itselleen juotavaa.

Jon puolestaan asteli synkeänä terassille ja lysähti lähimpään tuoliin istumaan. Hän istui terassilla pitkään ja katseli mietteissään käyntikorttia, kunnes viimein päätti soittaa numeroon. Hän ei ollut koko aikana huomannut hahmoa, joka hiippaili lähistöllä.

Hän nousi tuolistaan mennäkseen sisälle, kun tunsi jonkin suhahtavan ilmassa ja samassa jokin pisti häntä jalkaa.
”Saakeli.” Hän sihahti ja kumartui katsomaan oliko jokin hyönteinen pistänyt.

Hämmästyksekseen hän huomasi hyvin pienen tumman esineen törröttävän reidessään ja tajusi vasta aineen alkaessa vaikuttaa, ettei kyseessä ollutkaan mikään hyönteinen. Nopeasti hän kiskoi tuon pienen esineen irti jalastaan ja ehti ottaa yhden askeleen, kun äkkiä jalat pettivät hänen altaan ja hän rämähti pitkin pituuttaan terassin lattialle.

Hän kuuli kun Tony kysyi jotakin ja yritti vastata, muttei saanut sanaakaan muodostettua. Jon yritti nousta lattialta, mutta raajat eivät totelleet käskyjä. Tonyn puhe kuulosti epäselvältä, eikä hän pystynyt edes vastaamaan tälle mitään vaikka olisi halunnutkin ja viimein kaikki sumeni hänen silmissään.

****

Tuota tilaa kesti kauan ja kun hän viimein sai silmänsä auki, huomasi hän olevansa jossakin huoneessa. Missään nimessä hän ei enää ollut Tonyn asunnolla.

Huone oli kodikas, kuin mikä tahansa tavallinen makuuhuone ja silti jokin oli väärin, mutta mikä, sitä hän ei tiennyt. Jon nousi istumaan ja katseli hämmentyneenä ympärilleen ja jostakin käsittämättömästä syystä hänestä tuntui kuin joku olisi tarkkaillut hänen jokaista liikettäänkin. Tuo tunne oli epämiellyttävä ja hän aavisteli, ettei mitään hyvää ollut tiedossa. Huoneesta ei tuntunut olevan muuta ulospääsyä kuin yksi ovi ja ikkunat oli selvästi laitettu niin, ettei niitä saisi auki millään, eikä myöskään hajotettua.

'Ihan kuin olisin vankina.' Hän ajatteli ja painoi päänsä käsiensä varaan. Hän tiesi, että jos hänet oli syystä tai toisesta vangittu, täytyi Jillin olla samassa paikassa ja samasta syystä, oli se syy sitten mikä tahansa. Tuon syyn täytyi jotenkin liittyä laiturilla tapahtuneeseen välikohtaukseen, sekä myös aikaisempiin tapahtumiin, joita hän ja Jill olivat saarella kokeneen. He eivät kai sitten tienneet Wesistä, tai sitten he kiinnostivat enemmän, ja etenkin tuo syntymätön lapsi.

Mutta olivatko nuo kaukaiset vierailijat antaneet heille muutakin kuin tuon pienokaisen, jonka täytyi omata jotakin ja jos, niin olikohan sitä myös heissä, tuon pienokaisen vanhemmissa. Jos oli, niin oli varmaa, että tietyt tahot halusivat valjastaa nuo voimat omiin tarkoituksiinsa, joista Jon ei edes halunnutkaan tietää.

Hän päätti yrittää kestää sen, mitä oli tulossa, mutta yksi asia oli varmaa, itseään, Jilliä sekä pientä syntymätöntä lasta hän ei myisi noille kurjille kaappajille mistään hinnasta. Hän tiesi, että he pystyisivät pakottamaan heidät, jolleivät saaneet haluamaansa hyvällä.

Äkkiä hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun hän kuuli jonkun liikkuvan oven toisella puolella. Jon nosti päänsä ja katsoi ovelle, joka hetkeä myöhemmin aukesi ja huoneeseen astui mustiin farkkuihin ja t-paitaan pukeutunut nuori nainen, jonka hiukset olivat sidottu taakse kevyesti punaisella silkkinauhalla.

Nainen hymyili kohteliaasti, mutta vilkaisu silmiin kertoi Jonille naisen todellisen luonteen. Mies vaistosi, mikä nainen oli todellisuudessa.

”Hei Jon. Kuinka voit?” Nainen tiedusteli ystävällisesti ja ojensi kätensä tunnustellakseen Jonin rannetta. Mies kiskaisi kätensä pois, eikä vastannut naisen kysymykseen. Naisesta leijui kevyt parfyymin tuoksu, joka sai Jonin miettimään kuinka kauan aikaa hänen edellisestä peseytymisestä mahtoikaan olla. Kuinka kauan hän oli lojunut tiedottomana tässä hemmetin kodiksi sisustetussa vankilassa.

”Ohhoh. Täällähän taidetaankin olla huonolla tuulella. Olen pahoillani, että jouduit tällä tavoin yllätetyksi. Ei mikään ihme, ettet halua tehdä kanssani yhteistyötä.” Nainen tokaisi ja puisteli surullisena päätään. Jon käänsi selkänsä naiselle. Eikä sen vuoksi nähnyt kuinka tämä mittaili katseellaan miehen torjuvaa olemusta ja yritti saada selville kuinka miestä tulisi lähestyä.

Huomattuaan miehen vaikeammaksi palaksi kuin oli kuvitellut, nainen vaihtoi selvästikin taktiikkaa. Hitain askelin, lanteitaan keinuttaen, nainen siirtyi huoneen toisessa nurkassa lojuvaan nojatuoliin ja risti hoikat säärensä hitaasti. Kengän kärki piirsi ilmaan hitaasti pientä ympyrää. Nainen teki sen tarkoituksella, saadakseen Jonin huomion. Jon tiesi, mitä nainen yritti. Sinnikkäästi mies tuijotti ulos ikkunasta ja yritti kuvitella itsensä jonnekin muualle, kauas vankilastaan.

Naisen huulilta pääsi turhautunut henkäys. Nopeasti sievästi ristityt sääret suoristuivat ja nainen ojentautui nojatuolilta ylös. Napakat askeleet lähestyivät Jonia ja pysähtyivät sitten päättäväisinä miehen vierelle. Punaisiksi maalatut kynnet painuivat Jonin olkapäähän kun nainen käänsi miehen ympäri yllättävän voimakkaalla nykäisyllä. Jonin oli katsottava naisen jäisiin silmiin ja sillä hetkellä Jon tunsi kammottavan aavistuksen kiitävän ohitseen silmänräpäyksen verran. Ääni miehen sisällä kuiskasi: ”Pidä varasi Jon, tuohon naiseen ei ole luottamista.”  Kynnet irrottivat otteensa, mutta Jon pysyi paikoillaan ja tuijotti naista syvän hämmennyksen ja pelon vallassa.

”Aloitetaan alusta. Hei, minä olen Anne-Marie ja olen ammatiltani sairaanhoitaja. Minut on palkattu pitämään huolta sinusta ja sen aion myös tehdä.” Nainen selitti ja ojensi kätensä Jonia kohti murtaakseen jäätä heidän välillään. Nainen hymyili niin leveästi, että sen täytyi suorastaan sattua.

Jon ei liikahtanutkaan paikaltaan. Mies oli päättänyt, ettei hänen luottamustaan ostettaisi, pelottelusta puhumattakaan. Tämän vuoksi hän ei tehnyt elettäkään helpottaakseen naisen tutustumisyrityksiä, vaikka hieman pelkäsikin naisen reaktiota. Tuo mustiin pukeutunut nainen oli tottunut saamaan tahtonsa läpi, keinoja kaihtamatta. Jon turvautui välinpitämättömyyteen, vaikka hänen sisällään leiskusikin puhdas raivo. Yksi tympeä vilkaisu ojennettuun käteen viestitti hoitajalle, ettei teennäistä ystävällisyyttä kaivattu. Jon käänsi päänsä pois ja jäi odottamaan, että hoitaja jättäisi hänet rauhaan.

”Vangitsitte minut tänne ja veitte minulta naiseni ja syntymättömän lapseni. Kuinka voitte edes kuvitella, että lähtisin mukaan tuohon teidän kissa hiiri leikkiinne kaiken sen jälkeen? Tässä ei ole mitään järkeä. Millä te kuvittelette voittavanne luottamukseni, teennäisellä hymyllä ja kädenpuristuksella? Voitte minun puolesta työntää hymynne sinne, missä päivä ei paista, sillä yhteistyötä ei minulta heru - idiootit!”

Jon tiesi, että naisen ystävälliset sanat ja kohtelias hymy olivat silkkaa teeskentelyä, sillä jäiset silmät paljastivat kaiken sen pelkäksi kuoreksi, joka peittää sisälleen täydellisen tyhjyyden. Jonin edessä seisova nainen oli tyhjä kuori, jolla ei ollut tunteita, eikä minkäänlaisia inhimillisiä tarpeita. Se teki naisesta hyvin vaarallisen.

***

Samaan aikaan eräässä valkoisessa vuoteessa Jill aukaisi sameat silmänsä. Jostain paistoi kirkas valo ja se sattui silmiin hetkittäin hyvinkin ikävästi. Nainen sulki silmänsä uudelleen ja pakotti itsensä olemaan voihkaisematta. Hetken aikaa hän vain makasi aloillaan ja odotti, että valo väistyisi hieman, ennen kuin uskalsi avata silmänsä uudelleen. Silmiään räpytellen Jill teki havaintoja huoneesta, johon hänet oli sijoitettu. Huone oli suhteellisen pieni, mutta kodikas. Kukkakuvioiset tapetit loivat rauhoittavan ilmapiirin vastapainona vuoteen vierellä oleviin elektronisiin laitteisiin ja mittareihin.

Jillin vatsan päälle oli asetettu eräänlainen sykemittari, joka lepäsi paljaan vatsan päällä mitaten naisen vatsassa tapahtuvia liikkeitä. Mittarista lähti piuhat, jotka veivät monitoriin. Monitorista tulostui hitaasti viivojen symmetriset kuviot. Paperia oli valunut läjäpäin lattialle. Nähdessään laitteen vatsansa päällä, Jill lievästi sanottuna kauhistui. Hän yritti nostaa kätensä, huitaistakseen laitteen vatsaltaan ja sai kokea uuden järkytyksen. Hänen kätensä oli sidottu kiinni lepositeisiin. Jill tajusi olevansa vanki. Pelko ja kysymykset täyttivät naisen pään, kun hän yritti ymmärtää mitä oli oikein tapahtunut. Hän ei edes muistanut kuinka oli joutunut huoneeseen. Viimeinen muistikuva oli Jonin loittoneva selkä, jonka jälkeen yllättävä pimeys oli nielaissut hänet sisuksiinsa.

”Mitä minulle on tapahtunut?” Jill kuiskasi ja yritti pidätellä sisällään kasvavaa paniikkia. Hän tiesi, että pakokauhusta ei ole mitään hyötyä, joten hän pakottautui hengittämään rauhallisesti sisään ja ulos niin kauan kunnes pahin paniikki on mennyt ohi. Sen jälkeen on lepositeiden vuoro. Jill alkoi nykiä päättäväisesti ranteidensa siteitä ja etsi katseellaan sopivaa terää, voidakseen katkaista siteet pois.

Huoneen perimmäiseen nurkkaan asennettu kamera käänsi suristen linssinsä kohti Jillin vuodetta. Surina jatkui ja kiinnitti Jillin huomion. Nähdessään punaisen vilkkuvan valon kameran alaosassa, nainen tajusi jonkun tarkkailevan hänen liikkeitään. Pakokauhu alkoi jälleen saada valtaansa Jillin levottoman mielen. Nainen nyki käsiään miltei kouristuksenomaisin liikkein, vaikka tiesikin sisimmässään, ettei siteitä saisi auki sillä tavoin. Jostain kuului kevyt kilahdus. Jill käänsi päänsä äänen suuntaan, jolloin hän huomasi oven avautuvan ja hetken perästä huoneeseen astui mies.

Miehellä oli kasvoillaan ystävällinen hymy, joka ei ylettänyt lainkaan tämän silmiin.

Mies vilkaisi Jilliä ja siirtyi sitten monitorin luo ja kumartui nostamaan lattialta tulostuneet liuskat.

”Hmm… Näyttää hyvältä.” Mies sanoi tyytyväisenä ja kääntyi sitten katsomaan Jilliä. ”Pyydän anteeksi tätä.. hm, mutta se oli välttämätöntä.” Mies sanoi yhä hymyillen.

”Voisitteko edes irrottaa nämä lepositeet, kun en minä täältä pois kuitenkaan pääse.” Jill pyysi kasvot ilmeettöminä, vaikka silmien takana kuohuivat yhtenä pyörteenä pelko ja raivo.

”Ehkä jos…” Mies aloitti ja asteli hitaasti vuoteen luokse.

”Jos mitä?” Jill kysyi eikä viitsinyt enää teeskennellä välinpitämätöntä.

”Jos lupaat käyttäytyä siivosti.” Mies sanoi ja kumartui lähemmäksi Jilliä.

”Minä yritän.” Jill sanoi ja katsoi miestä inhoten.

”Niin sitä pitää.” Mies sanoi hiljaa ja aukaisi lepositeet.

Jill nousi istumaan ranteitaan hieroen ja venytteli sormiaan. ”Missä olen herra…?” Hän kysyi ja vilkaisi miestä, joka katseli taas tulostuneita liuskoja.

”Olen Johan Heinrich.” Mies sanoi kääntyen Jillin puoleen ja hymyili. ”Ah… Ja tämä paikka, ei sinun sitä tarvitse tietää, riittää että tiedät olevasi täällä... eh vieraana.” Hän jatkoi.

Lopun aikaa kumpikaan ei vaihtanut sanaakaan ja kun mies oli vielä kerran katsonut laitteet, sekä tulostuneet liuskat, hän poistui yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

***

Toisaalla taas Jon piti mykkäkoulua, eikä vastannut yhteenkään naisen esittämään kysymykseen, eikä ollut edes huomaavinaan tätä.

Anne-Marie katsoi Jonia tuimasti, sillä tämän käytös oli saanut tämän muutoin niin viileän rauhallisen naisen raivostuneeksi.

Hän kumartui ja laski päänsä aivan Jonin pään tasolle ja sähähti tämän korvaan. ”Meillä on keinomme saada teidät puhumaan.”

Jon käänsi kasvonsa kohti naista ja hänen silmänsä kohtasivat naisen kylmät laskelmoivat silmät.

”Tiedän mitä tahdotte ja voitte puolestani tunkea koko tarjouksen sinne minne päivä ei paista.” Jon vastasi rauhallisesti, kasvot ilmeettöminä. ”Ja jos teillä ei ole enää enempää kysyttävää minulta, voitte painua hittoon täältä.” Hän lisäsi äänen hieman värähtäessä tukahdutetusta raivosta.

”Hyvä on.” Anne-Marie sanoi saaden vaivoin kitkettyä raivon äänestään. Nainen suoristautui ja asteli ovelle, avasi sen ja kääntyi vielä kerran katsomaan Jonia, ennen kuin katosi.

”Mokoma meikattu emakko.” Jon mutisi hiljaa raivon yhä kasvaessa hänen sisällään.

Hän kuuli naisen loittonevat askeleet ja tavallaan tunsi helpotusta saadessaan olla jälleen yksin, mutta toisaalta hän halusi pois täältä, päästä etsimään Jillin ja sitten, niin sitten he lähtisivät yhdessä.

Huoneen toisella puolella oli lipasto ja sen päällä kauniisti kehystetty kuva, posliinikoira ja vanha raamattu. Jon ei huomannut miten posliinikoira ensin tärisi hetken paikallaan ja sitten hetken kuluttua ampaisi liikkeelle, osuen kuuluvasti räsähtäen vastakkaiseen seinään. Räsähdys sai Jonin hätkähtämään ja hän huomasi vasta sirpaleet lattialla.

”Minäkö tuon tein?” Hän mutisi hiljaa ja raivo alkoi hiljalleen laantua.

Hämmentyneenä hän nousi vuoteelta ja asteli seinän luokse kumartuen katsomaan kasaa sirpaleita, jotka olivat olleet hetkeä aikaisemmin vielä kaunis koriste-esine. Hän poimi sirpaleet lattialta ja nosti ne lipaston päälle, vaikka tiesikin, että ne jotka häntä tarkkailivat, olivat varmasti nähneet tapahtuneen.

Jon istuutui takaisin vuoteelle ja mietti tapahtunutta. Hän ei muistanut koska olisi ollut näin raivoissaan ja turhautunut, joten varmaankin se oli laukaissut tuon tapahtuneen ja se taas merkitsi, että ne olennot olivat tehneet heille jotakin.

Nyt pitäisi olla varovaisempi, ehkäpä tuosta kyvystä tulisi vielä olemaan hyötyä. Mutta toisaalta syvällä sisimmässään hän tiesi, että tuo kyky saattoi olla hänelle kuolemaksi, jollei hän sitä pystyisi tarvittaessa hillitsemään.

Myöhemmin makuuhuoneen ovi avattiin ja hän totesi, että hänet oli tosiaankin laitettu pieneen kodilta näyttävään huoneistoon, jota hän itse sanoi yhä kodikkaaksi sisustetuksi vankilaksi. Vaikka hänellä olikin nyt enemmän tilaa ja hän pääsi jopa peseytymään, ei hän ollut tyytyväinen.

Hän viettikin pitkiä aikoja oleskelu tilassa, istuen alallaan ja lehteillen kirjahyllyssä olevia kirjoja. Kaikkein eniten hän kaipasi Jilliä ja usein hän miettikin miten tämä mahtoi voida.

Tuota naista hän näki harvoin ja tämä yritti jos jonkinlaista keinoa saada haluamansa, mutta Jon ei vastannut ja tyytyi vain vastaamaan äreästi naiselle ja useimmiten pyysi tätä vähemmän kohteliaasti poistumaan.

Hän ei myöskään syönyt juuri mitään, sillä ero Jillistä vei ruokahalun. Usein miten hän söi hyvin vähän, jättäen suurimman osan lautaselle ja siirtyi takaisin kirjojen pariin.

Joskus hän myös kokeili löytämäänsä voimaa ja saikin tavaroita liikkumaan ja usein miten tuon naisen käyntien jälkeen hän joutui purkamaan raivoaan tavaroihin, jotka lensivät voimalla päin seiniä.

Näin kului päiviä, viikkoja ja pian hän meni laskuissaan sekaisin, eikä lopulta tiennyt kuinka kauan oli ollut vankina.

Ei, ennen kuin eräänä aamuna tuo nainen tuli taas tapansa mukaan käymään. Nainen kyseli ja kiusasi taas, kunnes Jon viimein menetti hermonsa ja kaikki kirjat lennähtivät kerralla alas kirjahyllystä.

”Mitä tuo oli?” Anne-Marie kysyi.

”Tuo kirjahylly on laho.” Jon vastasi sarkastisesti, kasvot ilmeettöminä. ”Jollei teillä taaskaan ole muuta kysyttävää, voisitte häipyä.” Hän lisäsi ja tuijotti naista kulmiensa alta.

Ihme kyllä nainen totteli ja kasvoillaan osin hämmästynyt, osin tyytyväinen ilme hän katosi ovesta.

Jon oli ehtinyt olla jonkin aikaa yksin kun oven takaa kuului askelia ja pian sisään astui mies.

”Hyvää iltaa.” Mies sanoi, kasvoillaan näennäisen ystävällinen hymy.

Jon ei vastannut, vaan seurasi katseellaan miestä, joka istuutui nojatuoliin rennosti.

”Olette varmaankin tavanneet ihastuttavan Anne-Marien.” Mies jatkoi välittämättä Jonin vaiteliaisuudesta. ”Minä puolestani olen Johan Heinrich ja olisin kovasti kiinnostunut yhteistyöstä teidän kanssanne.”

”Unohtakaa koko juttu.” Jon vastasi hiljaa.

”Entäpä jos toisin Jillin tänne.” Johan sanoi hiljaa ja seurasi tarkasti Jonin jokaista liikettä ja elettä.

Jon oli vaiti ja arvasi mitä mies yritti, vaikka toisaalta tarjous houkuttikin, eihän antaisi sille periksi.

”Se kuulostaisi hyvältä.” Jon sanoi viimein epäröiden, sillä ei luottanut mieheen ollenkaan. ”Mutta mistä tiedän, ettette valehtele?” Hän kysyi.

Mies katsoi uudelleen Jonia ja huomasi, ettei tämä todellakaan ollut helppo tapaus, edes keppi ja porkkana taktiikka ei tuntunut tehoavan.

”No jos haluatte olla itsepäinen ja yhä vain kieltäydytte yhteistyöstä, ette tule koskaan näkemään Jilliä.” Mies sanoi viimein äänen muuttuessa uhkaavammaksi.

Hän katsoi miestä raivoissaan, kuinka tuo kehtasikaan uhkailla hänen perhettään ja syntymätöntä pienokaista.

Johan ei huomannut Jonin silmiin hiipinyttä kovuutta ja raivoa, joka niissä nyt hehkui. Samassa Jon tunsi kuinka hänestä itsestään lähti ikään kuin sykäys ja joka ikinen ikkuna huoneesta hajosi tuhansiksi sirpaleiksi. Seuraavaksi lampuista kuului särinää ja ne räsähtivät rikki yksi toisensa jälkeen kipinäsuihkun saattelemana ja koko huone pimeni.

Seuraavaksi Johan sekä nojatuoli jossa hän istui, paiskautuivat seinää vasten ja mies valahti lattialle tajuttomana.

Pimeyden turvin Jon suunnisti ovelle ja siitä käytävälle. Päättäväisenä mies asteli eteenpäin, antoi vaistonsa johdattaa itsensä Jillin luokse.

Pian hän pysähtyikin erään huoneen ovelle, avasi sen.

”Jill?” Hän kysyi hiljaa.

”Jon?” Kuului vastaus ja tuo ääni kuulosti kauniimmalta kuin mikään muu koko maailmassa.

Miehen sydän sykähti riemusta ja hän astui huoneeseen, jossa Jill lepäsi edelleen sairaalavuoteessa, mutta tämän vatsa oli kasvanut valtavasti ja sen ympärillä oli yhä nuo laitteet, jotka keräsivät tietoa joka sekunti.

Jon kiskoi laitteen irti ja auttoi Jillin vuoteelta.

”Jon, sinä näytät hirveältä. Mitä tapahtui?” Jill kysyi katsoessaan miehen kalpeita kasvoja ja tummia renkaita tämän silmien alla.”Mitä ne ovat sinulle tehneet?”

”Ei ole aikaa selittää, mennään.” Jon sanoi ja viittoi Jilliä tulemaan, vilkuillen samalla käytävälle.”Ne tietävät, että olen päässyt vapaaksi ja tulevat pian perääni.” Hän lisäsi hiljaa.

”Hyvä on.” Jill sanoi ja astui ulos huoneesta.

”Olemme tainneet olla täällä aika kauan, sillä olet kasvanut sitten viime näkemältä.” Jon sanoi hymyillen.

Tuo hymy vain katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, sillä hän kuuli kuinka jostain käytävän toisesta päästä alkoi kuulua ääniä. ”Nyt on pakko mennä.” Hän sanoi ja alkoi johdattaa Jilliä kohti vapautta.

He kiiruhtivat käytävää pitkin Jonin vaiston ohjaamana. Käytävän toisessa päässä kuuluvat askeleet kaikuivat nyt etäisempinä. Seinällä surisi yökamera, jonka valo paljasti sen tarkkailevan karkureita. Jon katsoi kameraa ja se poksahti kevyesti. Tuo suriseva tarkkailija päästi kummallisen vinkaisua muistuttavan äänen kun sen virtapiirit menivät sekaisin ja punainen virtavalo himmeni hitaasti ja sammui sitten. Jill värähti huomatessaan, mitä Jonin katse oli saanut aikaan. Hän ei kuitenkaan pelästynyt näkemäänsä kuten saattaisi kuvitella, vaan antoi miehen johdattaa heitä kohti vapautta. Jill puristi rohkaisevasti Jonin kättä ja lausui mielessään hiljaisen kiitoksen, saatuaan miehen takaisin luokseen.

Jon avasi yhden mitäänsanomattoman oven ja veti heidät pieneen varastotilaan. Suljettuaan oven takanaan, mies meni vaistonvaraisesti huoneen perällä, lattialla sijaitsevan viemärin luo ja nosti sen leveän kannen ylös.

Jill katsoi viemäriaukosta alas, inhon ilme kasvoillaan. Jonia alkoi hymyilyttää tilanteen koomisuus.

”Käy peremmälle matalaan majaani, kulta. En ole ennättänyt siivota, joten siellä saattaa olla hieman sekaista.” Jon pilaili ja näytti kädellään pimeää viemäriaukkoa. Jill nyrpisti nenäänsä ja kumartui katsomaan tarkemmin viemärin pimeyteen.

”Jon, oletko sinä tosissasi. Pitääkö meidän mennä tuonne?” Jillin äänestä kuvastui epävarmuus. Jon nyökkäsi ja käänsi luukun kokonaan auki. Viemärissä oli pimeää ja he tarvitsivat valoa nähdäkseen mistä heidän tulisi kulkea. Mies kääntyi katselemaan varastossa olevia hyllyjä, jotka suorastaan pursuivat kaikenlaista tavaraa.

”Odota hetki. Katson, jos tuolta löytyisi jotain hyödyllistä.” Jon pyysi ja meni kaivelemaan vieri viereen survottuja laatikoita. Pian miehellä olikin kädessään alkoholipitoista puhdistusainetta, siivousliinoja, katuharjan varsi ja tulitikut. Hetken aikaa niitä käsissään pyöriteltyään, siivoustarvikkeet muuttuivat kahdeksi kotitekoiseksi soihduksi.

”Sinä olet nero.” Jillin täytyi myöntää kun he laskeutuivat viemärin kosteuteen. Viemärin luukku painautui kiinni ja he olivat piilossa heidät napanneilta roistoilta. Jon johdatti heidät halki viemäriverkostojen ja useaan otteeseen Jillistä tuntui, että mies jotenkin tiesi minne he olivat matkalla. Sehän ei tietenkään voinut olla mahdollista, sillä eiväthän he olleet koskaan aikaisemmin olleet tuossa oudossa paikassa, jonne heidät oli suljettu, vankilan viemäreistä puhumattakaan.

Vesi virtasi heidän jalkojensa alla kun he astelivat rautaista ritiläsiltaa pitkin pimeyden halki, lohtunaan vedossa lepattavat siivoussoihdut. Toisinaan, jokin eläin saattoi rapistella viemärin seinustoilla ja loiskahtaa veteen kuullessaan karkulaisten askeleet. Jill pidätti inhon huudahduksiaan. Yksikin kiljaisu ja he paljastuisivat. Vaikka he olivatkin piilossa, voitaisiin heidän huudot kuulla viemäriverkostoja pitkin rakennuksen sisätiloihin, jolloin heidän pakoreittinsä paljastuisi. Tämän vuoksi Jill kulkikin suurimman osan ajasta toinen käsi suunsa edessä. Estääkseen itseään kirkumasta inhosta, kun märkäturkkinen ja pitkäkyntinen siimahäntä syöksyi esiin jostain pimeästä nurkasta.

Jon johdatti heidät viemärin suuaukolle. Jill henkäisi ilahtuneena huomatessaan ensimmäiset auringonsäteet, jotka työntyivät suuren rautaisen ritilän läpi viemärin synkkään ja likaiseen pimeyteen. Ilo vaihtui epäröinniksi kun nainen tajusi heidän edessään olevan esteen.
 

”Jon. Kuinka me pääsemme ulos täältä?” Jill kysyi ja katsoi Jonia huolestuneena. Miehen silmissä asui tyyni itsevarmuus.
”Älä huoli Jill. Anna minun hoitaa asia.” Mies vastasi ja meni suuren ritilän luo.
 
Ritilä oli täyttä rautaa. Sen pinta oli paksun vihertävän liman peitossa ja haisi sanoinkuvaamattoman pahalle, kuten koko viemäri. Ritilä muodostui useasta viiden senttimetrin paksuisesta rautarimasta, jotka halkoivat toisiaan vaaka ja pystysuoraan. Ihmisvoimin oli sula mahdottomuus rikkoa ritilää, mutta se ei kuitenkaan estänyt Jonia. Mies katsoi ritilän keskustaa ja siirsi katseensa hitaasti kohti oikeaa reunaa. Tämän jälkeen hän siirtyi jälleen katsomaan keskiosaa. Jill rypisti kulmiaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi mies seisoi katsomassa ritilää. Miksi tämä kävi läpi senttisentiltä ritilän kiinnityksiä? Eihän ne pelkän katseen voimalla siitä minnekään katoaisi.

Jill havahtui mietteestään kun Jon astui yllättäen syrjään ja nosti kätensä ritilän päälle.
”No niin, nyt se on valmis. Lähdetään.” Mies sanoi. Sitten tapahtui jotain hyvin kummallista. Jon otti ja nosti koko ritilän käsillään ja siirsi sen seinää vasten ilman minkäänlaista ponnistelua. Ritilän takaa paljastui kaunis ja vehreä laakso, joka kutsui kauneudellaan karkulaisia kuusikko rinteidensä suojiin. Jill huokaisi tahtomattaan ja painoi kätensä vatsalleen. Sana vapaus maistui makealta naisen suussa ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, Jill tunsi toivon heräävän sisällään.

”Tule, pian. Ei ole viisasta jäädä aloilleen tähän. Etsitään sopiva piilopaikka tuolta metsästä ja mietitään siellä, mitä seuraavaksi tehdään.” Jon kuiskasi ja kosketti Jillin kättä hellästi.

****

Toisaalla, Johan tuli tajuihinsa ja hapuili tiensä ulos pimentyneestä huoneesta ja kiiruhti tekemään hälytyksen.

”He eivät saa päästä pakenemaan, etsikää heidät ja tuokaa tänne.” Hän melkein huusi sisäpuhelimeen ja lisäsi vielä. ”Jos miehestä tulee hankaluuksia, tappakaa hänet. Nainen ja lapsi ovat tärkeämpiä.”

Sireeni ulvoi ja koko rakennus tuntui heräävän henkiin, vartijoita juoksi pitkin käytäviä tutkimassa jokaisen sopen, mutta karkulaisia ei vain näkynyt. Ei ennen kuin Anne-Marie huomasi varastoa tutkiessaan pesuainepullon ja tulitikut kaivon vieressä, Jon ei ollut kiireessä muistanut laittaa niitä takaisin paikoilleen. Anne-Marie arvasi varsin pian minne he olivat menneet, sillä varastosta ei oven lisäksi ollut muuta ulos tietä kuin likakaivo.

”No niin hyvä herra, me saamme teidät vielä ja sitten tulet kärsimään.” Anne-Marie sihisi kiukkuisena hampaidensa välistä. ”He ovat päässeet ulos.” Hän tiedotti pienen lähettimen välityksellä Johanille.

”Saamari, napatkaa ne ennen kuin ehtivät yhtään pidemmälle.” Johan vastasi ja mietti kiivaasti, mitä seuraavaksi tekisi, sillä hän halusi tutkia tarkemmin Jonin kykyä ja valjastaakseen sen lopulta omiin tarkoituksiinsa, mutta arveli, että mies olisi vaarallinen eikä todennäköisesti suostuisi yhteistyöhön, joten viimeiseksi vaihtoehdoksi jäisi eliminointi. ”Anne-Marie, muistuttaisin vielä, että mies on vaarallinen, joten jos hänestä tulee hankaluuksia, tapa hänet.”

”Mielihyvin kultaseni.” Anne-Marie sanoi ja hymyili tyytyväisenä, jäiset silmät ilkeästi välähtäen.

***

He astelivat ripeästi kohti lähintä pientä metsikköä, aamuauringon kullatessa taivasta. Jon ja Jill olivat jo päässeet metsän reunaan, kun heidän takaansa kuului kylmä ja laskelmoiva ääni.

”Herra Miller, minne te luulette olevanne matkalla.”

”Mahdollisimman kauaksi teistä.” Jon vastasi kuivasti ja kääntyi katsomaan naista, joka seisoi paikallaan, musta kiiltävä ase sirossa kädessään.

”Teidän on parempi tulla mukaani kiltisti.” Anne-Marie sanoi hitaasti. ”Jollette tule hyvällä, niin minun on ikävä kyllä pääsettävä sinut kärsimyksistäsi, minkä teen enemmän kuin mielelläni ja jos liikautat pikkusormeasikaan minua vastaan, saatte tutustua vartijoihin ja heidän koiriinsa.” Hän lisäsi, tehden kädellään merkin pimeydessä seisoville vartioille, jotka odottivat vain lupaa päästä karkureihin, tai tarkemmin sanoen yhteen karkuriin käsiksi.

Vartijat saartoivat Jonin ja Jillin, jotka yhä seisoivat paikallaan. Parilla vartijalla oli mukanaan kiiltäväturkkinen dobermanni, jotka vain odottivat lihakset jännittyneinä hyökkäyskäskyä.

Jon katseli ääneti naista ja vartijoita, miettien miten he selviäisivät tästä, sillä hän ei oikeastaan halunnut satuttaa ketään, kuin vasta viimekädessä, jos mikään muu ei auttaisi.

”Minä en antaudu, enkä anna sinun enää kiusata minua tai Jilliä.” Jon sanoi hiljaa. ”Teidän olisi parasta häipyä, sillä muutoin on minun satutettava teitä, enkä mielelläni haluaisi siihen turvautua.” Hän lisäsi kumman rauhallisesti, vaikka olikin alkanut tuntea itsensä väsyneeksi.

Tuon voiman käyttö oli vienyt energiaa enemmän kuin hän oli ajatellutkaan ja hän tiesi, että se mitä hän seuraavaksi tekisi, veisi hänen jaksamisensa äärirajoille ja sen seurausta hän ei välittänyt ajatella, ei sillä tärkeämpää oli saada Jill turvaan.

”Sitten ette jätä vaihtoehtoja.” Anne-Marie sanoi kylmästi ja tiukensi otettaan aseensa liipaisimesta.

Koirat perääntyivät vikisten ja yrittivät tempoa itsensä vapaaksi, sillä ne eivät halunneet jäädä tuon oudon miehen läheisyyteen.

Samassa Anne-Marie ja kaikki vartijat lensivät nurin, koirat pääsivät irti ja pakenivat talolle niin lujaa kuin tassuistaan pääsivät.

Anne-Marie nousi ja tähtäsi Jonia uudestaan, painaen liipaisimesta. Täsmälleen samaan aikaan, kun kuului laukaus, muodostui Jonin ja Jillin ympärille kirkas valomuuri, joka esti luotia osumasta kumpaankaan.

Tuo valomuuri verotti Jonin voimia, enemmän kun tämä oli ajatellut ja hän tunsi, ettei enää kauaa jaksaisi sitä pitää heidän ympärillään.

”Jill, kun tämä valomuuri katoaa, juokse niin lujaa kuin voit, äläkä vain katso taaksesi.” Jon kuiskasi ja katsoi surumielisesti Jilliä.

”Jon, mitä sinä aiot?” Jill kysyi ja kääntyi katsomaan miestä. Hän säikähti nähdessään, miten tämän nenästä valui verta. ”Sinä vuodat verta.” Jill henkäisi.

”Mene.” Jon kuiskasi ja samalla hetkellä tuo valomuuri katosi.

Jill juoksi niin lujaa kuin pystyi, kyyneleet poskilleen vierien, eikä katsonut taakseen.

Jon puolestaan seisoi hetken paikallaan, kunnes viimein lysähti selälleen maahan.

Anne-Marien asetta pidellyt käsi taipui häntä itseään kohti samaan aikaan kun Jon menetti tasapainonsa. Naisen silmiin oli noussut tyhjä katse, kun hän työnsi piipun suuhunsa ja laukaisi aseen. Kuului paukahdus ja linnut lehahtivat lentoon läheisen puun latvasta äänen säikäyttämänä. Seurasi hetken kestävä epätavallisen painostava hiljaisuus, jonka aikana herkkäkorvainen olisi saattanut ehkä kuulla aataminomenan refleksinomaisen liikahduksen. Naisen polvet notkahtivat ja hänen silmiinsä kohonnut tyhjä katse vaihtui lasittuneeksi tuijotukseksi. Kuului tömähdys kun naisen hoikka vartalo putosi maahan rentona. Maa naisen alla värjäytyi hitaasti punaiseksi.

Vartijat, jotka olivat piirittäneet Jonin, eivät ymmärtäneet mikä heihin iski. Heistä koko tilanne oli alkanut tuntua niin hassulta, että nauru työntyi ulos heidän kurkustaan ensin kevyinä tyrskähdyksinä ja muuttui sitten lopulta miltei mielipuoliseksi hohotukseksi. Miehet vain nauroivat, eivätkä kyenneet sitä lopettamaan, vaikka olisivat niin halunneet.

Jon makasi tajuttomana maassa, verinoro posken pintaa pitkin valuen alas kaulalle ja siitä maahan. Tämä näky kohtasi kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Johan Heinrichin. Mies oksensi välittömästi nähdessään kollegansa vettyneen ruumiin ruohikolla ja potkaisi sitten kovaäänisesti kiroillen kasvoihin yhtä vedet silmissä nauravista vartijoista. Mies jatkoi nauruaan nenä murtuneena. Näky oli mielipuolinen. Johan tarttui puhelimeensa ja kutsui paikalle apuvoimia. 

Vartijat joutuivat yksityiseen hoitolaitokseen, jossa heitä tutkittiin ja tarkkailtiin. Joniin ruiskutettiin vihreää seerumia, joka piti miehen tajuttomana pitkän aikaa, eikä hän siksi kyennyt pakenemaan laitoksesta, jonne oli nyt lisätty paljon enemmän turvatoimia. Miehen aivotoimintaa tutkittiin monenlaisilla laitteilla ja havaittiin, että ne toimivat lepotilassakin hyvin aktiivisina. Aivan kuin miehen pää olisi pienimuotoinen antenni, joka kommunikoisi vaikka ruumis olisikin tiedoton.

Jill katosi kuin maa olisi hänet niellyt, eikä kukaan löytänyt hänen olinpaikastaan minkäänlaisia vihjeitä. Nainen kuitenkin tiesi, että hänen Joniaan pidettiin yhä elossa laitoksen sisällä. Hän jutteli Jonin kanssa jokainen yö unissaan ja piti silmällä laitosta tehdessään lyhyitä kävelyretkiä kielletyn alueen läheisyyteen. Kuukaudet kuluivat ja Jillin vatsa kasvoi. Nainen kaunistui päivä päivältä kun raskaus puhkesi kukkaan. Jill istui usein iltaisin erään ränsistyneen talon verannalla kiikkustuolissa ja silitteli suureksi kasvanutta vatsaansa hellä hymy huulillaan. Toisinaan hän kertoili syntymättömälle lapselleen tarinoita isästään ja lupasi, että vielä jonain päivänä Jon palaisi heidän luokseen.

Sitten, eräänä myrskyisenä iltana, kun tuuli ujelsi nurkissa ja tuli takassa kipinöi ja räiskyi, tuli lapsivesi. Jill huusi äänensä käheäksi Jonin nimeä ja ponnisti. Lempeä vanha kätilö hoivasi peloissaan olevaa naista. Hänen ryppyinen kätensä silitteli rauhoittavasti naisen tuskaisia kasvoja. Viimeinen ponnistus ja Jill kiljaisi kivusta. Pieni hentoinen itku purkautui ulos pienen käärön huulilta ja Jonin silmät rävähtivät auki. Käyrät hyppäsivät paperilla kiivaasti huitoen huipulle, eikä vihreä seerumi kyennyt pitämään miestä unessa.

Sinä iltana vastuussa oleva hoitaja pyörähti Jonin huoneessa, eikä huomannut mitään kummallista. Jon piti silmänsä tiukasti suljettuina ja puristi käsiään nyrkissä, niin kauan kunnes ovi sulkeutui kilahtaen.

Jillin tuskaisa huuto kaikui hänen mielessään yhä uudestaan ja uudestaan, saaden hänet toivomaan, että voisi olla tämän tukena.

Varovaisesti hän avasi silmänsä, joutuen sulkemaan ne uudestaan, sillä huoneen valo häikäisi. Hän avasi silmänsä uudestaan, nyt hitaasti, jotta silmät tottuisivat valoon, niin pitkän unen jälkeen. Hän yritti liikutella käsiään, vain huomatakseen, että hänet oli sidottu lepositeillä kiinni sänkyyn. Hetken niitä temmottuaan, hän keskittyi niihin sellaisella tarmolla, että pian ne höltyivät ja viimein aukesivat. Samaan aikaan neula lensi villiintyneenä pitkin paperia, viuhtoen edestakaisin, kunnes äkkiä rauhoittui ja alkoi tehdä suoraa viivaa, sillä Jon oli kiskonut kaikki piuhat irti, samoin tippaletkun, josta hänelle oli ravintoliuoksen lisäksi annosteltu tuota vihreää seerumia.

Varovaisesti hän nousi istumaan vuoteen reunalle ja tunsi olonsa yhä hieman pökkyräiseksi, kuin olisi juhlinut viikon putkeen. Lääke tuntui vaikuttavan vielä, muttei niin paljoa, että se pitäisi hänet alallaan.

Huoneessa olevat kamerat päästivät pienen poksahduksen ja lakkasivat toimimasta. Sähkölaitteet seurasivat samaa tietä ja huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, jonka rikkoi kaukaisena kuuluva myrskyn pauhina.

Viimein hän laski jalkansa lattialle ja nousi varovaisesti seisomaan, jalat tuntuivat huterilta pitkän makaamisen jälkeen, mutta kannattelivat häntä kuitenkin. Yllään hänellä oli vain sairaalan pyjama, mutta se ei hän haitannut ja hän alkoi astella horjuvin askelin kohti ovea, joka aukesi itsestään.

Käytävässä olevat kamerat hajosivat yksitellen, seuraavaksi poksahtelivat lamput ja käytävään laskeutui syvä pimeys.

Jon kulki eteenpäin pimeässä tukien itseään seinää vasten. Ovet avautuivat hänen tieltään, sitä mukaa kun niitä vastaan tuli. Pian hän oli jonkinlaisessa aulassa ja vain yksi ovi oli hänen ja ulkomaailman välissä ja tuota ovea kohti hän nyt asteli nopeasti. Ovi aukesi ja ulkona vinkuva tuuli pyöräytti kellastuneita lehtiä sisälle. Jon astui ulos ja tunsi kylmän metallisen askelman paljaiden jalkojensa alla.

Vartiointi pisteeseen hälytetty Johan katseli epäuskoisena, kun monitori toisensa jälkeen pimeni, kun signaali kameraan katkesi. Tämä ei voinut olla totta, mies pähkäili ja painoi sitten hälytysnappulaa, minkä jälkeen hän alkoi jakaa käskyjä radiolähettimen välityksellä.

”Hemmetin, hemmetti! Pysäyttäkää hänet, hän ei saa päästä ulos!” Johan huusi. ”Hän on vaarallinen, tappakaa hänet.” Hän lisäsi ja varmisti saman tien, että hänen oma aseensa oli yhä siellä missä pitikin, vyössä roikkuvassa kotelossa.

’Jill, minä tulen.’ Jon ajatteli ja oli astumassa seuraavalle askelmalle kun takaa kuului teräkseltä kalskahtava ääni, joka sanoi; ”Pysähdy tai saat kuulan kovaan kalloosi.”

Jon kääntyi ja katsoi Johania, joka oli ilmaantunut pimeydestä oviaukkoon. Hän ei ehtinyt vastata Johanille, kun laukaus pamahti hiljaisessa rakennuksessa ja samassa hän tunsi repivää kipua oikeassa kyljessään. Tuo kipu sai hänet melkein lyyhistymään, mutta jotenkin hän sai pidettyä itsensä pystyssä.

Sen jälkeen kaikki tapahtui nopeasti. Johan lennähti selälleen ja liukui hyvän matkaa taaksepäin lattialla. Tämä ei edes ennättänyt nousta kun ovi pamahti kiinni ja heti sen jälkeen joka ikinen ikkuna koko rakennuksessa ikään kuin räjähtivät ulos, niin että maa peittyi kimaltelevaan lasikerrokseen.

Jon puolestaan hoippuroi portaat alas tukien itseään kaiteeseen. Hetkeksi hän pysähtyi pihamaalle ja samassa läheisestä voimalinjasta katkesi pari johtoa, jotka tuulen riepottelemana heiluivat holtittomasti ja toinen niistä osui rakennuksen seinään. Kuului särinää kun kipinät lensivät johdonpäästä seinällä kasvavaan köynnökseen, joka leimahti liekkeihin.

Hetken aikaa oli hiljaista, vain johdoista kuului ritinää ja sihinää liekeistä, kun sadevesi osui niihin. Pian hiljaisuus kuitenkin rikkoutui, sillä rakennus alkoi täristä kuin voimakkaassa maan järistyksessä ja sen jälkeen katto romahti sisään valtavan ryminän saattelemana.

Jon ei jäänyt katsomaan aikaansaamaansa tuhoa, vaan hoippuroi kohti aitaa, portti aukesi sekin itsestään ja sulkeutui kun Jon oli päässyt sen toiselle puolelle.

Tuuli ulvoi hänen korvissaan ja riepotti häntä, sateen kastellessa hänen ohuet vaatteet läpimäriksi. Kivet raapivat hänen paljaita jalkojaan ja hän tärisi kylmästä. Viimein hän saavutti metsänreunan, jonne hän viimeksi oli päässyt ja pysähtyi. Hetken hän seisoi alallaan, kuin kerätäkseen voimia ja jatkoi sitten matkaansa.

Koko yön hän kulki metsässä, vaikka kipu kyljessä olikin sietämätön ja ihoon kiinni liimautunut pyjaman paita oli oikean kyljenkohdalta värjäytynyt verestä punaiseksi.