Auringon valo kurkisteli sisään majan ikkunoista ja herätteli nukkujat yksi toisensa jälkeen, viimeisenä Jill, joka valitteli päänsärkyä.

”Anteeksi.” Fiona sanoi ja laski katseensa alas. ”Se on minun syytäni, sillä laitoin unilääkettä juomaasi.” Hän sanoi alahuuli värähtäen.

Kaikki katsoivat Fionaa ääneti ja hieman paheksuen.

”Miksi maailmassa sinä niin teit?” Jon kysyi ja katseli Fionaa kulmat kurtussa.

Fiona oli hetken vaiti, mutta alkoi sitten kertoa, mitä ja miksi oli tehnyt.

”Entä.. öh, kuolemat, ethän ole osallisena niihinkin?” Jon kysyi.

”En, sillä kieltäydyin, enhän minä yölläkään laittanut unilääkettä niin paljoa, kuin olisi pitänyt.” Fiona vastasi kyyneleet valuen poskilleen. ”Ja kaiken tämän olen joutunut tekemään, koska se paskiainen kiristi minua.” Hän jatkoi nyyhkäisten. ”Olen niin pahoillani.”

”Hyvä on, saat minun puolestani anteeksi, koska et ole vastuussa kuolemista.” Jon sanoi, sillä tiesi, ettei keskinäinen riitely olisi viisasta, kun he olivat jo tarpeeksi ahtaalla muutenkin. ”Tosin saat sovittaa muita tihutöitäsi auttamalla meitä.”

”Hyvä on.” Fiona sanoi ja katsoi Jonia. ”Kiitos.”

”No niin, nyt voisimme laittaa aamiaista ja alkaa suunnitella, miten me pääsemme täältä pois.” Jon sanoi ja katsoi jokaista ja kääntyi sitten Jillin puoleen. ”Miten voit?” Hän kysyi.

”Paremmin.” Jill vastasi hiljaa ja painoi katseensa alas.

”Lepää vain.” Jon sanoi, katsellen naisen surullisia kasvoja.

Cecile ja Mona painuivat keittiönurkkaukseen laittamaan aamiaista, kun taas Wes, Jon ja Fiona menivät hautaamaan Mattin.

He palasivat takaisin hikisinä, väsyneinä ja nälkäisinä majaan, jossa odotti herkullinen aamiainen.

Jill lepäsi edelleen sohvalla, mutta osallistui sitten aamiaiseen, kun huomasi päänsärkynsä hieman laantuneen.

Aamiainen syötiin hiljaisuuden vallassa, sillä osa ei keksinyt mitään keskusteltavaa ja osa oli liian väsyneitä keskustellakseen.

”Matt ehdotti, että rakentaisimme lautan ja yrittäisimme pyrkiä lähimpään asuttuun saareen.” Jon sanoi muistaen, yöllisen keskustelun Mattin kanssa.

”No ei kai tässä muukaan auta.” Wes sanoi. ”Mutta meidän pitää olla varuillaan, sillä Craig on varmasti jossakin lähellä ja odottaa sopivaa hetkeä uudelle iskulle.”

”Siinä tapauksessa työskentelemme kaikki yhdessä, niin ei kukaan jää yksin.” Jon tuumasi.

”Mietin vain, että vaikka tekisimme lautan, niin meri on silti arvaamaton, voi nousta uusi myrsky, joka saattaa kaataa lautan tai sitten ajelehdimme liian kauas.” Cecile sanoi.

”Se riski meidä on otettava, sillä en haluaisi olla yhtään kauempaa Craigin armoilla kuin on pakko. Hän vaikuttaa hieman arvaamattomalta, eikä epäröi tappaa, jos katsoo, että me olemme hänen tiellään.” Jon sanoi.

”Sitä hän on.” Fiona sanoi hiljaa ja lisäsi. ”Jos emme saa Craigia tai siis Patrickia kiinni, niin jätämme hänet tänne saarelle, kun lähdemme.”

”Se sopii, sillä kukaan meistä tuskin haluaa koko miestä enää nähdäkään.” Wes tuumasi.

Kun asiasta oli päätetty, he alkoivat etsiä sopivia työkaluja ja kerätä kasaan mitä vain, mistä olisi hyötyä lautan rakennuksessa.

Aurinko oli kivunnut korkealle, porottaen kuumasti työntekijöitä ja ennen pitkään, itse kullakin alkoi iho punoittaa ikävästi, mutta he eivät sitä huomioineet, sillä jokainen toivoi vain pääsevänsä pois saarelta.

Kesken kaiken, jostain kantautui matalaa jylyä, joka laantui melkein saman tien.

”Oliko se ukkonen?” Jill kysyi ja tähyili huolestuneena taivaalle.

”Ei.” Sanoi Fiona, joka oli hänkin tiiraillut taivasta ja sitten kauempana kohoavaa rosoista tulivuoren huippua, josta nousi hieman savua. ”Luulen, että meidän on syytä kiirehtiä, sillä tuo saattaa purkautua.”

”Siltä vaikuttaa.” Jon sanoi ja katsoi hänkin tulivuoren huippua.

”Tuo nyt vielä tästä puuttui, niin kuin jo Craigissa, ei kun siis Patrickissa ei olisi jo riesaa tarpeeksi.” Cecile sanoi.

He jatkoivat uurastustaan entistäkin ponnekkaammin ja pian alkoi lautta hiljalleen muotoutua ja toiveet poispääsystä herätä.

Maa kumisi toisinaan, kun vuoren syövereistä työntyi ulos kuumaa ilmaa. Aivan kuin vuori olisi puhissut itsekseen. Linnut olivat vaienneet ja luonto tuntui odottavan suurta räjähdystä.
”Ehkä se haluaa karkottaa kirput turkistaan..” Fiona tuumi ja pyyhki hikeä otsaltaan.
 

Jill istui kivellä päätään pidellen ja katseli hiljaisena, kun miehet sitoivat rannalta keräämien köyden pätkien avulla lautan päitä kiinni toisiinsa. Lautasta näytti tulevan varsin tukeva ja suurikokoinen, mikä oli pelkästään hyvä asia, sillä sen täytyi kannattaa veden pinnalla heidät kaikki ja kestää hieman suurempaa aallokkoakin.

Äkkiä jostain alkoi kuulua musiikkia. Yksinäinen trumpetti valitti kovaäänisesti jostain mökin lähettyviltä. Ilman halki kantautuva pahaenteinen melodia sai kylmät väreet kulkemaan kuulijoidensa iholla.

Miehet katsoivat toisiaan ja Cecile sanoi ääneen sen, mitä muut ajattelivat.
”Se on taatusti Craig. Mitähän sillä on mielessään?”
”Ehkä hänen tarkoituksenaan on saada meidät hajaantumaan.” Jon tuumi ja vilkaisi metsän suuntaan.
”Entä jos hän on tehnyt tuhojaan mökillä sillä välin, kun me olemme olleet täällä?” Fiona hengähti muistaessaan, että heidän kaikki ruokatavarat ja vaatteet olivat mökissä.
”Voi ei... emmehän me voi syödä tai juoda mitään, sillä ruuat voivat olla myrkytettyjä!” Cecile voihkaisi muistaessaan äkkiä Jillin juomaan sekoitetun unilääkkeen. Fiona painoi vaivaantuneena päänsä alas ja Cecilen huomio sai porukan masentumaan.
”Tosiaan. Meidän täytyy keksiä jotain muuta.” Jon totesi ja katseli palmun latvassa olevia kookospähkinöitä. Hätäsuunnitelma oli jo kuitenkin muodostunut hänen päässään. Wes seurasi Jonin katsetta ja oivalsi saman tien toisen ajatukset.
"Hienoa Jon. Kerätään hedelmiä mukaamme juuri ennen lähtöä. Niissähän on nestettä ja sokeria riittävästi, että selviämme toiselle saarelle."

Yllättäen musiikki taukosi ja sen tilalle tuli epämiellyttävä hiljaisuus. Jokainen tiesi, että murhaaja seurasi heidän puuhiaan jossain lähettyvillä. Työt lautan parissa jatkuivat vielä hetken ja jokainen piti silmällä selustaansa. Aurinko, joka alkoi muuttua väriltään punertavammaksi, alkoi hiljalleen vetäytyä kohti taivaanrannan toista puolta. Kaikki ryhmän jäsenet tiesivät, että aika oli loppumassa.

He tiesivät myös, ettei lauttaa voinut jättää vartioimatta, sillä Craig saattaisi tuhota sen, mutta toisaalta, he eivät voineet jättää ketään vartioimaan lauttaa, sillä vartija olisi yksin suojaton ja helppo kohde Craigille.

”Meidän on lähdettävä niin pian kun saamme lautan valmiiksi ja tarpeeksi hedelmiä ja kookoksia kerättyä kokoon.” Jon sanoi. ”Emme myöskään voi jättää lauttaa vartioimatta, sillä Craig saattaa sen hajottaa, emmekä me välttämättä ehdi rakentaa uutta, mikäli tulivuori päättää purkautua.” Hän lisäsi.

”Ja sinun pitäisi levätä, et ole nukkunut yöllä ja olet rehkinyt koko päivän.” Jill sanoi huomatessaan tummat renkaat Jonin silmien alla.

”Lepään vasta, kun pääsemme kauas tästä saaresta.” Jon sanoi ja vilkuili majan suuntaan. ”Tuollakaan emme voi yöpyä, jos Craig vai kuka hän nyt lieneekin, lymyilee jossakin lähistöllä.” Hän lisäsi.

”Jollemme saa häntä nujerrettua, hän jääköön saarelle, vuoren armoille.” Wes tuumasi ja vilkaisi vuorenhuippua, josta tuprahteli paksuja savupilviä.

”Niin.” Fiona sanoi hiljaa, muodokkaat huulet tiukkana viivana.

”No niin, kuka osaisi kiivetä noutamaan kookoksia tuolta ylhäältä?” Jill kysyi ja katseli korkeaa palmua mietteliäänä.

”Minä voin kiivetä.” Wes sanoi ja ryhtyi sanoista tekoihin.

Nopeasti hän kipusi ylös ja alkoi irrotella kookoksia ja yksi kerrallaan hän tiputti ne alas, ollen tarkkana, sillä paikka oli mitä parhain isojen hyönteisten ja pienten myrkkykäärmeiden lymytä.

Pian kaikki suurimmat kookokset oli kerätty ja Wes saattoi kavuta alas.

Jill ja Mona napsivat löytämiään mangoja ja papaijoja syliinsä niin paljon kuin jaksoivat kantaa. Löysivät he muitakin hedelmiä, joita eivät entuudestaan tunteneet, joten he jättivät ottamatta, sillä eivät voineet tietää, olivatko ne syömäkelpoisia vai eivät.

”Näillä pärjäämme jonkin aikaa ja lisäksi voimme yrittää kalastaa.” Jon sanoi ja lisäsi. ”Tosin kalat joudumme syömään raakoina, sillä lautalla emme voi pitää avotulta.”

”Raakaa kalaa, yäk.” Cecile sanoi ja näytti hetken pahoinvoivalta.

”Anteeksi vain, mutta ei oikein ole varaa nirsoilla.” Fiona kivahti.

”No niin lautta näyttää olevan valmis, joten ainoa tehtävä on lastata ruoka ja lähteä liikkeelle, vaikka yö ei olekaan paras mahdollinen ajankohta.” Jon sanoi.

Muut nyökkäsivät ja alkoivat kantaa kookoksia, sekä hedelmiä lautalle. Kun käsipareja oli kuusi, niin pian oli ruokavarat pakattu.

Cecile, Jill ja Mona kapusivat lautalle, kun Wes, Jon ja Fiona alkoivat työntää sitä vesille. Pian lautta oli tarpeeksi kaukana rannasta, joten Jon ja Wes pääsivät kipuamaan lautalle.

Melomaan he eivät ehtineet, kun he näkivät rannalla hahmon, joka lähestyi heitä huimaa vauhtia. Kuului loiskahdus, kun tuo hahmo ryntäsi veteen ja alkoi uida heidän peräänsä. Craig tavoitti lautan nopeasti, tarttui lähinnä reunaa istuvaan Joniin ja kiskaisi tämän veteen, niin että kuului vain huudahdus ja loiskahdus.

Kuului toinen loiskahdus, kun Wes hyppäsi perään, sillä arvasi mitä Craigilla oli mielessään. Nopein vedoin hän ui Craigin luo, auttaakseen Jonin pulasta.

Craig yritti painaa Jonin veden alle, mutta tämä rimpuili kaikin voimin vastaan, vaikka voimat alkoivat vähitellen ehtyä. Craig oli niin keskittynyt Jonin hukuttamiseen, ettei huomannut Wesiä, ennen kuin nuorukaisen nyrkki osui hänen kasvoihinsa.

Kuului ikävä rusahdus, kun Craigin nenäluu murtui. Lämmin veri valui huulille ja leukaan ja pisahteli siitä veteen.

Jon pääsi irti Craigin otteesta ja ui kauemmaksi henkeään haukkoen. Hän jäi sivummalle tasaamaan henkeään, kun Wes kamppaili Craigin kanssa.

Kun Craig tajusi jäävänsä toiseksi nuorukaiselle, hän kaivoi vyöstään puukon, jota oli yöstä asti kuljettanut mukanaan ja alkoi huitoa Wesiä sillä.

Wes väisteli parhaansa mukaan, mutta sai siitä huolimatta syviä viiltohaavoja ihoonsa. Hän tiesi, että valuva veri houkuttelisi paikalle haita, joten lautalle oli päästävä takaisin ja nopeasti.

Äkkiä jokin nappasi kiinni hänen jalastaan ja yritti kiskoa pinnan alle. Wes potki vimmatusti ja sai karistettua terävähampaisen hain jaloistaan. Pian tummia eviä näkyi pinnalla enemmänkin, joten Craig päätti perääntyä ja ui takaisin rannalle.

Jon ui Wesin luo ja auttoi tämän lautalle, juuri ajoissa, sillä paikka kuhisi haita, jotka olivat sekapäisinä valuneen veren hajusta.

”Sepä oli täpärällä.” Jon sanoi ja katsoi väsyneesti Wesiä.

”Niin.” Wes sanoi vaisusti.

”Sinun jalkasi pitää sitoa.” Jon sanoi ja kiskoi märän paitansa yltään. Hän kietoi paidan Wesin jalan ympärille ja sitoi tiukasti kiinni. ”Tuo auttaa hetkeksi, mutta sinut pitää saada lääkäriin, ennen kuin tuo tulehtuu.” Hän lisäsi ja kävi pitkäkseen.

Saarelta kantautui voimakas jyly ja he näkivät tumman savupatsaan, joka nousi kohtisuoraan tulivuoren huipulta ja koko taivas tuntui olevan mustana saaren yläpuolelta.

Jyly voimistui ja he näkivät, miten puut huojuivat voimakkaasti siinä, missä maa keinui rajusti. Merikin tuntui liikkuvan levottomasti.

”Ehdimme ajoissa pois.” Jill sanoi hiljaa ja samassa isot aallot heittelivät lauttaa rajusi, niin että se joutui yhä kauemmaksi saaresta.

Vaikka he olivat kaukana saaresta, he saattoivat silti kuulla, kun aallot iskivät rantaan voimalla ja Craig tuntui karjuvan jotakin rannalla.

Jill, Fiona ja Mona meloivat voimiensa takaa ja lautta lipui yhä kauemmaksi saaresta. Vilkaistessaan vielä kerran taakseen he näkivät kun tulivuoren uumenista syöksyi kuumaa tuhkaa taivaalle ja kuinka hehkuvia laavapommeja tipahteli vuorenrinteille ja sen lähialueille, sytyttäen puut tuleen. Tuli levisi nopeasti ja pian myös maja oli ilmiliekeissä.

Meteli oli niin voimakasta, että se peitti kaiken muun alleen ja kuului pitkälle.

”En ole koskaan ennen nähnyt purkautuvaa tulivuorta.” Cecile sanoi ja katseli kun tulivuori syyti tulikuumaa tuhkaa ja laavapommeja yhä enemmän sisuksistaan.

”En minäkään, mutten välittäisi olla tuon lähellä enempää kuin on pakko.” Fiona tuumasi ja jatkoi melomistaan.

Saari jäi taakse, kun he loittonivat yhä kauemmaksi ulapalle. Lopulta he kaikki olivat niin uuvuksissa, että heidän oli käytävä pitkäkseen lepäämään.

Yö kului rauhallisesti, kun ei tarvinnut pelätä, että joku tulee murhaamaan heidät nukkuessaan.

Hiljalleen yö väistyi aamun tieltä ja aurinko kohosi siniselle taivaalle, herättäen nukkujat kuumalla porotuksellaan.

Aamiaiseksi oli mangoa, minkä jälkeen he jatkoivat melomista, päästäkseen edes jonnekin.

Päivät kuluivat, mutta missään ei näkynyt maata ja ruokavaratkin alkoivat huveta huolestuttavasti. Kukaan ei tiennyt, mikä päivä oli menossa tai edes, missä päin he olivat ja minne he vain katsoivat, näkyi vain merta silmänkantamattomiin.

Jon ja Wes olivat onnistuneet saamaan muutaman kalan, joka oli jaettu kaikkien kesken ja jopa Cecile oli syönyt hyvällä halulla oman osansa, vaikka oli aiemmin nyrpistänyt nenää koko ajatukselle.

Vaivihkaa Jon antoi muiden syödä enemmän ja jäi itse vähemmälle. Etenkin Wes tarvitsi nestettä, sillä tämä oli ollut jo muutamia päiviä kovassa kuumeessa ja kerran Jonin oli pitänyt estää nuorukaista hyppäämästä mereen, kun tämä oli kuumehoureissaan toikkaroinut lautalla.

Eikä kukaan enää laskenut nuorukaista silmistään, sillä kuolemia he olivat kokeneet ihan tarpeeksi, ilman tämän yritystä hypätä mereen.

Aurinko porotti kuumana pilvettömältä taivaalta ja kärvensi lautalla olevien nahkaa ilkeästi. Janotti, mutta hupenevia varastoja piti säästää.

Jon rikkoi yhden kookospähkinän ja auttoi Wesiä juomaan sen. Hän itse hörppäsi sen tipan, mikä jäi pohjalle ja jakoi muun kookoksen Wesin kanssa.

Enempää hän ei uskaltanut kookoksia ottaa, kun ei tiennyt kuinka kauan he vielä joutuisivat merellä olemaan.

”Kun pääsen takaisin sivistyksen pariin, en halua enää nähdä ainoatakaan kookosta.” Mona mutisi ja pyyhki hikeä niskastaan.

”En minäkään.” Fiona sanoi ja tähysi väsyneesti merta, vaikka siellä ei näkynyt kerrassaan muuta kuin merta, merta ja… ”Laiva! Tuolla on laiva!” Hän huusi nähtyään niin tutun oloisen siluetin kaukana ulapalla.

”Meidän pitää saada sen huomaamaan meidät.” Jill sanoi ja hymyili ensimmäisen kerran päiväkausiin.

Jon nousi seisomaan ja tähysi hänkin laivaa. Hän pyyhkäisi ohimennen kuivuneita huuliaan, tihrusti uudestaan ja tosiaan siellä näkyi suuren valtamerialuksen siluetti.

”Luojan kiitos.” Jon huokasi ja putosi polvilleen.

Jill ja Fiona alkoivat huutaa ja huiskuttaa kiinnittääkseen laivan huomion.

Pian jokainen lautalla olija heilutti käsiään ja kiljui niin kovaa kuin kurkuistaan sai vain kähistyä. Laivan reitti näkyi kulkevan kauempaa sivusta, aivan liian sivusta kuten he pian saivat huomata. Vaikka he yrittivät kauhoa lauttaa lähemmäs, eivät he onnistuneet yrityksissään. Laiva liikkui tasaisesti eteenpäin, eikä kukaan ollut kannella näkemässä horisontissa seilaavaa lauttaa, jonka poloiset matkustajat heiluttivat käsiään ja huutelivat äänensä käheiksi kiinnittääkseen laivalla olioiden huomion.

Pian laiva oli liian kaukana.  Pettymys oli suunnaton kun laivan perä loittoni kauas ulapalle, kunnes katosi kokonaan taivaanrannan taa.

Tytöt katselivat masentuneina laskevaa aurinkoa, jota kohti alus oli lipunut. Jonin suusta pääsi kirosanojen tulva.
”Me kuolemme tänne.  Jokainen meistä kuolee tälle kirotulle lautalle ja nuo ärsyttävät lokit saavat meistä lämpimän aterian.” Jill sanoi hiljaisella äänellä ja katseli heidän yläpuolellaan vaanivia lintuja.

Jillin sanat leijailivat ilmassa painostavina.  Jon katseli lintuja synkkänä, mutta äkkiä hänen silmänsä kirkastuivat.

”Jill olet nero!” Jon huudahti ja kaikki kääntyivät katsomaan miestä kuin tämä olisi menettänyt järkensä.
”Siis mitä nerokasta siinä on kun linnut nokkivat meidät yksitellen ja kuivuneet luumme huuhtoutuvat sitten mereen?” Jill tuhahti ja katsoi Jonia nyrpeästi.
”Nimenomaan linnut Jill. Katso nyt. Missä linnut pesivät?” Jon jatkoi sinnikkäästi välittämättä Jillin synkeydestä.

Hetken aikaa lautalla olijat katsoivat tyhjin silmin Jonia, kunnes Fiona purskahti yllättäen nauruun ja rupesi taputtamaan käsiään iloisesti.
”Tosiaan. Siellä missä on lintuja, on myös oltava maata!” Fiona huudahti ja sai muutkin viimein ymmärtämään mitä Jon ajoi takaa.
”Mutta..missä sitä maata on?” Jill kysyi ja tähyili ympärilleen.
”Tosiaan, mistä me tiedämme löydämmekö maata, vai kuljettaako virtaukset meidät kauemmas?” Fiona totesi vakavoituen ja katsoi Jonia kysyvästi.
”Hmm..ehkä löydämme vastauksen linnuista. Seurataan minne ne lentävät.” Jon tuumi ja alkoi seurata lintujen lentoa taivaalla.
”Hei tuonne päin.” Cecile huudahti ja osoitti sormella lintuparvea, joka lensi suurena parvena kohti itää. Yksissä tuumin he alkoivat kauhoa vettä ja yrittivät pitää silmällä lintuparvea, etteivät vain kadottaisi niitä. Aurinko laski kokoajan ulapalla ja he tiesivät, että jos maata ei pian löytyisi, heidän mahdollisuudet hupenisivat olemattomiin pimeän myötä.

Auringon viimeisten säteiden osuessa meren tyyneen pintaan, heidän toiveensa toteutui. Valtava saari levittäytyi heidän eteensä kaikessa kauneudessaan. Vehreät palmut ja valkoinen rantahiekka loivat meren turkoosia sävyä vasten mielikuvan paratiisista. Linnut tervehtivät tulijoita iloisella kiljunnallaan. Tytöt nauroivat helpotuksesta ja Jon hymyili tyytyväisenä. He tiesivät, etteivät ainakaan kuolisi nälkään ja janoon merellä, mutta mitä salaisuuksia tuo uusi salaperäinen saari mahtoikaan kätkeä sisuksiinsa?

Matkalaiset kahlasivat rantavedessä ja kiskoivat lautan rantaan. Ilo ja helpotus olivat ylimmillään. Pimeys alkoi levittäytyä rannalla olevien ympärille ja he katsoivat viisaammaksi jäädä rannalle odottamaan auringon nousua. Niin he asettautuivat yhtenäiseen ryhmään hakien lämpöä ja lohtua toisistaan. Lautan he vetivät mahdollisimman kauas rantavedestä, ettei heidän ainoa kulkuvälineensä katoaisi meren maininkeihin.

Rannalle laskeutui hiljaisuus, kun väsyneet matkalaiset nukahtivat yksi toisensa jälkeen sikeään uneen.

Sademetsästä kantautui yöeläinten äänet, kun ne huikkailivat toisilleen yöllisillä retkillään, mutta se ei nukkujia häirinnyt.

Yö eteni verkkaan ja hitaasti kulki kuu pitkin taivaankaarta, kunnes pian kaukana taivaanrannassa alkoi näkyä auringon ensimmäiset säteet. Pimeys alkoi hiljalleen vetäytyä päivän tieltä ja aurinko kipusi yhä korkeammalle, kunnes sen porotus oli niin kuuma, että se herätti rannalla nukkujat unestaan.

Jon oli ensimmäisenä hereillä ja haki lautalta kasan kookoksia ja metsästä hedelmiä aamiaiseksi muille. Hänen palatessaan Jill ja Fiona olivat heränneet.

Wes Cecile ja Mona olivat ainoat jotka olivat vielä unessa ja Wes ainakin tarvitsi kaiken unen voittaakseen kuumeen, joka oli seurausta tulehtuneesta hain puremasta, eivätkä rinnan ja käsivarsien viiltohaavatkaan kovin hyviltä näyttäneet.

”Huomenta.” Jon sanoi ja laski kantamuksensa naisten viereen.

”Huomenta.” Jill sanoi ottaen yhden mangon Jonin tuomasta hedelmäkasasta.

”Nukuitteko hyvin?” Jon kysyi naisilta yrittäen saada keskustelua aikaiseksi.

”Paremmin kuin lautalla ollessa.” Fiona sanoi katsellen rantaa mietteliäänä. ”Meidän täytyy kaiketi tutkia koko saari ja toivoa, ettemme ole täällä yksin.”

”Niin.” Jon myönsi ja katsoi merta silmät tummina. ”Haluaisin kovasti päästä täältä takaisin sivistyksen pariin, vaikka joutuisimmekin kertomaan, mitä oikein tapahtui.” Hän lisäsi totisena.

”Niin.” Jill sanoi melkein kuiskaten ja hänen silmänsä tummenivat ja alkoivat kimmeltää pehmeästi. Kirkas pisara karkasi hänen poskelleen, kun hän muisti yön, joka oli jäänyt Mattin viimeiseksi. ”Voi miten toivon, että tämä kaikki olisi vain pahaa unta, josta pian herään.” Hän lisäsi hiljaa.

”Sitä me kaikki toivomme.” Jon sanoi ja istuutui Jillin viereen. ”Mutta nyt on ajateltava eteenpäin, rakennettava jonkinlainen suoja ja sitten tutkittava saarta.” Hän lisäsi yrittäen piristää Jilliä.

”Niin kai sitten.” Jill sanoi ja katsoi Jonia. ”Hyvä että sinä olet ottanut ohjat käsiisi.” Hän lisäsi hiljaa.

”Kiitos… kai.” Jon sanoi ja hymyili pienesti. Jillin sanat olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen, mitä hän ei tietenkään tohtinut tälle kertoa.

Pieneen leiriin laskeutui jälleen syvä hiljaisuus, jonka rikkoi vain lokkien loputon nahistelu.

Hawaji, tukikohta viikkoa aikaisemmin

”Onko saareen saatu yhteyttä?” Logan kysyi astellessaan työpisteeseensä.

”Ei, yhteydet ovat yhä poikki.” Emma vastasi. ”Lisäksi viranomaiset kielisivät lähestymästä saarta, sillä siellä on tapahtunut tulivuoren purkaus.” Hän lisäsi.

”Hitto.” Logan manasi. ”Toivottavasti ehtivät ajoissa pois sieltä.”

”Voin katsoa, jos saisin satelliittikuvia alueesta.” Emma lupasi ja alkoi naputella päätettään.

”Logan hei, löysin jotain mielenkiintoista, joka sinun olisi syytä nähdä.” George niminen nuorimies huikkasi omalta työpisteeltään.

”Hyvä on.” Logan sanoi nousten paikaltaan ja asteli Georgen luokse.

”En tiedä miksi, mutta päätin selvittää osallistujien taustoja ja vastaan tuli tämä.” George vastasi ja näytti listaa. ”Luulen että heillä on joukossaan henkilö, jolla on ottanut alkuperäisen kisaajan identiteetin.” Hän selitti.

”No johan on.” Logan sanoi kohottaen kulmiaan. ”Ota selvää tuosta miehestä, sillä luulen, etteivät asiat ole olleet saarella huonosti pelkästään tulivuoren takia.” Hän lisäsi.

”Selvä on.” George vastasi ja ryhtyi työhön viipymättä.

”Satelliitti kuvat tulivat, mutta ei niistäkään ole apua, niin kauan kun saari on mustan savun peitossa.” Emma sanoi pahoitellen.

”Tehdään niin, että seurataan tilannetta ja kun savu alkaa hävetä, voit yrittää ottaa kuvia hieman lähempää, vaikka epäilenkin heidän jättäneen saaren.” Logan vastasi

Viikko myöhemmin

”Onko mitään uutta?” Logan kysyi astuessaan huoneeseen.

”Ei, mutta saaren läheisyyteen voi jo mennä.” Emma vastasi.

”Logan, sain juuri tiedon, että oikea Craig löytyi kuolleena asunnostaan, oli jo löytynyt kisaajien lähtöpäivänä, eikä poliisista ehditty varoittaa ajoissa.” George huikkasi päätteeltään. ”Kerronko omat huomioni heille päin, vaikka en tiedä auttaako se enää?” Hän kysyi.

”Kerrot tietenkin.” Logan sanoi. ”Ja ota selvää, kuka on se mies, joka esiintyy Craigina”

”Okei.” George vastasi ja kääntyi jatkamaan töitään.

”Emma onko satelliitti kuvissa mitään uutta?” Logan kysyi astellen Emman luokse.

”No sain muutaman hyvän otoksen, joskin näyttää siltä, ettei saarella ole enää ketään.” Emma vastasi.

Logan kumartui katsomaan kuvaa tarkemmin. Saari oli suurilta osin jäähtyvän laavan ja tumman tuhkan peitossa, vain muutama pieni alue oli säästynyt tuholta.

Se osaa rantaa, jolla bambutalot olivat olleet, oli nyt tuhkan peitossa ja majat olivat poissa. Logan katseli säästyneitä alueita ja huomasi yhdessä kohdin jotain.

”Tarkenna tuohon.” Hän sanoi osoittaen pientä vihreää aluetta.

Emma tarkensi ja hetki hetkeltä tuo piste kasvoi ja tarkentui ja siitä saattoi nähdä, että se oli ihminen. Vielä vähän ja tuo ihminen oli tunnistettavissa.

”Craig.” Logan murahti. ”Hän on siis loukussa tuolla, mutta missä muut ovat?” Hän kysyi ääneen.

”Pitäisiköhän hänet hakea tuolta?” Emma kysyi.

”Varmaankin, sillä hänellä lienee paljon kerrottavaa ja lisäksi poliisi on kiinnostunut hänen toimistaan.” Logan vastasi kulmat kurtussa. ”Hitto!” Hän manasi ja toivoi, että muutkin löytyisivät pian ja olisivat kunnossa.

Logan marssi työpöydällä olevan puhelimen luo ja tarttui siihen.
”Minä tässä Patty. Ilmoittaisitko Merisiilin Kapteenille, että laivan täytyy olla valmiina lähtöön vuorokauden kuluttua. Määränpäänä on 100 kilometriä Hawajista etelään sijaitsevat korallisaaret tyynellä merellä.. aivan juuri ne samat saaret. (Hetken kestävä tauko, kun Logan kuuntelee Pattyn vastausta) Hienoa, lähetän tästä hyvästä sinulle rasian suklaata. Jään odottamaan, että Kapteeni Hasselhoff ottaa yhteyttä minuun, kun miehistö on saatu kasaan… niin ja Patty, haluan saman miehistön kuin Uuden Seelannin matkalla.. Selvä, hei sitten.”

Suljettuaan puhelimen Logan istahti edessään olevalle tuolille unohtaen muut huoneessa olijat, nosti lasit nenälleen ja rupesi selaamaan pöydällä olevia muistiinpanojaan ja merikarttoja. Toiset tajusivat, että oli aika vetäytyä omiin puuhiin. Aikaa oli vain vuorokausi ja heidän täytyisi hoitaa asiat kuntoon viranomaisten kanssa, että saarelle loukkuun jäänyt rikollinen saataisiin pidätettyä. Oli myös kartoitettava laivojen kulkureittejä ja selvitettävä kaikki mahdolliset yksityiskohdat, joiden avulla saarella olleiden osallistujien kohtalo selviäisi.

****

Samaan aikaan viidakossa, Jon oli päättänyt tehdä tutkimusretken saarella. Jonin mukaan lähtenyt Jill pysytteli vaiti, vaikka halusikin tämän tästä huudahtaa, kun jalkojen ympärillä ja puiden oksistoissa kiipeili kaikenkarvaisia eläimiä ja otuksia, aina vihreistä kymmenjalkaisista känsäkätisiin banaanin syöjiin. Jill puri huuliaan yhteen ja seurasi Jonin vanavedessä jäykin askelin. Jon huomasi Jillin jäykistyneen olemuksen ja peitti huulilleen hiipineen huvittuneen hymyn. Jill ei huomannut Jonin huvittuneisuutta, mikä oli hyvä Jonin kannalta. Tämä olisi saattanut kuulla kunniansa, jos olisi uskaltanut virnuilla Jillin ötökkäkammolle.

Rannalle jääneet tytöt Cecile ja Fiona hoitivat kuumeista Wesiä ja rakensivat suojaa polttavan auringon kannustamina. Liiallinen kuumuus ei kuumehourepotilasta auttanut, päinvastoin pahensi tämän vointia. Tytöt loivatkin tämän vuoksi useaan otteeseen huolestuneita silmäyksiä kalpeaan Wesiin. Fiona kiipesi rannan tuntumassa oleviin puihin ja repi niistä alas tuuheita lehmuksia. Cecile ja Mona puolestaan kasaili rannalle ajautuneita ajopuita, laudankappaleita ja kaatuneita puunrunkoja yhteen kasaan majatarpeiksi. Wes nukkui lautalla suojanaan lehmuksista rakennettu auringonvarjo.

Äkkiä viidakosta kuului veret seisauttava kauhunhuuto. Monan käsissä ollut ajopuu tipahti maahan säikähdyksestä. Tytöt katsoivat toisiaan pelosta lamautuneena.
”Oliko se Jill?” Fiona kuiskasi ääni väristen.
”Se kuulosti aivan Jilliltä. Mitä siellä oikein tapahtuu?” Cecile kysyi kalveten.
”Pitäisikö meidän mennä katsomaan, jos he vaikka tarvitsevat apua..” Fiona henkäisi ja katseli viidakkoa epäröiden.
”Emme me voi. Ei Wesiä voi yksin jättää, eikä porukasta hajaantuminen taida olla viisasta. Jos tuolla viidakossa on jotain, meidän on paras pysyä rannalla. Jon pitää huolen Jillistä. He tulevat kyllä sieltä takaisin.. ainakin toivon niin..” Mona sanoi viimein saatuaan itsensä rauhoittumaan.
 

Tytöt jatkoivat puuhiaan tietämättöminä Jillin ja Jonin kohtalosta. Pian Hieman kauemmaksi rannasta, ensimmäisten palmupuiden kupeeseen kohosi suoja, jonka lattiaksi pääsi ihana ja uskollinen lautta.

Ei mennyt aikaakaan kun suojaa tarvittiin, kun äkillinen kaatosade alkoi pieksää raipan tavoin kuivaa hiekkaa ja viidakkopuiden lehmuksia majan ympäriltä. Hetken aikaa sade takoi säälimättömästi kaikkea allensa osuvaa, mutta hiljalleen se hellitti ankarimman otteensa ja pudotti pisaroitaan kevyemmin.

"Mistä tuo sade ilmestyi, eihän taivaalla ole pilviä lainkaan?" Mona kuiskasi ja katseli silmät suurina omituisen sinistä taivasta. Fiona ja Cecile eivät osanneet vastata, sillä näky sai heidät aivan sanattomiksi. Sademetsän takaa loistava aurinko työnsi valokaistaleita mereen saaden sen kimmeltämään tuhansien timanttien tavoin ja suuret kosteat pisarat iskeytyivät viidakon kasvustoon hajoten pienemmiksi pisaroiksi kadoten sitten vihreän paratiisin vehreyteen.

Toisaalla sademetsän uumenissa Jill ja Jon patikoivat eteenpäin, näkemättä muuta kuin metsää ja sen eläimiä.

Jillkin alkoi hiljalleen rentoutua, kun huomasi ettei eläimet tulleet lähellekään heitä, lukuun ottamatta muutamaa uteliasta lintua ja pikkuapinaa. Eteneminen sujui rauhallisesti siihen asti kunnes äkkiä maa vajosi heidän jalkojensa alta. Jillin huulilta karkasi pelästynyt huuto, kun he painuivat maa kerroksen läpi ja tömähtivät jonkinlaiseen maanalaiseen onkaloon.

”Mitä tapahtui?” Jill kysyi rauhoituttuaan hieman.

”En tiedä.” Jon vastasi katselleen ympärilleen ja yrittäen hahmottaa ympäristöä onkalon hämärässä. ”Toivottavasti pääsemme täältä pois.” Hän lisäsi vilkaisten ylöspäin.

Siinä kohtaa, josta he olivat pudonneet, näkyi kaistale sinistä taivasta, muuten peittävä maa toimi eräänlaisena katoksena.

Jill nousi seisomaan ja tunsi miten jokin luikerteli hänen jalkansa päältä. Huuto purkautui väkisinkin hänen huuliltaan ja kantautui aina rannalle asti.

”Rauhoitu.” Jon sanoin ja nosti käärmeen sivummalle. ”Sehän oli täysin vaaraton.” Hän lisäsi ja sai viimeinkin Jillin rauhoittumaan.

”Hyi miten inhottava otus.” Jill mutisi ja värähti muistaessaan miltä otus oli tuntunut jalkaa vasten.

Samassa jokin alkoi rummuttaa maata ja osa pisaroista tipahteli onkaloon, kastellen siellä olijat.

He kumpikin vilkaisivat ylös aukosta ihmetellen sinistä taivasta, vaikka satoi. Mistä kummasta vesi oikein tuli?

Jon vetäytyi luolan aukon sisäpuolelle ja veti Jillin mukanaan sen hämärään kosteuteen. Jill pyristeli hetken aikaa vastaan, mutta tajutessaan pelkonsa typeryyden, hän siirtyi suosiolla Jonin perässä luolan suojiin. Inhosta värähtäen Jill hakeutui lähemmäs Jonia, joka kietoi turvalliset käsivartensa tytön ympärille rauhoittaakseen tätä hieman.

”Ei mitään hätää. Näin on parempi. Emme kastu täällä niin pahasti. Odotetaan kuuron laantumista, ennen kuin yritetään päästä täältä ylös.” Jon kuiskasi lempeästi Jillin korvaan.
”Ehkä olet oikeassa. Odotetaan täällä hetki.. mutta syvemmälle luolaan en suostu menemään.” Jill vastasi heikolla äänellä. Jonia huvitti, mutta hän ei näyttänyt sitä tytölle.

Sadetta kesti tovin, jonka aikana Jon ja Jill asettuivat mukavasti luolan suojiin odottelemaan ilman selkenemistä. Kumpikaan heistä ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin sellaista sadetta. Jon käänsi katseensa kohti taivasta, vaikkei pystynytkään näkemään sitä kunnolla kasvillisuuden vuoksi.

”Tässä saaressa on jotain outoa. En vain osaa sanoa, mikä on vialla.” Mies totesi hetken kuluttua ja käänsi katseensa pelokkaan oloiseen Jilliin. Useiden kymmenien minuuttien kuluttua sade viimein lakkasi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Jon ja Jill astuivat esiin päivänvaloon. Jon yritti kiivetä takaisin maan tasalle, mutta vesi oli kastellut maannoksen liejuiseksi, joten kiipeäminen oli todella vaikeaa. Luolan repeämän seinämät olivat erittäin hankalia tapauksia, koska maannos antoi ikävästi periksi miehen painon alla. Yritys toisensa jälkeen epäonnistui ja Jon liukui yhä uudestaan ja uudestaan takaisin luola aukon pohjalle.

”Pahus” mies kirosi äänekkäästi. Miehen hermostuminen sai Jillinkin hieman hermostumaan. Hän yritti vielä muutaman kerran ja kun se ei vieläkään tuottanut toivottua tulosta, hän antoi periksi.
”Odotetaan, että tuo kuivuu vähän.” Jon sanoi vilkaisten Jilliä.
”Mutta siihen voi mennä päiviä.” Jill parahti.
”Tuskin nyt sentään näillä leveyspiireillä, jollei uusi sade yllätä.” Jon yritti rauhoittaa kiihtynyttä kumppaniaan.

He kumpikin astelivat peremmälle onkaloon, ollakseen suojassa jos alkaisi taas sataa. He istuutuivat kosteaan mutaiseen maahan levähtämään, sillä märässä mudassa kipuaminen oli verottanut Jonin voimia aika tavalla.
 

Aika kului hitaasti ja heillä oli seuranaan vain toisensa, sekä ulkoa kantautuvat eläinten äänet. Jill kuunteli eläinten ääniä hermostuneena ja katseli ympärilleen valmiina syöksymään pakoon, jos vain näkisi isoja hyönteisiä tai niljakkaita käärmeitä. Häntä puistatti edelleen sekin, joka oli luikerrellut jalan päältä. Hän vilkaisi nopeasi Jonia ja huomasi tämän torkahtaneen. Jill antoi anteeksi sen, sillä arvasi, ettei ollut helppoa yrittää ylös liejuista seinämää pitkin.

Äkkiä onkalon toinen pää täyttyi niin kirkkaalla valolla, ettei Jill ollut ennen moista nähnyt. Hän töni kevyesti Jonia ja sai tämän havahtumaan kevyestä unestaan. Tuo valo täytti koko onkalon, joka nyt oli yhtä valoisa kuin jos he olisivat seisseet ulkona päivän valossa.
”Katso.” Jill sanoi osoittaen valoa ja nousi seisomaan.
”Mistähän se mahtaa tulla?” Jon ihmetteli ääneen ja noudatti Jillin esimerkkiä, sillä tuossa valossa oli jotakin oudon majesteettista.

Melkein huomaamattaan Jon yritti pyyhkiä mutaa pois kasvoiltaan, käsistään ja vaatteiltaan. He kumpikin katsoivat valoa pelonsekaisella uteliaisuudella ja huomasivat, ettei se sattunut silmiin lainkaan.
Jill ojensi kätensä varovaisesti kohti pehmeästi väreilevää valoa ja veti sen sitten nopeasti pois, kun äkkiä valosta astui kaksi pitkää ja ylvästä hahmoa.
Nuo hahmot vaikuttivat iättömiltä ja heidän kaunispiirteisillä kasvoillaan loisti viisaus. He olivat vaaleita kuin onkalon valaiseva valo, asunsa oli kauniisti kirjottu ja istui kantajalleen kuin valettuna. Pää oli iso ja kasvot sirot ja noita kaunispiirteisiä kasvoja hallitsivat suuret ystävälliset safiirinsiniset mantelin muotoiset silmät, jotka nyt uteliaan ystävällisesti katselivat noita kahta ryvettynyttä ihmistä.

”He eivät ole täältä, mutteivät vaikuta yhtään vihamielisiltä.” Jon sanoi kunnioitusta äänessään, sillä ymmärsi hyvin, että nuo olennot olivat paljon ihmistä kehittyneempiä.
”He ovat kauniita.” Jill henkäisi, muttei uskaltanut liikahtaakaan, vaikka jokin sisällä sanoi, ettei noilla siroilla olennoilla ollut pahoja aikeita.
”Me tulemme rauhassa, älkää siis peljätkö” Sanoi kaunis sointuva ääni ja toinen olennoista astahti hieman lähemmäksi Jonia ja Jilliä.
Jon oli varma, että olentojen pienet kaunismuotoiset suut eivät olleet värähtäneetkään tuon lauseen aikana, joten heidän täytyi kommunikoida telepaattisesti. Hän, sen enempää kuin Jillkään ei uskaltanut vielä vastata mitään.
”Tulkaa mukaamme.”  Kuului taas tuo kaunis ääni ystävällisesti ja toinen olennoista ojensi pitkäsormisen kätensä kohti Jonia ja Jilliä, kuin vahvistaakseen ystävällisen kehotuksen.
Jon vilkaisi Jilliä ja kysyi; ”Mennäänkö?”
Jill nyökkäsi ja tarttui tiukasti Jonin kädestä kiinni; ”Pysytään kuitenkin lähekkäin.” Hän sanoi ja muisti sitten rannalle jääneet. "Entä muut, he ovat vielä rannalla ja varmaan ihmettelevät katoamistamme."
"Älkää siitä huoletiko, sillä joku meistä noutaa heidät seuraamme." Toinen olennoista sanoi kallistaen päätään hieman ja katsoi uteliaan ystävällisesti Jilliä.
"Kiitos." Jill sanoi ja lisäsi huolestuneena. "Yksi heistä on huonossa kunnossa, kuumeessa ja hänen pitäisi saada levätä."
"Me huolehdimme ystävästänne." Olento sanoi syvällä soinnikkaalla äänellä ja katsoi ystävällisesti Jilliä ja Jonia.
"Me jäämme kiitollisuuden velkaan teille." Jon sanoi syvää kunnioitusta äänessään.
 

Tukikohta
Tunteja ennen lähtöä
 

Emma tarkasteli näyttöruutua uskomatta silmiään ja hänen täytyi oikein hieraista silmiään, että oli nähnyt oikein.

Kyllä se oli saari, mutta ongelma oli se, että aikaisemmin paikka oli ollut vain aavaa merta, eikä kohdalla ollut edes kuumaa pistettä, joka olisi saattanut edes jotenkin selittää uuden saaren ilmaantumisen tyhjästä.

Silti jokin saaressa oli hullusti, mikä saattoi kenties se johtua saareen oudosta säännönmukaisuudesta, Emma pohti ja tiesi, että hänen täytyi kertoa huomiosta Loganille ja heti.
”Logan, en tiedä onko tästä apua, mutta sinun on nähtävä tämä.” Emma sanoi ja viittasi Logania tulemaan luokseen.
Tämä astelikin ripein askelin Emman luo, sillä uusi tieto saattoi auttaa heitä löytämään kadonneet.
”Katso tuota saarta.” Emma sanoi ja jatkoi. ”Se ei ole ollut siinä ennen ja tarkastin sen vielä kaikista kartoistamme, jotka alueesta on tehty.
”Jopa on kummallista.” Logan sanoi ja rypisti kulmiaan. ”Zoomaa kuitenkin lähemmäksi, jotta näemme onko siellä muuta elämää kuin elukoita.” Hän sanoi.
Emma teki työtä käskettynä.
”Pysähdy, tarkenna, vähän vielä lähemmäksi, juuri noin.” Logan sanoi ja heidän silmiensä eteen tuli kuva pienestä majantapaisesta ja sen lähistöllä seisoi pari ihmistä. ”Tarkenna noihin kahteen vielä vähän ja jos vain pystyt, niin ota selvää ovatko he etsimiämme kadonneita.” Hän sanoi.
”Selvä on.” Emma sanoi ja naputteli käskyjä ruudulle ja kuva selkeni ennestään ja kasvojen tunnistusohjelma yritti saada kuvan kummakin naisen kasvoista. Pian alkoi näyttää siltä, ettei ohjelma siihen pystyisi, mutta se kuitenkin yllätti ja pian oli Cecilen ja Fionan tiedot ruudussa.
”Hienoa Emma! He ovat meidän kadonneitamme.” Logan sanoi tyytyväisenä. ”Toivottavasti myös muut ovat hengissä.” Hän lisäsi huolestuneena.
Emma naputteli käskyjä koneelleen, joka nappaili kuvia minuutin välein ja pian kuvissa näkyi vielä yksi nainen, jolla oli tulipunainen tukka, jonka kasvojentunnistusohjelma tunnisti Monaksi.
”Pidä tuota kohtaa silmällä.” Logan sanoi sillä arveli, että pelastuneita täytyi olla enemmänkin. ”Katsotaan tätä saarta hieman tarkemmin. Zoomaa vähän kauemmaksi.” Hän sanoi.
Kului tovi ja kuului vain naputusta, kun Emma antoi koneelle taas käskyjä. Kuva siirtyi hieman kauemmaksi ja koko saari levittäytyi heidän eteensä. Se näytti olevan täydellinen soikio, ei kovin iso mutta, aivan liian täydellinen sattumanvaraiseksi saareksi, joita etelämerelle syntyi koralliriutoista ja kuumiin pisteisiin tulivuoren purkauksissa toisinaan.
”Hei zoomaa tuonne keskemmälle.” Logan sanoi äkkiä kun huomasi jonkin kirkkaan pisteen melkein saaren keskellä.
”Mistä tuo valo tulee?” Emma kysyi kummissaan, kun kuva oli tarkentunut ja siinä tosiaan näkyi kirkas valo, joka tuntui tulevan jostakin lehvien välistä.
”En tiedä mutta jotenkin minusta tuntuu, ettei se ole meidän tuntemastamme maailmasta lähtöisin.” Logan sanoi hiljaa. ”Meidän on kuitenkin haettava kisaajat pois saarelta, sillä emme voi tietää tuon jonkin tarkoitusperiä.” Hän jatkoi ja lisäsi tiukkaan sävyyn. ”Tästä ei sitten sanaakaan julkisuuteen, onko selvä.”
”Kyllä.” Emma sanoi, sillä osasi pitää suunsa kiinni tarvittaessa, eikä hänestä silloin saisi kiskottua mitään irti.
”Hyvä.” Logan sanoi ja lisäsi. ”Kerro heti jos tuolla saarella ilmenee jotain uutta.”
”Toki.” Emma sanoi ja arvasi, että tämä oli nyt iso juttu ja toivoi, etteivät hallituksen tietyt henkilöt sotkisi näppejään peliin, sillä silloin myös kisaajat olisivat vaarassa.

Kapteeni Hasselhoffin talolla

Päivä ennen lähtöä.

Auringon säteet lämmittivät valkoiseksi kalkitun talon seinää ja jossain sisällä soi puhelin. Keski-iän jo ylittänyt mies nousee vastahakoisesti riippukeinustaan ja harppoo nopein askelin aulaan, ehtiäkseen vastaamaan ennen kuin pirinä ehtii loppua.

Hän nostaa luurin paikaltaan juuri ajoissa. ”Hasselhoff puhelimessa.” Hän sanoo puhelimeen.

”Hei Tim, minä täällä Patty, muistatko.” Naisääni sanoo iloisesti helähtäen.

”No mutta hei Pat, ihana kuulla sinusta.” Tim sanoi ja vaistomaisesti suoristi selkänsä. ”Emme ole nähneet aikoihin, mitä olet tehnyt nämä pari vuotta?” Hän kysyi ja muisti kahdenvuoden takaisen reissun, joka oli koitua heidän viimeisekseen, heidän ajauduttua keskelle myrskyä.

”Mitäpä minä, töitä vain.” Pat vastasi. ”On ihana kuulla äänesi taas pitkästä aikaa.” Hän lisäsi kiusoitellen.

”Et kai soittanut, vain kuullaksesi ääneni?” Tim kysyi naurahtaen kevyesti.

”En toki, vaikka sinua onkin mukava kuunnella.” Pat vastasi ja jatkoi. ”Soitin kysyäkseni oletko valmis lähtemään vesille lyhyellä varoitusajalla?”

”Toki, mutta kerrohan nyt mistä on kysymys.” Tim kehotti.

”Logan tarvitsee sinun apuasi.” Pat sanoi ja lisäsi. ”Olisi haettava muutama henkilö eräästä saarelta, jossa he ovat jumissa.”

”Vai Logan, enpä ole nähnyt häntäkään, sitten viime matkan.” Tim sanoi. ”Kerro hänelle, että Merisiili lähtee vesille hetimiten, soitan vain miehistöni koolle, sillä muuta ei Logan taida kelpuuttaa.” Hän lisäsi.

”Logan ilahtuu kuullessaan viestisi.” Pat sanoi.

”Niin pitääkin.” Tim sanoi ja naurahti taas kepeästi.

”Hienoa.” Pat sanoi ja lisäsi. ”Kuulemiin.”

”Kuulemiin.” Tim sanoi ja painoi yhteyden poikki ja alkoi naputtaa Robert nimisen miehistönsä jäsenen numeroa.

Kesti, ennen kuin Robert vastasi ja Tim alkoi selostaa asiaansa.

”Robert hommaa nopeasti koko miehistö koolle ja tavataan satamassa, Merisiili lähtee taas vesille.” Tim sanoi.

”Kyllä Kapteeni.” Kajahti luuriin.

”Hyvä.” Tim sanoi.

”Kuulemiin, kapteeni.” Robert sanoi.

”Kuulemiin.” Tim sanoi ja laski kuulokkeen paikalleen.

Tämän jälkeen hän suunnisti vaihtamaan kesäisen asunsa Kapteenin univormuun. Sillä eihän nyt kapteenin sopinut koikkelehtia laivansa kannelle iloisenkirjavissa shortseissa.

Seuraavana päivänä

Timothy Hasselhoff, Merisiilin kapteeni seisoi ylemmällä kannella ja seurasi miehistönsä askareita tyytyväisenä. Tosiasiassa hän oli kaivannut takaisin vesille.

Hän oli onnellinen ollessaan laivansa kannella ja saadessaan haistella meri-ilmaa, kuunnella lokkien kirkunaa, sekä aaltojen liplatusta, niiden osuessa laivan laitoja vasten.

Tukikohta

Päivää ennen lähtöä

Logan istui paikallaan lukien Georgen vale-Craigista kaivamaan tietoa, sillä halusi olla varma siitä, mitä heillä olisi vastassa, kun he noutaisivat miehen saarelta ja sen jälkeen muut kisailijat.

He eivät voineet olla varmoja kuinka moni oli hengissä, kun he pääsisivät perille, vai odottaisiko siellä raatoja. Puhelimen pärinä herätti Loganin mietteistään ja tämä tarttui nopeasti luuriin ja vei sen korvalleen.

"Saywer" Logan vastasi.

"Hei Logan, täällä Patty. Haluaisin vain ilmoittaa, että Kapteeni Hasselhoff on valmis lähtemään vesille, ovat huomiseen mennessä valmiina." Patty sanoi.

"Hienoa." Logan sanoi ja hymyili. "Kiitos Pat." Hän lisäsi tyytyväisenä.

"Ole hyvä vain." Patty sanoi naurahtaen. "Kuulemiin:"

"Näemme sitten huomenissa." Logan sanoi ja lisäsi. "Kuulemiin."

Hän laski luurin leveästi hymyillen paikalleen. Asiat alkoivat luistaa, kun nyt loppukin sujuisi hyvin, hän ajatteli.

*********

Jill tunsi olonsa kummallisen kevyeksi ja puristi Jonin kättä hieman hermostuneena, kun he seurasivat edessään kulkevia hahmoja. Valo heidän edessään kirkastui ja kietoutui heidän ympärilleen.

Jill häikäistyi valosta niin, ettei nähnyt enää eteensä. Hän tunsi vain Jonin lämpimän käden tiukan ja lempeän puristuksen omassaan. Hitaasti hän lipui pehmeään tiedottomuuden tilaan. Valo kirkastui kirkastumistaan, kunnes se katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin, jättäen jälkeensä vain tyhjän pimeyden.

Kului pitemmän aikaa, kunnes saapuva ilta muuttui yöksi ja yö aamuksi. Jill aukaisi silmänsä ja ojensi voihkaisten puutuneita lihaksiaan. Samassa tyttö hätkähti tajutessaan, että hänen vartalonsa oli kietoutunut Jonin lämpimän kehon ympärille. Jonin rintakehä kohoili rauhallisesti ja mies tuoksui hyvälle, vaikka he eivät olleetkaan nähneet saippuaa pitkiin aikoihin. Jill huokasi ja painautui takaisin miehen lämmintä rintaa vasten rentoutuneena. Tuntui hyvältä olla lähellä Jonia, Jill huomasi ajattelevansa.

Jill sulki silmänsä ja nautti auringon lämmöstä kasvoillaan. Tyttö antoi ajatustensa karata kielletyille teille ja äkkiä hän oli hyvin tietoinen vierellään nukkuvasta miehestä, tämän voimakkaista käsivarsista vyötäisillään ja kutittavasta parransängestä otsallaan.

Jillin huulille kohosi pehmeä hymy, joka leveni levenemistään. Tyttö mietti, mitähän mies tuumaisi, jos hän kumartuisi suutelemaan tätä vaivihkaa. Jill kohottautui jälleen katselemaan miehen levollisia kasvoja ja äkkiä hän muisti, mitä oli tapahtunut.
 

Jill muisti hahmot valossa ja sen viimeisen muistikuvan Jonin lämpimästä kädestä omaansa vasten. Tyttö hyppäsi säikähtäneenä pystyyn ja haki katseellaan muukalaisia. Tytön äkillinen liike sai myös Jonin havahtumaan rauhaisasta unesta. Mies kohottautui istumaan haukotellen ja katseli ihmeissään Jillin hätäisiä pyrähdyksiä.
”Mitä ihmettä sinä teet?” Jon kysyi kummastuneena.
”Se valo Jon ja ne muukalaiset. Missä he ovat?” Jill kysyi hämmentyneenä ja tähyili ympärilleen. Jon hieroi silmiään ja meni hetken aikaa, ennen kuin hän tajusi, mistä ihmeestä Jill oikein puhui.

”Tosiaan. Nyt muistan, että me seurasimme heitä kohti valoa ja sitten.. hetkinen.. sitten en muistakaan enää mitään. Mehän olimme kuopassa, emmekä päässeet sieltä ylös, joten seurasimme niitä olentoja kohti valoa, mutta miten me olemme tänne joutuneet?” Jon mumisi tapahtumia mielessään kerraten ja katseli kuinka meri piiskautui rantakalliota vasten. He olivat siirtyneet viidakosta korkealle kalliolle, josta pystyi näkemään kauas merelle ja valkoiselle rannalle, jonne he olivat rantautuneet lautalla.

He näkivät liikettä rannalla, mutta eivät kyenneet näkemään keitä rannalla olijat olivat. Olentoja ei näkynyt missään ja kumpikaan heistä ei enää ollut varma, olivatko he todella nähneet valosta tulleita olentoja vai olivatko he nähneet vain unta.
 

*********

Samaan aikaan rannalla Mona käveli levottomasti edestakaisin. Edellisenä iltana olivat leiskuneet kummalliset valot viidakon kätköistä, mutta he eivät olleet uskaltaneet ottaa selvää valon alkuperästä. Herättyään aamulla tytöt olivat saaneet kokea epämiellyttävän yllätyksen. Wes oli kadonnut heidän viereltään majasta jälkiä jättämättä. Levottomuus alkoi näkyä jokaisessa heistä ja sitä pahensi kauhea epätietoisuus Jillin ja Jonin kohtalosta.

Mona ja Fiona olivat juuri ottaneet yhteen, sillä Monan mielestä heidän ei kannattaisi lähteä syvemmälle viidakkoon etsimään kadonneita kun taas Fionan mielestä heidän täytyisi lähteä viidakkoon mitä pikimmiten. Cecile istui kalpeana ja hiljaisena majassa seuraten toisten riitelyä. Hän oli aivan liian järkyttynyt riidelläkseen mistään.

”Meidän on mentävä muiden luo takaisin. Ihmettelevät varmaan, missä me olemme.” Jill sanoi ja katsoi rantaa.

”Niin.” Jon myönsi ja katseli naisen jotenkin oudon pehmeää olemusta. ’Mitä pahusta ne olennot meille tekivät?’ Hän mietti, vaikka jotekin tajusi, etteivät nuo olennot olleet tehneet ainakaan mitään pahaa heille. ’Tuskinpa olisivat laskeneet meitä vapaaksi, jos aikeet olisivat olleet pahat.’ Hän tuumi sitten ja antoi katseensa taas eksyä Jilliin.

Pitkän tovin he istuivat aloillaan katsellen hiekkarantaa ja siihen osuvia maininkeja. Lokit kirkuivat jossain lähistöllä ja sademetsästä kantautui sen asukkaiden ääniä.

”Mennäänkö sitten?” Jon kysyi rikkoen pitkän hiljaisuuden.

”Mennään vain.” Jill sanoi ja hymyili pienesti.

He laskeutuivat alas kalliolta ja alkoivat kulkea eteenpäin auringon lämmittämässä hiekassa kohti majaa.

*********

Fiona ja Mona huusivat yhteen ääneen, eivätkä kuulleet mitään muuta kuin toisensa. Cecile puolestaan katseli apeana hiekkarantaa johon aallot osuivat. Aivan yllättäen hän huomasi katsovansa kahta hahmoa, jotka astelivat hiekkarannalla, suunnaten kohti majaa. Hän kömpi ulos majasta ja nousi hitaasti seisomaan, varjostaen silmiään kädellään.

Hymy hiipi pitkästä aikaa Cecilen suupieliin, sillä hän oli tunnistanut tulijat.

”Jill, Jon!” Hän huudahti ja sai Fionan ja Monan vaikenemaan.

Kumpikin kääntyi katsomaan ensin Cecileä, sitten Jonia ja Jilliä, jotka astelivat rauhallisina pitkin hiekkarantaa.

Fiona ja Mona katsoivat hiukan noloina toisiaan ja mutisivat toisilleen anteeksipyynnöt, kunnes liittyivät Cecilen tervetulokomiteaan, joka otti nuo kaksi kateissa ollutta suurella ilolla vastaan.

Kun Jill ja Jon pääsivät majalle, alkoi kysymyksiä sadella, sillä toiset halusivat tietää mitä kummaa oikein oli tekeillä. Kärsivällisesti he vastasivat toisten kysymyksiin niin hyvin kuin taisivat.

Fiona, Mona ja Cecile tuskin uskoivat korviaan, kun nuo kaksi kertoivat kokemastaan.

”Oletan, että Wes on turvassa ja he varmaankin palauttavat pian hänet takaisin seuraamme.” Jill rauhoitteli, kun Cecile oli kertonut mitä he olivat kokeneet ja nähneet. ”He, tai siis nuo olennot vaikuttivat ystävällisiltä ja eivätkä he kai olisi päästäneet meitä, jos heillä olisi ollut pahat mielessään.” Hän lisäsi vielä.

Fiona katseli Jilliä ja Jonia kulmat kurtussa, sillä hän tunsi, että jokin heissä oli muuttunut, ei pahalla tavalla, mutta jotain heissä oli uutta, jokin jolle hän ei löytänyt tarpeeksi kuvaavaa sanaa mielessään.

Jill näytti jotekin pehmeämmältä ja aina kun tämä kuvitteli, etteivät muut katsoneet, hänen oma katseensa karkasi Jonin rauhalliseen olemukseen.

’Onko heidän välillään tapahtunut jotakin vai kuvittelenko kenties?’ Fiona tuumi mielessään ja tavallaan oli tyytyväinen, sillä ainakaan Jill ei niin kovin murehtisi Mattia, jos oli löytänyt uuden ihastuksen tai kenties rakkauden.

Päivä eteni verkkaan ja nuo viisi istuksivat majan läheisyydessä. He eivät tunteneet halua seikkailla metsässä ja sitä paitsi, Wes saatettiin palauttaa milloin tahansa, joten tämä saattaisi pelästyä, jos ei löytäisi ketään majalta.

Aurinko laski mailleen, värjäten taivaanrannan punaisen ja kullan hehkulla, jonka merenpinta heijasti kauniisti.

Jon ja Jill kävelivät rannalla, kun taas Cecile, Mona ja Fiona istuivat omissa oloissaan, nyt kun ei tarvinnut olla huolissaan kenestäkään.

Ainoa mitä jokainen toivoi, oli se että he pääsisivät pian pois tältä saarelta, takaisin sivistyksen ja omien läheisten pariin.

Sitä he eivät vain tienneet että pelastus oli jo matkalla heitä noutamaan, joskin se tekisi pienen mutkan ja noukkisi kisailusaareen jääneen rikollisen talteen.

Lähtö

Logan kiirehti laiturille, ehtiäkseen Merisiilin kyytiin, sillä halusi itse olla varmistamassa, ettei tuosta henkilöllisyytensä valehdelleesta miehestä koituisi ongelmia, ennen kuin he saisivat loputkin pelastettua.

”Kapteeni Hasselhoff otaksun.” Logan sanoi leikkisästi ja puristi lämpimästi paljon meriä kyntäneen miehen ahavoitunutta kättä.

”Hauska nähdä sinua Logan.” Kapteeni vastasi leveästi hymyillen.

”Mitä sinulle on jo kerrottu tästä operaatiosta?” Logan kysyi.

”Ei paljoa.” Kapteeni vastasi ja katsoi hivenen uteliaasti Logania.

”Hemmetti. No minäpä kerron missä mennään.” Logan sanoi ja selitti lyhyesti tilanteen.

”No eiköhän me yksi kriminaali aina osata pitää järjestyksessä.” Kapteeni hymähti viimein, kuultuaan sen minkä Logankin tiesi. Joskin Logan oli tarkoituksella jättänyt kertomatta tuosta kummasta ilmiöstä saarella, josta he olivat osan kadonneista löytäneet.

”Hei Logan, sinulle on puhelu.” Sanoi Robert ja ojensi luuria Loganille.

Logan otti luurin ja vastasi siihen.

”Emma täällä hei, sain uutta kuvaa saaresta ja satelliitti havaitsi kaksi kadonnutta lisää.” Emma selitti esiteltyään itsensä. ”Onhan sinulla kannettavasi mukana, sillä ajattelin lähettää kuvat sinulle, että saat katsoa ne itse vielä kertaalleen ja lisäksi Georgella on sinulle uutta infoa, jonka tahtonet ottaa vastaan.

”Tietysti, odota pieni hetki.” Logan sanoi ja nosti repustaan kannettavan tietokoneensa, jonka nosti edessään olevalle pöydälle ja aukaisi. Kului tovi, kun kone raksutti ja pian se oli toimintakunnossa. ”No niin anna tulla.” Hän tokaisi.

”Heti.” Emma vastasi ja Logan kuuli miten tämän sormet nakuttivat näppäimistöä kiivaasti. Kesti tovi, jos toinenkin ja pian alkoi Loganin kannettava raksuttaa, käsitellessään saapuvia tietoja. Koko ajan Logan odotti kärsivällisesti, kunnes kaikki tarpeellinen oli viimeinkin saapunut. Tämän jälkeen hän pääsi viimeinkin katsomaan kuvia ja lukemaan kaiken, mitä George oli lähettänyt hänelle.

”Kiitos Emma ja kiitä Georgea myös.” Hän sanoi.

”Sen teen ja toivottavasti matkanne onnistuu.” Emma vastasi.

”Toivotaan niin.” Logan sanoi ja päätti puhelun, kääntyen tutkimaan saapunutta tietoa.

Myöhemmin hän näytti Kapteenille kuvat ja tiedot Craigista, joka oli poliisien vanha tuttava ja tunnettiin paremmin nimellä Patrick Johnsson.

”Kaveri on ollut kiireinen ja ehtinyt näköjään tehdä suunnilleen kaikkea alkaen näpistelystä murhaan asti.” Kapteeni tuumasi luettuaan miehen tiedot.

”Siksi olemme hänen suhteen erityisen varovaisia, sillä jos hän kykenee murhaan, hän myös kykenee kaappaaman Merisiilin.” Logan sanoi vakavana. ”Ja viimeksi nyt mitään merirosvousta kaipaisimme riesaksi.”

”Totta.” Kapteeni vastasi ja lisäsi. ”Mutta onneksi minun mieheni kykenevät pitämään kyseisen saastan ojennuksessa.”

”Hyvä.” Logan sanoi, talletti tiedot ja sulki sitten kannettavansa, jonka sujautti takaisin reppuunsa. ”Minä vien kamani hyttiini, kai minä saan sen saman kuin viimeksikin?” Hän lisäsi leikkisästi.

”Kyllä vain.” Kapteeni sanoi virnistäen.

Matkalla

Vihdoin ja viimein oli Merisiili irrotettu laiturista ja nyt se lipui tasaiseen tahtiin kohti ulappaa, suuntanaan ensin kisa saari.

Päivät kuluivat verkkaan ja Logan sai tukikohdasta tietoa tasaiseen tahtiin, niin Patrickista, kuin myös tuosta toisesta saaresta. Viimeisen tiedon mukaan pelastuneita oli kuusi, eikä enempää ollut löytynyt tai ainakaan heitä ei kuvissa näkynyt.

Saarella

Päivät kuluivat verkkaan ja Jill heräsi huomaamaan muutamia outoja muutoksia itsessään ja lisäksi hän oli joutunut pariin otteeseen juoksemaan pusikkoon oksentamaan.

Ensin hän ajatteli saaneensa vatsataudin jostakin syömästään, mutta tajusi sitten että he kaikki olivat syöneet samaa, joten sen olisi pitänyt vaikuttaa heihinkin.

Sitten hän melkein arvasi mistä oli kyse ja pelästyi hieman, sillä ei kokenut olevansa valmis siihen. Sen oli täytynyt tapahtua tuon oudon kohtaamisen aikana, mutta miten?

Hän pohti voisiko kertoa huomiostaan kenellekään, etenkin Jonille kertomista hän arasteli, kun ei tiennyt miten tämä asiaan suhtautuisi. Toisaalta Jill tiesi, että hänen olisi jossakin välissä pakko kertoa, viimeistään sitten kun muutkin sen huomaisivat vaivatta.

Kolmas päivä oli kulunut jo puoleen, kun Jill äkkäsi tutun punapäisen hahmon astelevan pitkin hiekkarantaa, näyttäen hieman eksyneeltä.

Jill juoksi kertomaan muille näkemästään ja pian kaikki kiirehtivät vastaanottamaan Wesin. Heitä kiinnosti tietää, mitä tälle oli tapahtunut ja oliko tämä kunnossa.

Miehellä oli kyllä samat vaatteet kuin kadotessaankin, mutta muuten tämä näytti olevan kunnossa, eikä kuumeesta ollut enää tietoakaan.

Vain vaaleat arvet jalassa ja rinnassa muistuttivat hyökkäyksestä, jonka kohteeksi nuorukainen oli joutunut.

Hän katsoi Jilliä ja Jonia kuin olisi tiennyt, heidän kokemuksestaan. Mona rypisti kulmiaan huomattuaan miten oudosti nuorukainen oli katsonut Jilliä ja Jonia.

Muut kyselivät kaikkea mahdollista Wessiltä ja tämä vastasi parhaan kykynsä mukaan kyselyihin.

Pian kysymykset alkoivat ehtyä ja ilta alkoi saapua hiljalleen.

”No niin nyt me kaikki kuusi olemme koossa ja ainoa tehtävä on odottaa, että joku löytäisi meidät täältä ja veisi pois.” Jon sanoi rauhallisesti, kun ilta alkoi hiljalleen pimetä ja yksi toisensa jälkeen kömpi majaan lepäämään.

Päivät vierähtivät verkkaan, eikä ketään huvittanut lähteä seikkailemaan muualle, vaan jokainen näytti haluavan pysyä rannalla, satunnaisia pieniä retkiä metsikköön lukuun ottamatta.

Eräänä kuulaana aamuna Jon seisoi rannalla ja tähysi tapansa mukaan ulapalle, vaikka epäilikin, ettei siellä mitään näkyisi.

Hämmästys oli suuri, kun hän huomasi vaalean pisteen kauempana ja tuo piste näytti lähestyvän tasaisesti.

Siltä seisomalta hän juoksi kertomaan muille näkemästään ja pian he kaikki kuusi seisoivat rannalla tähyten ulapalle, jossa tosiaan oli jokin vaalea, joka lähestyi saarta.

Mitä lähemmäksi tuo vaalea tuli sitä varmemmin he tajusivat näkemänsä laivaksi, ei kovin suureksi, mutta kumminkin laivaksi ja se että se oli vain tullut lähemmäksi, kertoi siitä, että se oli tulossa noutamaan heitä.

Varmuus asiasta kasvoi sitä enemmän, mitä lähemmäksi laiva saapui. Pian se pysähtyi sopivaksi katsomansa matkan päähän ja siitä erkani pienempi vene, joka lähestyi rantaa nopeasti.

Muutama extrakuva...