Jill seisoi laiturilla, seitsemän muun ihmisen keralla. He kaikki, kuten Jillkin, odottivat purjevenettä, joka veisi heidät kohti seikkailua, jonka vain yksi voisi voittaa. Niin palkintohan kaikkia eniten kiinnosti.

Jill tarkasteli noita seitsemää, jotka rauhattomina liikehtivät laiturilla. Hän päätti tutustua laiturilla oleviin, vaikka saarellahan he tutustuisivat joka tapauksessa. Hän astui lähinnä seisovan miehen luokse.

’Nyt olisi vain keksittävä jotakin sanottavaa.’ Hän ajatteli ja kääntyen miehen puoleen kysyen; ”Jännittääkö?”

Mies kääntyi kohti Jilliä ja katsoi tätä hetken vaiti. ”Kyllä.” Hän sanoi viimein ja hymyili.

Oli taas hetken hiljaista, kunnes mies sanoi. ”Niin minä olen Matt.”

”Keitähän nuo muut ovat?” Jill mietti ääneen.

”Minun listani mukaan, nuo kaksi pelleä tuolla ovat David ja Wes.” Matt sanoi pidellen listaa kädessään ja osoitti kahta nuorta miestä, jotka seisoivat laiturin reunalla ja yrittivät tuuppia toisiaan reunalta alas.

”Typerää.” Jill tuhahti, kun toinen oli vähällä lentää alas laiturilta.

”Sitten olemme me kaksi sekä, Fiona, Craig, Cecile ja Mona.” Matt selitti.

Jill mietti kuka mahtoi olla kuka ja tarkasteli niitä kolmea, jotka eivät hullutelleet.

”Listassa lukee vielä, että mukaan tulee kuvaaja Scott ja juontajamme Mr. J tietysti.” Matt luetteli loputkin listasta ja tunki sen takaisin taskuunsa.

”Mistäs sinä tuon listan sait?” Jill kysyi.

”Tulostin netistä, ennen lähtöä, Crazy Show’n kotisivuille oli nimittäin jo laitettu osallistujalista, muttei vielä muuta uutta.” Matt sanoi ja käänsi katseensa kohti läheistä parkkipaikkaa, sillä jostain kauempaa kuului selvä autonmoottorin murina.

Samassa parkkipaikalle, lähelle laituria saapui taksi, joka pysähtyi renkaat kirskuen. Hetken päästä autosta nousi mies kameran kanssa ja hänen jälkeen vanhempi mies, joka tuntui arvostelevan tiukkaan sävyyn kuljettajan ajotaitoja. Vastaukseksi kuski näytti keskisormea ja kaasutti saman tien pois saatuaan rahat vastahakoiselta mieheltä, joka tuntui huutavan vielä jotain pois kaasuttavan auton perään.

”Samperi!” Mies manasi ja pyyhki tomua pois paidaltaan ja käveli nopein askelin kameraa pitelevän miehen perään. ”Seuraavan kerran studio saa hommata paremman auton.” Mies jatkoi ärtyisästi ja mulkaisi kameraa pitelevää miestä. ”Scott, kuunteletko sinä edes.” Hän tiuskaisi.

”Mitä, ai joo.” Scottiksi kutsuttu mies sanoi ja laski kameransa. ”Tosiaan studiolta saavat hommata meille paremman kyydin, tai siis oman auton, vai mitä Jon.”

”Anna olla.” Joniksi kutsuttu mies sanoi väsyneesti ja tarkasteli ääneti laiturilla seisovaa ihmisryhmää, kuin arvioiden heistä jokaista.

Hän asteli ihmisryhmän keskelle ja pyysi heitä kuuntelemaan. ”No niin arvoisat kilpailijat, purjeveneen pitäisi tulla.” Hän sanoi, katsoi kelloaan ja jatkoi. ”Parinkymmenen minuutin kuluttua, joten meillä on aikaa esittäytyä.”

Vastaukseksi tuli hyväksyvää puheen sorinaa.

”Minäpä aloitan.” Jon sanoi. ”Olen Jonathan Miller, mutta sanokaa Joniksi tai Mr. J:ksi.”

Oli hetken aikaa hiljaista.

”Tuo kameran kanssa heiluva tuolla on Scott Wilkinson.” Jon jatkoi ja mulkaisi Scottia, joka oli keskittynyt innokkaasti kuvaamaan kahta naista, jotka ilmeistä päätellen toivottivat Scottin hornantuuttiin.

Naisista toinen, jolla oli kaunis kaakaon värinen iho ja mustat hiukset useilla pienillä leteillä mulkoili Scottia ärsyyntyneenä tämän läsnäolosta. ”Painu siitä jo kameroinesi.” Hän sanoi kyllästyneenä kameramieheen ja katsoi tätä hyisesti.

”Fiona, anna olla.” Punapäinen päivettynyt nainen sanoi.

”No, en hitossa anna.” Fiona sanoi kiivaana. ”Älä väitä Mona, ettei tuo iilimato muka häiritse sinua.”

”En väitäkään, mutta en jaksa haastaa riitaa.” Monaksi kutsuttu vastasi sovittelevasti.

”Hei sinä, juuri sinä sen kameran kanssa, mene noita kahta pösilöä kuvaamaan.” Vaalea mies huikkasi Scottille ja osoitti laiturin reunalla hilluvia Davidia ja Wesiä.

Scott katsoi parhaimmaksi siirtyä kauemmaksi naisista ja alkoi hivuttautua sitten lähemmäksi hulluttelevaa kaksikkoa ja oli törmätä blondiin naiseen. "No mutta hei söpöläinen." Scott sanoi luullen olevansa kovinkin fiksu.

"Ala vetää." Blondi sanoi viileästi ja lisäsi. "Sitä paitsi minun nimeni ei ole söpöläinen, se on Cecile." Hän lisäsi.

”Kiitti, kuka oletkin.” Fiona sanoi ja hymyili miehelle.

”Sano Craig.” Mies vastasi ja hymyili. ”No eihän nyt noin kauniita neitoja voi pulaankaan jättää.” Hän lisäsi.

”Ei oikeastaan oltu pulassa.” Fiona sanoi virnistäen.

”Hei, purjevene.” Mona huudahti katsellen merelle, josta tosiaan lipui kaunis vaalea purjevene hitaasti kohti laituria.

”Mennään lähemmäksi.” Fiona sanoi ja meni lähemmäksi Davidia ja Wesiä.

Juuri, kun tuo mainittu kaksikko oli tippua laiturilta, Fiona nappasi kiinni heidän paidankauluksistaan ja veti kauemmaksi reunasta. ”Yritättekö te luupäät tappaa itsenne, ennen kuin koko kisa on ehtinyt edes alkaa.” Hän ärähti.

David ja Wes vilkaisivat toisiaan, sitten Fionaa, mutteivät sanoneet sanaakaan.

Kesti tovin ennen kuin purjevene pääsi rantautumaan.

”Taisi ne rahat upota tuohon loistoalukseen.” Scott sanoi Jonille, jonka luokse oli mennyt. Jon ei välittänyt kommentoida Scottille, vaan astui purjeveneeseen, josta oli jo aika kuvata ensimmäinen lähetys, jotta kisa saataisiin alkuun.

Pian Gabriella irrottautui laiturista ja matka saarelle saattoi alkaa. Saarelle, jonne matka kestäisi useita päiviä.

*********

Suuri purjevene eteni tasaisesti eteenpäin merellä, auringon paistaessa sinisellä taivaalla, jossa ei ollut pilvenhattaraakaan. Auringon säteet välkehtivät merenpinnasta ja leppoisa tuuli keinutti venettä hiljakseen.

Vene oli menossa yhteen monista tyynen valtameren pienistä saarista, jolla veneen matkustajat asuisivat kuukauden täysin eristyksissä muusta maailmasta. Siellä he tekisivät heille määrättyjä tehtäviä ja yrittäisivät selvitä omillaan ilman nykyajan tekniikkaa, sillä siellä ei ollut tv:tä, tietokoneita, puhelinta ja kuuluvuusalue oli niin huono, ettei saarelta pystynyt soittamaan kännykällä mihinkään, joten nekin olivat hyödyttömiä.

Mutta saarella oli tietysti hätätapauksien varalta radiopuhelin, jolla saisi tarvittaessa yhteyden Hawajilla sijaitsevaan tukikohtaan.

Jon seisoi veneen keulassa nautiskellen leppeästä tuulesta kasvoillaan ja odotti kovasti saarelle pääsyä.

Matkaa oli taitettu jo kolmen päivän ajan, eikä saarelle enää olisi pitkä matka, tosin matkustajista se saattoi tuntua pitkältä, sillä tunnelma oli kireä. Mitä muuta siitä tulee, kun niin moni joutuu jakamaan niin pienen tilan.

Kameramies Scott Wilkinsonin kuvasi osanottajia, etenkin naisia. Nytkin hän oli Fionan seurassa ja kuvasi tätä innolla, nainen vain ei ollut yhtä innokas ja näytti keskisormea Scottille, käskien tätä menemään pois.

’Kunpa hän tekisi muutkin työnsä yhtä innokkaasti.’ Jonathan ajatteli vilkaistessaan sinne päin missä, Wilkinson juuri oli.

Ihmiset olivat jo melkein räjähtämispisteessä ja yksi halusi lopettaa koko pelin, kun viides päivä alkoi olla lopullaan. Oli pimeää ja vain muutama tähti tuikki taivaalla, kun saari vihdoin tuli näkyviin. Sen keskellä puiden ympäröimänä komeili tulivuori, joka oli jo pitkän aikaa ollut lepotilassa ja nyt se piirtyi rosoisena vasten tähtitaivasta.

Vene lipui hitaasti läpi koralliriutan ja suoraan laiturille, jonne se kiinnitettiin huolella, sillä se oli ainut liikenne väline, jolla he pääsisivät saarelta pois, joten kannatti pitää hyvää huolta veneestä ja katsoa ettei se päässyt ajelehtimaan koralliriutalle, joka saattaisi repiä sen pohjan rikki.