Aika kului, mutta painajaiset, eivät jättäneet häntä rauhaan, eivät jättäisi koskaan. Vain joskus harvoin kauneimmat muistot palasivat uniin, joista herääminen todellisuuteen teki kipeämpää kuin kaikki painajaiset yhteensä ja sai hänet kaipaamaan noita menetettyjä hetkiä, niin että sydän oli pakahtua. Vain poikansa vuoksi Jon jaksoi päivän kerrallaan.

Pojassaan hän näki menetetyn kumppaninsa piirteet, hymyn ja kirkkauden silmissä. Jon oli nähnyt Tommyn ensimmäiset askeleet, kuullut ensimmäisen sanan, nähnyt tämän kasvavan ja menevän ensimmäiselle luokalle. Hänellä oli tallessa Tommyn jokainen piirros, jokainen kirjoitelma ja todistus. Ne olivat hänelle, kuin kallein aarre, jota hän vaali ja suojeli, siinä missä omaa poikaansa. Hermostuneena Jon seisoi ikkunassa peläten pahinta ja huokaisi sitten helpotuksesta, kun Tommy saapui iloisesti hymyillen takaisin kotiin. Hän toivoi, että Jill olisi ollut hänen kanssaan ja ollut osa pojan elämää, tämän tärkeinä hetkinä.

Tommylla ei ollut kovinkaan montaa ystävää, eikä häntä haluttanut ystävystyä kenenkään kanssa, sillä tiesi että hän joutuisi sen ystävän kuitenkin jättämään, kun he taas kerran muuttaisivat.

He olivat alati liikkeellä, eivätkä viipyneet yhdessä paikassa vuotta pidempää aikaa ja joskus tuskin sitäkään aikaa. Tommy tiesi, miksei isä halunnut olla yhdessä paikassa liian pitkää aikaa kerrallaan ja kulki tämän kanssa minne ikinä tämä menisi. Hän tiesi, mitä äidille oli tapahtunut ja he kävivät joka vuosi, tämän haudalla, jos se vain oli mahdollista. Tommy tiesi, ettei voisi jättää isäänsä yksin tai tämän sydän murtuisi, sillä hän oli ainoa asia koko maailmassa, jonka vuoksi Jon enää jaksoi elää.

****

1. Luku

 

Oli kolea ja sateinen loppusyksyn iltapäivä. Sade kasteli asvaltin, joka kiilteli himmeänä hämärtyvässä maisemassa, jota hiljalleen syttyvät katulamput valaisivat. Tommy harppoi nopein askelin eteenpäin, kunnes kääntyi erään talon pihaan. Pihatien hiekka ratisi hänen jalkojensa alla ja hän vilkaisi taloa. Kaikki muut ikkunat olivat pimeinä, paitsi olohuoneesta ja keittiöstä, joista loisti kutsuva, lämmin valo.

Isä oli siis kotona Tommy päätteli ja viha, joka vielä hetkeä aiemmin oli poltellut kiivaana hänen sisimmässään alkoi hiljalleen lauhtua. Ajatukset karkasivat hetkeksi takaisin koulupäivän tapahtumiin ja sai vihan leimahtamaan hetkeksi. Koulun pahin öykkäri, Jeff, oli taas kiusannut Tommya ja sitä oli jatkunut koko koulupäivän ajan. Kiusatuksi joutuminen ei ollut mitään uutta Tommylle, mutta tänään se oli ollut pahempaa, kuin koskaan aikaisemmin.

Yleensä hän antoi sen vain tapahtua ja yrittää vain olla, sillä isä oli kieltänyt häntä käyttämästä voimiaan julkisesti. Mutta tänään hänen oli ollut erityisen vaikea pitää aisoissa tuota voimaa ja kieltämättä häntä oli kyllä houkutellut maksaa Jeffille takaisin kaikesta siitä, mitä tämä oli tehnyt. Vain vaivoin hän oli saanut hillittyä itsensä ja tuolloin hän oli tuntenut hyvin voimakkaana tuon voiman. Kuinka pinnalla se olikaan ollut.

Onneksi eräs opettaja oli tullut väliin ja öykkäri oli saanut jälki-istuntoa ja lisäksi erotettu jalkapallojoukkueestaan vähäksi aikaa, mikä tuskin viilentäisi tämän tunteita. Tommy työnsi ajatukset mielestään ja avasi kotioven. Hän astui sisään ja nosti sateen kasteleman takin naulakkoon.

”Tommy, miten päivä meni.” Kuului isän lämmin ääni keittiöstä.
”Huonosti.” Tommy vastasi äreästi ja muisti vasta sitten, että oli hänen syntymäpäivänsä. Hän kuuli isänsä askeleet, jotka olivat tulleet jo niin tutuiksi hänelle, että hän tiesi aina milloin tämä oli tulossa.
”Se poika kiusasi sinua taas?” Jon kysyi ja ilmaantui eteiseen, missä Tommy riisui kenkiään.
”Hän taas.” Tommy vastasi ja nosti katseensa isäänsä ja kysyi. ”Miten sinä aina tiedät?”
Jon ei vastannut, vaan katsoi poikaansa lempeästi hymyillen.
”Tule keittiöön, kun ehdit.” Hän sanoi vaihtaen puheenaihetta ja kääntyi pois ovelta.
Tommy mutisi jotakin joon tapaista ja suuntasi kulkunsa yläkertaan, viedäkseen reppunsa huoneeseensa.

****

Huoneessaan Tommy vilkaisi tietokonettaan, jonka oli jäänyt auki hänen lähtiessään kouluun. Näytölle oli ilmestynyt pieni ikkuna, joka kertoi hänen saaneen viestin.

Hän napsautti ikkunaa ja viesti aukesi.

Tommy, joudun valitettavasti pilaaman syntymäpäiväsi ja olen siitä hyvin pahoillani, mutta teidät on löydetty. Kerro tämä isällesi, heti kun olet lukenut tämän viestin ja lähtekää välittömästi talosta. He ovat jo tulossa.

Wesley

Tommy luki viestin moneen kertaan, varmistaakseen, ettei siinä ollut mitään muuta. Tuo viesti huolestutti häntä, sillä Wes ei koskaan pilaillut hänen kanssaan ja lisäksi isäkin tunsi tämän hyvin. Oli parasta pyytää isä ylös ja näyttää viesti tälle.

****

Jon seisoi keittiössä ja katsoi pöytää, jonka oli saanut katettua. Hän halusi varmistaa, ettei mitään puuttunut, sillä halusi kaiken olevan täydellistä poikansa syntymäpäivänä. Hänen ajatuksensa katkaisi kilahdus ja samassa hän tunsi kipua reidessään. Jon kumartui katsomaan ja nappasi reidestään irti pienen metallisen esineen, jonka nähdessään hän kauhistui. Hän oli nähnyt samanlaisen nukutusnuolen ennenkin. Hän tunsi, miten tuo voimakas lääke alkoi vaikuttaa ja hoippui ovelle varoittaakseen poikaansa.

Jon keskitti sumuiset ajatuksensa talon kaikkiin lamppuihin ja sekuntia myöhemmin kaikki lamput räsähtivät rikki, pimeyden ympäröidessä hänet. Kuului lisää räsähtelyä, kun kaikki yläkerran lamput räsähtelivät rikki ja sammuivat yksi toisensa jälkeen.

”Tommy Pakene! Pakene heti!” Jon karjui niin lujaa kuin keuhkoista lähti ja joutui käyttämään kaiken tahdonvoimansa pysyäkseen pystyssä ja tajuissaan, sillä kaikki väikkyi hänen silmissään kummallisesti. ”Tommy… Tom..” Hän sopersi, ote ovenkarmista irtosi.

Hän ei pystynyt enää taistelemaan nukutusaineen vaikutusta vastaan ja lysähti lattialle. Viimeinen, mitä hän ajatteli, oli että Tommy pääsisi pakoon. Sen jälkeen hän ajelehti paksuun tummaan pilveen.

***

Tommy huomasi, miten kaikki valot, jopa hänen huoneestaan räsähtelivät rikki ja hän jäi pimeyteen. Seuraavaksi hän kuuli isänsä huudot ja tömähdyksen.

”Isä.” Tommy sanoi hiljaa, muttei uskaltanut liikahtaakaan paikaltaan.

Sitten hiljaisuuden keskeltä kuului kuinka alhaalla avattiin ovi ja joku astui sisälle. Nopeasti Tommy painoi läppärin kannen kiinni ja sulloi koko koneen reppuunsa. Hän haparoi pimeässä kaapilleen, josta kaivoi toiset kengät, sillä tiesi, ettei voisi mennä alakertaan, niin kauan kun siellä oli tuo joku.
Mahdollisimman hiljaa hän veti lenkkarit jalkaansa, otti kaapista hupparinsa, nappasi reppunsa ja syöksyi ikkunalle. Hän avasi ikkunan ja kirosi, kun siitä pääsi aivan pieni narahdus.

Hän luikahti ulos pienelle tasanteelle ja siitä korkeaan puuhun, joka kasvoi ikkunan vieressä. Kuin marakatti, hän kapusi alas ja juoksi pakoon. Pihalta kuului huutoa, sillä nuo tunkeutujat huomasivat saaliinsa karanneen, mutta Tommy ei jäänyt sitä kuuntelemaan vaan jatkoi juoksuaan.

Vettä satoi yhä, mikä paransi Tommyn mielialaa vain vähän, sillä sade peittäisi hänen jälkensä. Siitä huolimatta hän kiiruhti eteenpäin puolijuoksua ja pysähtyi vasta monen korttelin päässä hengähtämään ja suunnisti kohti ostoskeskusta, jonka liepeillä nuoret usein hengailivat kavereidensa kanssa. Hänen matkansa pysäytti siilipäinen, kookas nuorukainen, joka mulkoili häntä vihaisesti.

”Anna olla nyt Jeff.” Tommy sanoi ja vilkuili hermostuneena taakseen.
”Tai mitä, sinä kerrot opelle vai.” Jeff irvaili.
”Jeff, minulla ei ole aikaa tähän.” Tommy ärähti.
”Oho, hiiri sai hepulin.” Jeff jatkoi ärsyttämistään. ”Saat maksaa, siitä hyvästä, että minut erotettiin joukkueesta.” Hän ärisi viimein.
”Olen pahoillani siitä, okei.” Tommy sanoi ja yritti livahtaa tiehensä, mutta Jeff esti ja hieroi nyrkkejään siihen malliin, että kohta iskisi sen Tommyyn. ”Päästä minut menemään tai joudun satuttamaan sinua.” Hän sanoi viimein ja tuijotti Jeffiä kasvot vakavina.
”Sinä satuttaisit minua.” Jeff sanoi halveksien ja naurahti. ”Joo just, millähän lihaksilla?” Hän kysyi sitten tuhahtaen ja lähestyi uhkaavasti Tommya.

Tommy ei vastannut, vaan väisti Jeffin nyrkkiä ja ennen kuin tämä ehti iskeä uudestaan, hän lennähti metrin verran taaksepäin, vaikkei Tommy ollut edes koskenut häneen.

”Mikä helvetin friikki sinä olet?” Jeff älähti ja katsoi melkein peloissaan Tommya.
”Et halua tietää.” Tommy sanoi ja jätti pojan maahan ihmettelemään, suunnaten itse puolijuoksua kohti ostoskeskusta.

Hän pysähtyi syrjäiselle kahvilalle ja kaivoi läppärinsä esille, sillä halusi kertoa Wesille, mitä oli tapahtunut.

”Ne tulivat. Minä pakenin, enkä tiedä mitä ne tekivät isälle.” Hän viestitti.
”Pysy liikkeellä ja etsi käsiisi Logan. Hän auttaa sinua.” Wes vastasi.
”Sen teen. Mistä löydän hänet?” Tommy kysyi.
”En voi sanoa sitä tässä, sillä keskusteluamme voidaan seurata.” Wes sanoi.
”Ok. Etsin hänet omin päin.” Tommy sanoi.
”Ok. Pitää mennä.” Wes vastasi.
”Minun myös. Nähdään.” Tommy sanoi ja sulki ikkunan kirjauduttuaan ulos.

Hetken hän istui mietteliäänä paikallaan. Wes oli käskenyt hänen etsiä Logan. Nimi kuulosti tutulta ja sitten hän muisti. Mies oli isän paras ystävä, joka oli auttanut isää, kun äiti oli kuollut. Tommy muisti tavanneensa Loganin muutamia kertoja, mutta siitä oli aikaa, eikä hän tiennyt miten hyvin mies muisti hänet, kun ei hänkään meinannut muistaa tätä.

Hän katseli ympärilleen ja ihmetteli kun ihmiset liikehtivät joukolla ulospäin. Hän itse kiiruhti ulos ihmisjoukon mukana ja näki vasta siellä, että useamman korttelin päässä hehkui loimottava valo ja jostakin kaukaa kuului paloauton pillien vinkuna. Hän arvasi, että se oli heidän talonsa, joka paloi ja lysähti polvilleen kosteaan asfalttiin.

”Isä.” Hän sanoi hiljaa ja painoi päänsä alas.

Nostaessaan jälleen katseensa, hän näki suuren mustan kiiltelevän auton, joka seisoi paikallaan. Sen sisälle ei voinut nähdä, sillä lasit olivat pimennetty, mutta hän arvasi kyllä, että ne olivat hänen perässään. Tommy nousi ja katosi ihmisvilinään ja päästyään ihmisjoukosta hän huomasi jotakin, joka nojasi ostoskeskuksen betonista seinää vasten.

Hän suunnisti kohti moottoripyörää, kirjoitti lapun, jonka kiinnitti seinään. Tämän jälkeen nousi pyörän selkään, käynnisti sen ja suuntasi pois koko asuinalueelta, sillä siellä hän ei olisi enää turvassa.

Hän tiesi, että isä oli yhä elossa ja että tulipalo oli vain hämäystä. Hän tiesi sen samoin, kuin isä tiesi asioita hänestä kysymättä tai tiesi missä hän oli, vaikkei hän sitä kertonutkaan.

****

Monen tunnin kuluttua Jon palaili hiljalleen tajuihinsa ja alkoi hahmottaa ympäristöään. Kotona hän ei enää ollut, vaan jossakin hämärästi valaistun huoneen keskellä tuolissa, jonka vieressä oli pöytä. Hän yritti liikutella käsiään ja joutui toteamaan, että ne oli tiukasti sidottu tuon tuolin metallisiin käsinojiin. Seuraavaksi hän vilkuili pöydälle ja näki sillä tutun laitteen, jonka näytössä näkyi hänen aivosähkökäyränsä ja kuului vain tasainen rapina, kun neula piirsi tuota viivaa tulostuvalle paperille, jota oli valunut pöydän reunan yli lattialle.

Yhtä hän vain ei huomannut, nimittäin ylimääräistä laitetta, joka oli kiinnitetty häneen tuon toisen laitteen lisäksi. Mutta pian hänelle valkeni senkin olemassa olo, sillä kun hän keskitti ajatuksensa sidottuihin käsiinsä, minkä pöydällä oleva laite heti mittasi. Neula tuntui villiintyneen ja piirsi kiivaaseen tahtiin tiheää viivaa ja melkein samalla hetkellä Jon tunsi voimakasta kipua, joka meni hänen kehonsa lävitse kuin sähkö ja hänen suustaan pääsi yllättynyt parahdus.

Tuo kipu lakkasi heti, kun hän lakkasi yrittämästä vapauttaa itsensä. Melkein samalla hetkellä huoneen ovi aukesi ja sisään astui siistiin valkoiseen pukuun pukeutunut mies, jolla oli kultanuppinen kävelykeppi kädessään.

”Te taisitte oppia jotakin aivan uutta.” Mies sanoi lievästi huvittuneella äänellä ja katsoi Jonia pää kallellaan.

Jon katsoi miestä ja muisti tämän, vaikka siitä oli jo yli viisitoista vuotta, kun hän oli tämän nähnyt viimeksi. Mies oli silloin esittäytynyt etsiväksi, olisi auttanut Jillin löytämisessä, mutta hän ei koskaan ollut ehtinyt soittaa tälle.

Martin, se oli ollut miehen nimi ja nyt hän tajusi mitä tämä halusi. Tuosta miehestä ajatukset siirtyivät Jilliin ja siitä Tommyyn. Toivottavasti tämä oli päässyt pakoon.

”Olen kovin pahoillani Jillin vuoksi.” Martin sanoi ja astui eteenpäin, kävelykepin kärjen kopsahtaessa betonista lattiaa vasten ontosti kaikuen. ”Minulla olisi teille ehdotus, johon suostuttuanne, saisitte takaisin vapautenne.” Hän sanoi, katsoen laskelmoivasti Jonia.

”Säästäkää säälinne.” Jon murahti ja mulkoili miestä rumasti. Miten tuo viheliäinen liero saattoi kuvitella, että hän antaisi poikansa tälle noin vain, no sitä iloa tuo ei tulisi saamaan koskaan. ”Te luulette itsestänne hieman liikoja, jos kuvittelette että auttaisin teitä saamaan poikani koekaniiniksi.” Hän lisäsi ja katsoi halveksuen edessään seisovaa miestä.

”Sitten ette jätä vaihtoehtoja.” Martin sanoi uhkaavalla äänellä. ”Meillä on näet keinomme saada teidät laulamaan haluamallamme nuotilla.” Hän sihahti ja katsoi Jonia silmät viiruina.

”Ette taida vieläkään tajuta, että ennemmin kuolen, kuin autan teitä.” Jon sähähti ja nykäisi itseään voimalla eteenpäin, jolloin Martin hätkähti ja astui askelen taaksepäin. ”Te…” Hän jatkoi, mutta lause jäi kesken, sillä valtava kipu leimahti läpi hänen vartalonsa kuin tulinen keihäs ja tuskan huuto purkautui väkisinkin hänen huuliltaan, kaikuen kammottavasti huoneessa.

Melkein samassa hänen silmiensä eteen nousi kuva maantiestä ja hahmosta, joka ajoi moottoripyörällä, kunnes menetti ajokkinsa hallinnan ja syöksyi tieltä päätyen ojaan.

Uusi tuskan parahdus ja pian kipu hellitti hetkeksi.

”Tommy… Eih…” Hän sanoi huohottaen ja näytti lyyhistyvän tuoliinsa rinnan kohoillessa kiivaasti, kuin hän olisi juossut pitkän matkan.

Hän tunsi miten sydän takoi rinnassa ja tiesi, ettei se kestäisi kauan. Hänen pitäisi saada tuo merkillinen yhteys poikaansa katkaistuksi tai tämä kuolisi myös. Kipu leimahti taas yllättäen ja hänen kätensä tempoilivat, niin että siteet hankasivat ranteisiin ikävän punaiset jäljet. Kesken tuon kidutuksen hän tunsi toisenlaista kipua rinnassaan ja tuo kipu oli kuin tiukat vanteet, jotka kiristyivät hänen rintansa ympärille, niin tiukasti että tuntui kuin kaikki ilma puristautuisi ulos ja sydän, voi miten se yrittikään tehdä töitä, vaan voimat olivat lopussa, eikä se enää jaksaisi. Kaikki voima tuntui katoavan raajoista ja hän lysähti hieman taaksepäin tuolissa, leuka painui rintaa vasten ja hän itse vaipui tiedottomuuteen.

”Perhana.” Martin manasi, kun kuuli elintoimintoja mittaavien laitteiden hälyttävän.

Hetken kuluttua ovi paiskattiin auki ja pari henkilökuntaan kuuluvaa miestä syöksyi sisälle, irrotti Jonin tuolista, laskivat lattialle ja aloittivat elvytyksen.

****

Samaan aikaan satojen kilometrien päässä laitoksesta kiemurteli maantie, jota pitkin viiletti nuorukainen moottoripyörällään.

Äkkiä hän tunsi suunnatonta tuskaa, joka tuntui kulkevan läpi hänen kehonsa. Hän oli menettää ajokkinsa hallinnan, mutta kipu lakkasi ja ihmetellen hän jatkoi matkaansa, kunnes tuo kamala kipu palasi.

Hän menetti pyöränsä hallinnan kokonaan ja syöksyi ojaan, pyörän lentäessä pitkälle pusikkoon. Ihme kyllä hän ei murtanut luitaan, tai kalloaan, joskin vartalo sai mahtavan kokoelman mustelmia ja asfaltti-ihottumaa. Hän makasi ojan pohjalla ja haukkoi henkeään, sillä isku oli kuitenkin ollut voimakas ja lisäksi hän oli kolauttanut päänsä johonkin ja näki pökerryksissä ollessaan välähdyksiä jostakin huoneesta, valkopukuisesta miehestä, jolla oli kävelykeppi ja isästä.

”Isä.” Tommy sopersi avaten silmänsä varovaisesti, tuskin välittäen siitä, että joka paikkaa kolotti. Housut olivat hajonneet polvien kohdalta, niin että repeämistä saattoi nähdä miten mustelmilla ja verisillä naarmuilla polvet olivat.

Välittämättä polvistaan, hän kömpi ylös ojasta ja etsi katseellaan pyöräänsä. Hän huomasi, miten pusikosta oli osa ikään kuin niitetty kumoon ja astellessaan pidemmälle, hän löysi pyörän ja joutui toteamaan, ettei sillä voinut enää ajaa.

”Hemmetti.” Tommy manasi ja potkaisi hiekkaa tieltä kiukuissaan. Hän nosti repun selästään ja tarkisti, että läppäri sentään oli ehjänä, onneksi. Masentuneena hän alkoi talsia eteenpäin ja toivoi saavansa kyydin.

Tovin talsittuaan hän kuuli selvän auton moottorin hurinan ja kääntyi katsomaan. Kaukaa takaa tuli näkyviin jeeppi, joka hänen kohdalleen päästyään pysähtyi.

”Hei poika, tarvitsetko kyydin?” Kysyi hyväntahtoinen ääni ja suuri käsi työnsi oven auki.

Tommy epäröi ja katsoi autoa epäillen. Saattoiko tuohon mieheen luottaa, vai oliko tämäkin niiden, keitä sitten olivatkaan, kätyreitä.

”Aiotkos seistä siinä pitkäänkin?” Mies kysyi ja katsoi poikaa hymyillen.

”Mietin vain, voiko sinuun luottaa.” Tommy sanoi epäröiden.

”Isäsi luottaa minuun, joten hyppäätkö kyytiin vai et?” Mies tokaisi.

”Miten sinä isäni tunnet.” Tommy kysyi seisten vielä paikallaan.

”Kunhan tunnen ja muistan sinutkin, kai sinä olet Tommy?” Mies sanoi.

”Olen. ”Tommy sanoi hämmentyneenä ja astahti lähemmäksi. ”Kuka sinä sitten olet?”

”Logan.” Mies esitteli itsensä ja teki kärsimättömän liikkeen kädellään. ”Ala tulla nyt, sillä minulla ei ole koko päivää aikaa odottaa.”

”Logan.” Tommy sanoi ja tunsi helpotusta. ”Mutta mistä tiedän, ettet valehtele? Ettet kuitenkin ole joku muu, kuin sanot olevasi.”

”Valahtelu ei kuulu tapoihini.” Logan vastasi lievästi ärtyneenä ja lisäsi mielessään, ettei pieniä valkoisia valheita laskettu. ”Ja nyt hyppäät kyytiin tai minä tulen ja nostan sinut autoon.” Hän lisäsi tiukasti.

”Hyvä on.” Tommy sanoi istuutuen etupenkille ja veti oven perässään kiinni.

Melkein saman tien, kun hänen takamuksensa oli koskettanut penkkiä, lähti auto liikkeelle.

”Kiitos.” Tommy sanoi viimein ja katsoi Logania, joka tuntui peittävän kokonaan oman puolensa autosta.

”Mitä sinulle tapahtui? Näytät kamalalta.” Logan kysyi.

”Minä…” Tommy aloitti, mutta se sama kipu, jonka vuoksi oli menettänyt ajokkinsa hallinnan, iski uudestaan.

Hän huusi ja tunsi samassa toisenlaista kipua, kipua rinnassa ja arvasi, ettei isällä ollut kaikki hyvin. Tuo kipu tuntui yltyvän, saaden hänet kiemurtelemaan penkillä ja huutamaan tuskasta.

”Mikä hemmetti sinulle tuli?” Logan älähti ja pysäytti autonsa nopeasti penkalle, avasi ovensa ja juoksi nopeasti toiselle puolelle auttaakseen Tommya.

”Isä, ei.” Tommy parahti ja tuijotti pelästynein silmin eteensä, rinnan kohoillessa kiivaana.

Logan ei voinut muuta kuin katsoa ja arvailla, mitä poika näki edessään. Hän vaistosi, että se liittyi jotenkin Joniin, sekä tämän ja Tommyn väliseen yhteyteen. Logan hätkähti, kun yllättäen läheisestä katulampusta räsähti lamppu hajalle kipinäsuihkun saattelemana. Hän katsoi lamppua, josta yhä lenteli kipinöitä, kääntäen pian katseensa takaisin poikaan, joka näytti olevan jäykkä kuin lauta, kunnes viimein rentoutui ja vaipui syvään tajuttomuuteen.

”Hemmetti.” Logan manasi puoliksi peloissaan ja laski suuren kätensä pojan rinnan päälle.

Hän tunsi miten heikosti rinta kohoili ja sydämen sykkeen, joka oli hidastunut lähes olemattomaksi.

Logan tiesi, ettei voisi viedä poikaa sairaalaan, eikä myöskään Earlin mökille, sillä sieltä heitä ensiksi etsittäisiin. Hän sulki oven katsottuaan ensin, että pojan turvavyö oli kiinni. Tämän jälkeen hän kiersi auton, istuutui omalle paikalleen, nyökäytti päätään, sillä tiesi nyt kenen luokse menisi, joskin hänen pitäisi sitä ennen löytää paikka missä olla siihen asti, kunnes poika olisi paremmassa kunnossa.

****

Samaan aikaan Tommy seisoi jossakin oudossa paikassa, kuin suuressa huoneessa, eikä hän ollut yksin. Hän nosti katseensa ja näki isänsä edessään, juuri sellaisena kuin oli tämän nähnyt, ennen kuin heidän kotiinsa oli hyökätty.

”Mitä tämä on?” Tommy kysyi katsoen isäänsä, joka asteli ääneti lähemmäksi.

”En tiedä itsekään.” Jon sanoi katsoen poikaansa ja jatkoi. ”Mutta minun on katkaistava meidän välisemme yhteys, tiedät kyllä miksi.”

”Tiedän, mutta ehkä voin auttaa vielä, anna minun yrittää.” Tommy pyysi.

”Ei, te ette ehdi mitenkään.” Jon sanoi hiljaa ja näytti nyt hyvin väsyneeltä.

Tommy aikoi sanoa jotakin, mutta vaikeni, sillä syvällä sisimmässään hän tiesi isän olevan oikeassa. Siinä he seisoivat toisiaan katsoen, kunnes Jon astui lähemmäksi ja kietoi kätensä poikansa ympärille, Tommyn vastatessa siihen.

”Pysy Loganin lähellä, hän tietää mitä tehdä.” Jon kuiskasi ja ennen kuin Tommy ehti vastata mitään, huoneen valaisi hetkeksi kirkas valo, joka erotti heidät toisistaan.

Tommy näki vielä isänsä, joka nyt seisoi taas kauempana ja ennen kuin huoneen taas valaisi kirkas valo, hän ehti nähdä isänsä kasvot, joilla näkyi lämmin surumielinen hymy.

”Isä!” Tommy huusi, mutta taas välähti niin kirkas valo, ettei hän nähnyt enää mitään.

Kului tovi ennen kuin hän alkoi jälleen erottaa ympäristöään ja huomasi yhä istuvansa autossa, matkalla tuntemattomaan. Hän vilkaisi sivulleen nähden Loganin, joka katsoi otsa syvillä kurtuilla edessään näkyvää maisemaa ja tuskin huomasi matkatoverinsa heräämistä.

Tommy tunsi, että jokin oli toisin, ikään kuin jokin olisi reväisty hänestä pois ikuisiksi ajoiksi. Hän vääntäytyi parempaan asentoon ja nojautui mukavasti penkkiin yrittäen nukkua.

****

Toisaalla Jonia elvytettiin ja lopulta hänet saatiin takaisin elävien kirjoihin, joskin jokin oli nyt toisin. Sitä he eivät huomanneet, ennen kuin tulivat vilkaisseeksi monitoria, joka hetkeä aiemmin oli suorastaan villiintynyt ja neula joka oli tempoillut tiheästi pitkin paperia, veti nyt melkeinpä liiankin tasaista viivaa paperille.

”Hän on nyt syvässä tajuttomuustilassa, enkä oikein usko, että hän enää herää.”Toinen miehistä sanoi katsoen vakavana Martinia.

”Saamari.” Martin manasi hiljaa. ”Viekää hänet ja tarkkailkaa siltä varalta, että hän kuitenkin tulisi tajuihinsa.” Hän käski.

Miehet nyökkäsivät ja nostivat Jonin paareille, minkä jälkeen he suunnistivat kohti sairastupaa.

****

No niin tässäpä tällainen pätkänen, tämän osan aluksi :)

Kiitokset jälleen kerran Nuubialaiselle Prinsessalle.

Ja tässä vielä musiikkia, joka mielestäni sopii tähän osaan hyvin.  Blackmore's Night - Wish you where here

***

Jon torkahti matkan aikana ja havahtui, kun Earl töni hänet hereille.

”Tuossa se motelli nyt on.” Hän sanoi ja katsoi Jonia mietteliäänä. ”Onhan sinulla rahaa, että pärjäät?” Hän kysyi vielä.

”Ei, mutta enköhän minä keksi jotakin.” Jon sanoi.

”Kuule ota nämä.” Earl sanoi ja ojensi pari kahdenkymmenen dollarin seteliä. ”Ei kun ota vain, minä olen yksinäinen mies, enkä yleensä tarvitse paljoa, mutta näen, että sinä tarvitset näitä enemmän kuin minä.” Hän sanoi kun Jon aikoi kieltäytyä tarjouksesta.

Viimein Jon suostui ottamaan rahat. ”Kiitos teille.” Hän sanoi liikuttuneena. ”Sinunlaisiasi on liian harvassa.”

”Eipä mitään.” Earl sanoi ja ennen kuin käynnisti autonsa hän huikkasi vielä. ”Onnea sinulle, pärjäile.”

Jeeppi katosi tomupilven saattelemana ja Jon katseli hetken sen perään, kunnes kääntyi ja asteli luukulle, jossa istui puoliuninen mies.

”Anteeksi että häiritsen, mutta tarvitsisi huoneen täksi yöksi.” Jon sanoi.

”Löytyy, kas tuossa huone numero 250 on vapaa.” Mies murahti vilkuillen sivusilmällä televisiota, josta parhaillaan tuli jotain visailuohjelmaa ja lisäsi. ”Se tekee sitten 15$.”

”Maksan käteisellä.” Jon sanoi ja ojensi rypistyneen kaksikymppisen miehelle.

”Ole hyvä.” Mies sanoi ja ojensi sekä vaihtorahat, että avaimen Jonille.

”Kiitos.” Jon sanoi saatuaan avaimen ja rahat.

Hän suunnisti kohti rakennusta ja seurasi sitten oviriviä, kunnes pysähtyi syrjäisimmän huoneen kohdalle, nuhruisessa ovessa luki kulunein kirjaimin 250. Hän avasi oven ja astui sisälle sytyttäen valot.

Hän painoi oven kiinni perässään ja asteli sisemmäksi. Huoneisto oli pieni, siihen kuului vain pieni oleskelutila, josta pääsi makuuhuoneeseen ja vessaan.

Jon laski repun lattialle ja kävi sitten laittamassa Tommyn sängylle nukkumaan, jääden itse istumaan viereiselle tuolille, pää käsien varaan tuettuna.

Hän oli väsynyt totta kai, mutta nukkumaan hän ei pystynyt, sillä hän halusi varmistaa, että Tommylla olisi kaikki hyvin. Toisaalta taas hän pelkäsi jonkun tulevan sillä välin, kun hän nukkuisi ja veisi pojan.

Samaan aikaan arpinaamainen mies kiiruhti autoon, sillä oli saanut tiedon, että karkulaisen vene oli löytynyt joen rannalta, mistä oli jokunen maili lähimmälle tielle. Sinä yönä liikennettä oli ollut vähän, joten karkulaisen oli täytynyt saada kyyti siltä ainoalta joka siihen aikaan oli ollut liikkeellä.

Nyt hän itse ajoi samaa tietä, yön alkaessa hiljalleen vetäytyä aamun tieltä. Tien molemmin puolin kasvoi mäntymetsää joten ei niin otollinen paikka liftaamiselle. Liikennettä oli todella vähän, vain yhden auton hän oli nähnyt hurahtavan ohitseen.

Hän arveli, ettei karkulainen ollut voinut mennä suuntaan, josta hän itse oli tullut, sillä siellä oli paljon Yökiitäjän alaisia liikkeellä ja ne olisivat keränneet muitta mutkitta karkulaisen parempaan talteen.

Joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi lähin kaupunki.

Auringon valo kultasi taivaan, kun mäntymetsä viimein loppui ja tien molemmin puolin alkoi näkyä rakennuksia.

Patrick pysähtyi hetkeksi ja alkoi nyt miettiä minne itse menisi ensimmäiseksi, jos saapuisi kaupunkiin. Hän antoi katseen kiertää rakennuksia ja kauppoja, kunnes silmiin osui suuri neon kyltti, jossa neonkirjaimet mainostivat halpaa yösijaa.

”No totta kai.” Patrick murahti ja auto nytkähti liikkeelle. ”Sinua onkin helppo seurata.” Hän mutisi ja hymyili leveästi.

Hän parkkeerasi autonsa pihamaalle ja asteli luukulle jolla tällä hetkellä seisoi nainen, jolla oli blondatut hiukset, jotka hapsottivat tönkköinä. Nainen katsoi tympääntyneenä Patrickia ja jatkoi kynsiensä viilaamista.

”Anteeksi, mutta etsin veljeäni ja hän kai tuli tänne yöllä.” Patrick valehteli sujuvasti.

”En mä tiedä tuliko tänne joku yöllä, mun vuoro alkoi vasta.” Nainen sanoi.

”Kuka sitten oli yövuorossa, minun pitäisi näet kiireesti päästä veljeni luo.” Patrick selitti ottaen naamalleen huolestuneen ja hermostuneen ilmeen.

”Oota vähän.” Nainen sanoi ja kääntyi huutamaan takahuoneeseen. ”Paul! Tuu tänne, yks mies kysyi jostain yövieraasta.”

Takahuoneesta kuului sadattelua, kun uniltaan herätetty omistaja kömpi vuoteestaan ja asteli suurta vatsaansa raapien tiskille.

”Mikä nyt on hätänä?” Paul kysyi ja mulkoili ärtyneenä naista ja sitten miestä joka notkui ulkopuolella. Hän oli kärttyinen sillä Sue oli herättänyt hänet kesken unien.

Patrick kertoi miehelle saman valheen kuin oli syöttänyt blondille, joka oli Pauli tullessa paikalle jatkanut kynsiensä viilaamista.

”Se on tuolla huoneessa 250.” Paul murahti ja haukotteli. ”Jos nyt sopii, menen takaisin unilleni.” Hän ärähti ja katosi sitten takahuoneeseen takapuoltaan raapien. Ei kulunut minuuttiakaan, kun takahuoneesta kantautui voimakas kuorsaus, joka kertoi miehen nukahtaneen.

”Kiitos.” Patrick sanoi jättäen viisikymppisen blondille, joka palasi rahan otettuaan takaisin kynsiensä ihmeelliseen maailmaan.

Patrick puolestaan alkoi astella tyytyväinen hymy huulillaan kohti mainittua huonetta, sillä tämä kävi hänen mielestään helposti, melkeinpä liian helposti.

Hän saapui viimein huoneen ovelle, kokeili sitä ja lopulta potkaisi sen auki ja joutui toteamaan, että karkulainen oli ehtinyt paeta.

”Saakeli.” Patrick manasi kovaan ääneen ja sai aikaiseksi sen, että joku toisesta huoneesta heräsi ja käski hänen painua helvettiin metelöimästä. Hän vastasi huutelijalle jotakin lähes yhtä ystävällistä ja alkoi katsella ympärilleen keksiäkseen, minne karkulainen oli voinut mennä.

Kova kolina ja huuto saivat Jonin havahtumaan unestaan. Hetken hän istui paikallaan ja kuunteli, kunnes lopulta nousi tuolilta. Nopeasti hän katsoi, että Tommy oli vielä siinä, mihin hän oli pojan laskenut ja että tällä oli kaikki hyvin.

Hän oli torkahtanut sängylle ja nyt hän tunsi siitä syyllisyyttä, vaikka toisaalta tiesi, että pitäisi nukkuakin joskus.

Sydän takoi villisti Jonin rinnassa, eikä tämä jäänyt katselemaan ovelle kuka tulija oli, vaan nappasi reppunsa ja haki Tommyn makuuhuoneesta, minkä jälkeen hän livahti ulos makuuhuoneen ikkunasta ja juoksi metsikköön.

****

Kiitäjä, joka tiesi aina kaiken mitä hänen alamaisensa milloinkin tekivät, iski nyrkin hotellihuoneiston seinään ja puri hampaitaan yhteen raivoisasti kirskuttaen. Hetkeä aikaisemmin tullut puhelu paljasti Kiitäjälle sen, mitä hän oli jo aikaisemmin pelännytkin. Patrick ei ollut pysynyt näkymättömänä niin kuin hän oli käskenyt tekemään. Mies oli hyökännyt hotellihuoneeseen kuin mikäkin raivopää, pysähtymättä hetkeksikään miettimään tekojaan ja niiden mahdollisia seuraamuksia. Tuo typerys kuvitteli voivansa peitota paljain käsin Jonin, eikä käsittänyt millainen voima pakenevan miehen käsissä on.

Kiitäjä tarttui kiivain liikkein telineellä roikkuneeseen hattuunsa, painoi sen päähänsä ja tempaisi oven auki hillittyä raivoa tihkuva katse silmissään. Jos typerys luuli selviävänsä käskyjen rikkomisesta, tämä saisi kokea yllätyksen. Pitkän kivuliaan yllätyksen, johon liittyi paljon polttavaa rautaa ja ihoa silppuavaa terästä. Nyt Kiitäjä hymyili hieman ja hetkeä aikaisempi kireys alkoi kadota miehen voimakkaasta olemuksesta. Hän käveli juna-asemalle ja katosi ihmisjoukon sekaan.

Junaa raiteilla kaksi kuulutettiin lähteväksi ja yksi tukevanoloinen mies huomasi harmikseen kadottaneensa jonnekin matkalippunsa. Kiitäjä heilautti hattuaan konduktöörille kun juna nytkähti liikkeelle. Pian lupauksensa pettänyt rotta vinkuisi kauhuissaan ja Kiitäjä saisi kokea jälleen kerran nautintoa nähdessään, kuinka elämä valuu pois arvottoman rikollisen silmistä. Se hetki, oivallus elämänsä päättymisestä juuri ennen viimeistä henkäystä oli Kiitäjän mielestä kaikkein nautinnollisinta katsottavaa. Siihen hän ei tulisi koskaan kyllästymään.

***

Motellilla, Patrick tarkasti huoneen nopeasti ja päätti sitten palata autolleen, kun huomasi makuuhuoneen ikkunan olevan auki. Hän kurkisti siitä ulos, muttei nähnyt kuin läheisen metsikön.

”Helvetin helvetti.” Mies manasi ja suunnisti sitten takaisi ovelle ja alkoi kiukkuisena suunnistaa kohti pysäköintialuetta.

****

Jon pinkoi taakseen katsomatta eteenpäin ja läpi metsikön, kunnes huomasi Patrickin auton, joka seisoi pysäköintialueella. Hän kokeili ovea ja huomasi sen olevan auki ja mikä parasta hänen onnekseen oli Patrick unohtanut avaimet lukkoon.

Jon vilkuili nopeasti molemmille sivuilleen, nähdäkseen ettei alueella liikkunut ketään. Oli hiljaista, vain se blondi istui tuolillaan kynsiään viilaten.

Hän avasi oven, nosti Tommyn pelkääjän paikalle ja varmisti vielä, ettei vauvalla ollut mitään hätää. Tämän jälkeen hän kapusi itse kyytiin, veti oven kiinni ja varmisti vielä, että turvavyö oli kiinni ennen kuin käynnisti auton.

Ajoitus oli hyvä, sillä Patrick juoksi parkkipaikalle ja ehti iskeä nyrkillä auton kylkeen, ennen kuin se katosi hiekkaa lennättäen näkyvistä.

****

Patrick kaivoi aseensa kupeeltaan, tähtäsi ja laukaisi, minkä jälkeen hän jäi kiroillen paikalleen seisomaan.

Hetken seisottuaan paikallaan hän lähti katsastamaan autoja löytääkseen sellaisen, jonka omista oli ollut huolimaton. Pitkällisen etsinnän jälkeen hän löysikin sopivan ja kaasutti sillä pois paikalta samaan suuntaan, jonne oli nähnyt Jonin katoavan hänen autollaan.

****

Jon näki peilin kautta miten Patrick kaivoi aseensa esille ja laukaisi. Samassa kuului kilahdus, kun takalasi hajosi. Seuraavaksi hän tunsi kipua olkapäässään, älähti ja oli ohjata auton ojaan, mutta sai kuin saikin auton oikaistua. Hän painoi kaasua jatkaen matkaansa, kunnes tuli risteykseen, mistä hän kääntyi pohjoiseen.

Jon ei tiennyt kuinka kauan oli ajanut ja kuinka pitkälle, kun hän tunsi lievää huimausta. Hän katsoi olkapäätään ja näki että vuotanut veri oli värjännyt paidan hihan olkapään kohdalta aina olkavarteen asti punaiseksi. Hätäisesti hän vilkaisi Tommya, joka nukkui rauhallisesti pelkääjän paikalla.

Ei saanut pysähtyä, ei saanut… Sitten ryminää ja hän nappasi pojan nopeasti syliinsä pitäen tästä tiukasti kiinni, maan ja taivaan vaihtaessa paikkaa tiuhaan tahtiin, kunnes viimein auto pysähtyi kivikkoon katolleen. Sen jälkeen pimeys, jota tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes hän viimein havahtui.

Oli sysipimeää ja kylmää tuulen tuivertaessa puiden oksistossa. Jon muisti mitä oli tapahtunut ja säikähti pahanpäiväisesti ja pelkäsi miten Tommyn oli käynyt.

”Tommy.” Hän älähti ja huokasi helpotuksesta, kun huomasi Tommyn olevan yhä sylissään. Tämä nukkui, kuin ei mitään olisikaan tapahtunut. ”Luojan kiitos.” Hän henkäisi. Varovaisesti hän laski pojan alas pelkääjän puolelle, minkä jälkeen hän rupesi järjestämään itseään vapaaksi turvavöistä, sekä auton romusta.

Tovin kuluttua hän sai turvavyön auki ja rämähti sirpaleiden peittämälle katolle, repien samalla kämmenensä sirpaleisiin. Jon ei siitä välittänyt vaan konttasi hakemaan Tommyn ja keplotteli tämän jälkeen ulos autosta.

Minne vain hän katsoi, hän näki pimeää ja puita. Oli niin kylmä, että hengitys huurusi ja Jon tiesi ettei voinut jäädä siihen viiman armoille, tai he kumpikin paleltuisivat ennen aamua. Hän näki kauempana ylhäällä himmeät valot, jotka kertoivat että tie oli siellä ja sinne se saisikin jäädä, sillä se ei ollut enää turvallista.

Jon kaivoi autonromusta vielä reppunsa, nosti Tommyn syliinsä ja suunnisti edessään näkyvään metsään. Hän käveli tai oikeammin kompasteli eteenpäin pimeässä, kunnes ei enää tiennyt missä oli, mutta takaisinkaan hän ei kääntynyt.

Pian hänen oli pysähdyttävä lepäämään ja hän löysikin sopivan paikan kallion juurelta, kuusen oksien suojista. Hän istuutui maahan ja nojasi selkänsä kylmää kalliota vasten, minkä jälkeen hän kaivoi repusta huovan, jonka kietoi varovaisesti Tommyn ympärille ja painoi sitten käärön itseään vasten, jotta pienokainen pysyisi lämpimänä. Jon valvoi, kunnes viimein kylmyyden ja väsymyksen takia nukahti.

Unessa hän oli taas veneessä, joka ajelehti virrassa ja hän yritti pelastaa Jillin, kuitenkaan siinä onnistumatta. Hän havahtui hätkähtäen hereille siinä vaiheessa, kun kuuli laukauksen pamahtavan

ja huomasi, ettei ollutkaan enää metsässä. Hän oli hirsisessä rakennuksessa ja makasi vuoteessa paksujen peitteiden alla. Takassa paloi tuli, joka lämmitti koko huoneen mukavasti ja takan vieressä oli kiikkustuoli, jossa istui mies.

”Me tavattiinkin taas.” Mies sanoi huomattuaan Jonin olevan hereillä. ”Meinasit paleltua hengiltä, mutta tämä pieni mies tässä pelasti henkesi, sillä ilman hänen itkuaan, olisitte jääneet metsään.” Hän jatkoi ja katsoi hymyillen Tommya, joka nukkui tyytyväisenä.
”Kiitos.” Jon sanoi hiljaa ja nousi hitaasti istumaan. Hän oli tunnistanut miehen, se oli se sama, joka oli antanut kyydin ja oli antanut rahaakin.
”Saattekin olla täällä siihen asti, että sinä olet paremmassa kunnossa.” Earl sanoi ja katsoi tuikeasti Jonia. ”Näytät kamalalta ja paleltumisen lisäksi olit vuotaa kuiviin. On sinulla ollut melkoinen päivä” Hän jatkoi jutusteluaan Jonin vilkaistessa nopeasti olkapäätään, joka oli tiukasti sidottu.
”Kiitos, mutten voi jäädä...” Jon aloitti, mutta Earl keskeytti hänet heti.
”Tiedän, joku on perässäsi, eikä se joku taida olla mikään mukava tyyppi.” Hän sanoi. ”Kuten sanoin, saatte olla täällä siihen asti kunnes olet kunnossa ja pidempäänkin jos tarvitsee.”
”Eivät ne minua halua, vaan pojan.” Jon sanoi hiljaa. ”Minä olen liian vaarallinen.” Hän lisäsi ja katsoi ulos ikkunasta, jota sadevesi juovitti.
”En tiedä, enkä haluakaan tietää mistä on kyse.” Earl tokaisi. ”Mutta vaikutat ihan rehelliseltä kaverilta, joten autan sinua, vaikka tiedänkin saavani ikävyyksiä niiden taholta, jotka teitä jahtaavat.”
Jon katsoi miestä kiitollisena ja päätti, että korvaisi tälle kaiken, kunhan ensin saisi asiansa kuntoon.
”Tuota, missäs pojan äiti on?” Earl kysyi varovaisesti, sillä näki kyllä, että vauva oli vielä niin pieni, että olisi tarvinnut vielä äitinsä huolenpitoa.
”Hän… Jill… On poissa…” Jon sanoi katkonaisesti ja tuijotti käsiään. ”Kuollut.” Hän viimein sanoi ja käänsi päänsä pois, niin ettei Earl nähnyt miten häneen sattui.
Earl oli vaiti, sillä ei tiennyt mitä sanoisi. Hän katsoi Jonia ja näki, miten tämän hartiat tärisivät ja päätti antaa tämän toistaiseksi olla rauhassa ja antaa sitten myöhemmin itse kertoa, mitä oli tapahtunut.

Jon painoi päänsä käsiensä varaan ja antoi möykkynä kaihertavan surun tulla ulos. Se että hän oli saanut sanottua, että Jill oli kuollut, sai sen tuntumaan todellisemmalta ja musertavammalta. Viimein hän nosti päänsä ja katsoi Earlia ja hänen silmänsä kimmelsivät tulen kajossa.

”Ne, jotka meitä jahtaavat, tappoivat hänet, enkä minä…. Enkä minä pystynyt estämään sitä.” Hän sanoi murtuneella äänellä. ”Tommy on ainoa, joka muistuttaa hänestä, lupasin Jillille… ja itselleni, etten anna poikaani niille.” Hän lisäsi hiljaa ja katsoi lämpimästi Tommya.
”Lepää, minä hoidan poikaasi, kun nukut.” Earl sanoi ja lisäsi, vilkaisten samalla vanhaa tussariaan, joka roikkui takan yläpuolella olevissa hirvensarvissa. ”Minuun voit luottaa, sillä minä en niitä mailleni laske, keitä ne sitten ovatkin.”
Jon kiitti ja vetäytyi takaisin huopien alle lämpimään. Uni ei vain ottanut tullakseen, sillä aina kun hän sulki silmänsä, hän näki uudestaan ja uudestaan tapahtumat, jotka veivät Jillin häneltä.

****

Patrick ajeli päättömästi pitkin teitä ja etsi karkulaisia. Hän saikin etsiä päiviä, ennen kuin löysi autonsa ja joutui toteamaan, että jäljet olivat jo niin vanhentuneet ja sotkeutuneet, ettei hän enää löytäisi miestä, ei ainakaan ilman apua tuosta ryteiköstä. Hän kipusi ylös tien penkalle, jonne oli auton jättänyt ja ilmoitti, löytäneensä autonsa. Tämän jälkeen hän suunnisti takaisin motellille ajatellen vuokraavansa sieltä huoneen siksi, kunnes löytäisi karkulaisen, sillä oletti tämän olevan jossakin lähiseudulla.

Päästyään motellille hän pysäköi auton sivummalle ja marssi tiskille, jossa oli tällä kertaa omistaja itse vuorossa. Mies katseli Patrickia yrmeästi, kun tämä pyysi huoneen ja maksoi sitten käteisellä. Huoneeseensa asti Patrick ei ehtinyt, kun hänen tiensä tukki kaapin kokoinen mies.

****

Mökissä taas Earl nousi kiikkustuolistaan ja löntysti makuuhuoneeseensa, missä hän kaivoi esiin puhelimensa, jota hän muutenkin niin harvoin käytti.

Hän päätti soittaa vanhalle tutulle, jonka apua tässä nyt tarvittaisiin, sillä muutoin hänen pelastamansa mies ei ikinä pääsisi ongelmastaan eroon.

Hän kuunteli ritinää, kun puhelin yhdisti ja sitten kuului tuuttausta, joka kertoi että nyt se soi. Kului vielä tovi, kunnes puhelimeen vastattiin.

"Saywer" Kuului murahdus puhelimeen.

”Anteeksi Logan, herätinkö sinut.” Earl sanoi naurahtaen.

”Earl, en olekaan kuullut sinusta aikoihin.” Logan vastasi ja haukotteli, minkä Earl kuuli. ”Et yleensä soittele turhia, joten mistä on kyse?” Hän kysyi.

”Tarvitsen apuasi, tai oikeammin eräs toinen kaipaa apuasi.” Earl sanoi vakavoituen ja selitti sitten lyhyesti sen minkä tiesi.

”Hankala homma ja lienee parasta että tulen sinne.” Logan sanoi ja tiesi että hänen olisi toimittava sekä huomaamattomasti, että nopeasti.

”Hienoa.” Earl sanoi ja pyysi veljenpoikaansa tuomaan tullessaan vauvanhoitotarvikkeita pikkuista varten.

”Eikö vauvan äiti ole siellä?” Logan ihmetteli.

”Ei ole.” Earl sanoi ja kertoi sen minkä Jon oli hänelle kertonut.

”Sanotko uudestaan lapsen äidin nimen.” Logan kysyi ja kalpeni.

”Hän sanoi naisen nimeksi Jill.” Earl sanoi.

”Kertoiko mies omaa nimeään?” Logan kysyi.

”Ei ole kertonut.” Earl vastasi.

”En ole varma, mutta luulen tietäväni kuka hän on ja varmuuden saan, kun tulen sinne.” Logan sanoi ja lisäsi. ”Siihen asti pysy valppaana, äläkä missään nimessä laske ketään tuntematonta lähellekään autettavaasi tai siitä syntyy katastrofi, mikäli asia on niin kuin epäilen.”

”En, minulla on vielä vanha tussarini, eikä minun vanha sakemannini Beni päästä ketään tuntemattomia tänne.” Earl sanoi.

”No se on hyvä ja jos oikein muistan, osaat käyttää tussariasi erinomaisesti.” Logan naurahti.

”Miksen osaisi.” Earl naurahti ja rapsutti koiraansa joka oli tassutellut paikalle. ”Varokoon nahkaansa se ken tulee luvatta mailleni.” Hän lisäsi äänenpainolla, joka ei jättänyt mitään arvailun varaan.

”En tiedä kauanko minulla menee ennen kuin pääsen sinne, mutta luultavasti muutamia päiviä ja kyllähän sinä minut tunnet, joten ei liene erehtymisen vaaraa.” Logan sanoi. ”Kuulemiin.”

”Kuulemiin.” Earl sanoi ja tunsi nyt, että asiat saattaisivat saada hieman paremman päätöksen, kun veljenpoika astuisi kuvioihin. Hän laski luurin paikoilleen ja kumartui uudestaan silittämään koiraansa.

”Kyllä me tästä selvitään, vai mitä Beni.” Earl sanoi ja katsoi koiraansa.

”Wuf.” Beni vastasi vain kuin olisi aina tiennyt sen.

Jon oli alkanut parantua, mutta oli hiljainen, minkä Earl hyvin ymmärsi ja antoi miehen olla rauhassa. Hän tiesi, että toisen piti saada rauhassa surra menetystään, ilman turhia kyselemisiä, mutta oli silti valmis kuuntelemaan, mikäli tämä olisi halunnut purkaa mieltään.

Kolmas päivä oli jo kääntymässä illaksi ja talven ensimmäiset hiutaleet leijuivat alas niin että maa muuttui valkeaksi.

Beni nousi haukahtaen paikaltaan ja asteli jännittyneenä ovelle, valmiina syöksymään päälle mikäli tulija olisi tuntematon. Earl oli ottanut tussarinsa käsiinsä ja kiikkustuoli oli pysähtynyt paikalleen, sillä oli kuullut auton äänet.

Jon puolestaan istui paikallaan ja tuijotti ovea valmiina puolustautumaan tai pakenemaan.

Pian kuului koputus ja sitten ovi aukesi. Beni haukahti uudelleen, nyt iloisesti ja heilutti häntäänsä kuin tietäen että tulija oli entuudestaan tuttu.

Earl laski tussarinsa käsistään ja nousi kiikkustuolistaan astellen verkkaisesti ovelle.

”Se on vain veljenpoikani.” Earl sanoi Jonille, joka yhä katsoi epäluuloisesti ovelle.

Hetken kuluttua sisälle pirttiin astui suurikokoinen mies joka puisteli lunta hartioiltaan ja hymyili.

”Iltaa ja anteeksi tämä myöhäinen ajankohta.” Logan sanoi.

”Sinua on mukava nähdä.” Earl sanoi naurahtaen.

”Samoin sinua.” Logan vastasi ja lisäsi. ”Ennen kuin asetun, haen tuomiseni autosta ja apu olisi tarpeen.”

”Minä voin auttaa.” Jon sanoi ja nousi paikaltaan.

Seurattuaan Logania autolle, Jon katsahti tulijaa uudestaan. Oli kuin usvaverho olisi vedetty Jonin silmiltä ja hän tajusi edessään autolastia purkavan miehen olevan hyvin tuttu.

”En voi uskoa silmiäni. Logan, oletko se tosiaan sinä?” Jon kysyi yllättyneenä. Hetken aikaa hän silmäili miestä ja ihmetteli uskomatonta sattumaa.
”Minähän se olen, joo. Sinä olet tainnut joutua aikamoiseen liemeen kaveri. Kun setä soitti, minulle tuli sellainen hassu aavistus siitä, kuka hänen salaperäinen pakolainen on. Noh, kannetaan nämä nyt sisälle, niin saat sitten kertoa kaiken. ”Logan totesi huvittuneena ja taputti kevyesti Jonin olkapäätä.
”Niin liemeen tosiaan. Et kyllä voi uskoa, mitä kaikkea on tapahtunut sen jälkeen kun jätimme Jillin kanssa teidät muut sinne satamaan.” Jon sanoi ja suru välähti miehen väsyneissä silmissä varjon kaltaisena häivähdyksenä.

Jon auttoi Logania kipeästä haavastaan huolimatta. Miehet kantoivat sisään suuren määrän tavaraa, joka oli pakattu erikokoisiin pahvilaatikoihin. Earl oli nostanut pikku Tommyn syliinsä ja keinutteli pienokaista tottuneesti edestakaisin käsiensä kätköissä. Jon nosti viimeiset tavarat sisään ja kiiruhti ottamaan Tommyn syliinsä nähtyään pojan Earlin hoivissa.

”Kiitos.” Jon kuiskasi kiitoksen Earlille tunteikkaalla karhealla äänellä. Miehen huulilla viipyili äärimmäisen hellä hymy, joka oli tarkoitettu Tommyn vääntelehtiville kasvoille. Pieni ynähdysten sarja karkasi pikku miehen suusta ja tämän kulmat kaartuivat punaiseksi rypyksi otsan ja silmien väliin. Pienet nyrkit heiluttivat sarjatulta tumman hiuskiehkuran yläpuolella. Jon kosketti vapaalla kädellään Tommyn kiehkuraa ja tunsi poltteen silmäluomiensa alla.

”Onpa soma pienokainen. ”Logan totesi ovensuusta ja sai Jonin huomion hetkeksi puoleensa. Mies nojasi oven pieleen ja riiputti toisessa kädessään valkoiseksi maalattua puista kehtoa. Nähdessään Loganin tuliaisen, Jonin kasvoille levisi aurinkoinen hymy.

”Kas tässä on lapselle peti, jossa voi turvallisesti uinua. Kevyellä keinutuksella vauvan saa helposti nukkumaan iltaisin. Lainasin keinun pikku siskolta, joka nyt tietenkin epäilee minun piilottelevan omaa vauvaa jossain asuntoni kätköissä, tai ainakin uskoo minun panneen paksuksi jonkun naisystäväni.” Logan paljastaa hyväntuulisesti ajatukselleen hymähdellen. Jonin katse on täynnä helpotusta ja syvää kiitollisuutta Logania ja tämän setää kohtaan.

***

Samaan aikaan eräs laivarotta tärisi niin kovasti, etteivät housutkaan meinanneet pysyä poloisen jaloissa, kun tämä katsoi edessään seisovaa miestä silmät säikähdyksestä suurina. Tuo kaapinkokoinen mies ei pukahtanutkaan, vaan käski yhdellä eleellä Patrickia painelemaan kauempana odottavaan mustaan limusiiniin, jossa oli tummennetut lasit.

Takimmainen lasi laskeutui hieman ja sieltä tuprahti sikarin savua, joka sai Patrickin nielaisemaan. Tärisevin jaloin tämä asteli autolle ja pelkäsi, niin että oli laskea ensimmäisen kerran housuihinsa, sitten lapsuuden.

Kaapin kokoinen turvamies asteli perässä, kasvot ilmeettöminä. Hän avasi oven ja viittasi Patrickia painumaan sisälle, joka kasvot valkoisina vilkaisi turvamiestä ja katsoi aiheelliseksi totella, ennen kuin tuo kaapin kokoinen mies ottaisi hänet niskaperse otteeseen ja runttaisi autoon. Siispä hän istuutui hienolle penkille, mutta joutui antamaan tilaa, kun kaapinkokoinen turvamies ahtautui hänen viereensä mulkaisten Patrickia hyytävästi.

Mutta tuon miehen katse ei ollut mitään verrattuna Yökiitäjän murhaavaan katseeseen, jolloin Patrick vaistomaisesti nosti kätensä kaulansa suojaksi.

Auto nytkähti liikkeelle ja kaarsi maantielle, ajoi jonkin matkaa ja pysähtyi syrjäiseen paikkaan, jossa ei ollut ylimääräisiä silmiä.

Yökiitäjän huulet vetäytyivät ylimieliseen ja viileään hymyyn, minkä jälkeen tämä puhalsi sikarin savut Patrickin silmille.

”Mitätön säälittävä rotta.” Yökiitäjä sanoi ja katsoen edessään tutisevaa rosvoa ylimielisen huvittuneena. ”Minä annoin sinulle tehtävän ja sinä idiootti tyrit sen.” Hän sähisi hampaidensa välistä ja niksautti sormiaan.
”Antakaa vielä tilaisuus… minä en sitä tällä kertaa pilaa.” Patrick uikutti.
”Et pilaa, siitä minä pidän huolen.” Yökiitäjä sanoi työntäen kasvonsa lähelle Patrickin kasvoja ja näki pelon miehen silmissä, mikä toi hänelle tiettyä tyydytystä. ”Jotta muistaisit olla töpeksimättä toiste, antaa turvamieheni siitä sinulle tuntuvan muistutuksen.” Hän sanoi matalalla nautintoa uhkuvalla äänellä, joka ei jättänyt mitään arvailun varaan.
”Kiitos.” Patrick vinkaisi, eikä sitten muuta ehtinytkään sanoa, kun turvamies nousi autosta ja kiskoi Patrickin mukaansa.

Mies retuutti tuon säälittävän laivarotan syrjemmälle pusikkoon ja antoi tälle sellaisen käsittelyn, jonka tämä varmasti muistaisi ja joka muistuttaisi siitä mitä piti tehdä ja mitä ei. Turvamies silmäili rystysiään ja sitten pikkukonnaa, jonka kasvot oli juuri muotoillut uuteen uskoon, kuin sanoen; Jos rystysiini tuli naarmuja sinun vuoksesi, pyyhin sinulla lattiaa.

Ulahtaen Patrick nosti kätensä suojakseen, mutta iskua ei tullut, sillä turvamies oli kadonnut limusiiniin, joka starttasi ja kaartoi pois syrjätieltä. Surkea laivarotta jäi hetkeksi paikalleen ja melkein itki, enemmän pelkoaan kuin kipujaan, sillä olihan häntä ennenkin rusikoitu. Raskaasti kiroten hän nousi jaloilleen ja asteli yhä varuillaan tielle.

Surkea ja rusikoitu Patrick talsi huonotuulisena kohti motellia. Hän talsi suoraan vuokraamaansa huoneistoon ja meni vessaan siistimään naamaansa, joka oli saanut muutaman haavan lisää entisten arpien seuraksi ja lisäksi nenäluu oli selvästi murtunut, silmä muurautumassa umpeen, eikä toinenkaan ollut kehuttavassa kunnossa.

Kroppa oli hellänä sillä se jätti oli moukaroinut häntä kuin nyrkkeilysäkkiä, joka toi hänelle liiankin eläväisesti mieleen sen hetken, kun se hullu kapteeni oli hyökännyt kimppuun. Tällä kertaa ei sentään ollut taju mennyt, mutta joka paikkaa kolotti yhtä paljon ja ainoa hyvä puoli asiassa oli, ettei nenäluun ja muutaman kylkiluun lisäksi muita luita ollut murtunut.

Ei auttanut kuin totella käskyä, jollei halunnut päästä hengestään seuraavaksi, sillä pomo vaikutti siltä, ettei olisi enää kovin armollinen vastaisuudessa. Patrick päätti hankkia töitä, jottei vaikuttaisi niin epäilyttävältä roikkuessaan pienessä kaupungissa. Hän arveli, ettei karkulainen ollut kovinkaan pitkälle mennyt jalan ruttaantuneelta autolta, ellei sitten ollut eksynyt ja paleltunut metsään, mikä taas ei sekään ollut hyvä, sillä silloin myös pentu oli paleltunut. Hän kiroili hiljaa ajateltuaan tuota mahdollisuutta, sillä se tiesi joka tapauksessa sitä että hänen pitäisi myös tutkia lähialueiden maaston ja sen hän joutuisi tekemään yksin.

Äkillinen kolkutus ovella sai hänet hypähtämään ja melkein huudahtamaan. Epäluuloisena hän meni ovelle, kurkisti ovisilmästä ja rauhoittui sitten nähdessään blondin naisen seisovan ulkopuolella. Hän avasi oven ja katseli naista, joka nojasi ovenpieleen.

”Mikä sinun naamas osui?” Nainen kysyi kulmiaan kohottaen ja katsoi sillä lailla, ettei Patrickin tarvinnut paljon miettiä, miten nainen häntä mahdollisesti auttaisi. ”Haluatko, että autan?” Hän kysyi ja hymyili paljonpuhuvasti.
”Mitä oikeastaan haet täältä?” Patrick kysyi huonotuulisena ja antoi silti katseensa kiertää blondin uhkeita muotoja, huonotuulisuuden alkaessa vähitellen laantua.
”Näin kun tulit ja ajatteli, että kaipaisit apua.” Sue kujersi ja räpytti pitkin tekoripsin kehystettyjä silmiään.
”En minä apua tarvitse, mutta jotakin muuta ehkä.” Patrick sanoi ja viittasi blondia astumaan sisälle huoneistoon.
”Enköhän mä jotakin keksi.” Sue vastasi silmää vinkaten ja sulki oven perässään.

Patrick murahti jotakin vastaukseksi ja kiskaisi blondin aivan kiinni itseensä. Hänen kätensä vaeltelivat naisen vartalolla ja nainen intoutui mukaan leikkiin.
Paljon myöhemmin, kun yö oli jo saapunut ja molemmat lepäsivät raukeina sängyllä poltellen tupakkaa, Patrick kääntyi naisen puoleen.

”Kuule voisit olla avuksi toisellakin tavoin.” Hän sanoi ja hiplasi naisen paljasta rintaa samalla. ”Voisit pitää nuo kauniit silmäsi auki kun kuljet kaupungilla ja kertoa, jos näet tämän miehen.” Hän sanoi ja kumartui kaivamaan kuvan takkinsa taskusta.
”Mitä mä siitä kostun?” Sue kysyi vilkaistuaan Jonia esittävää kuvaa.
”Vähän ylimääräistä tippiä.” Patrick sanoi ja jatkoi hiplaamistaan.
”Paljonko?” Sue kysyi melkein kehräten ja kuva putosi lattialle.
”Tarpeeksi, sovitaan se sitten myöhemmin.” Patrick murahti ja kierähti naisen päälle.
”Sopii.” Sue sanoi ja upotti punaiset kyntensä Patrickin paljaaseen selkään.
”Hienoa.” Patrick sanoi hyväillen Suen mukavan uhkeaa vartaloa.

Sue viihtyi Patrickin seurassa kenties siksi, että se oli jotakin vaarallista ja jännää, jotakin mitä hän ei ollut koskaan aiemmin tehnyt. Muutenkin tämä salaperäinen muukalainen kiehtoi ja lisäksi tämä oli kovin antelias, vaikka suurin osa hänen tuomastaan tiedosta oli sellaista, millä Patrick ei tehnyt yhtään mitään.

Patrick puolestaan oli hankkinut itselleen pestin läheiseltä huoltamolta, joka sattui olemaan kaupungin ainoa. Siellä oli hyvä seurata ohi kulkevia ihmisiä ja samalla kaupungin asukkaita, sillä saattoihan joku pitää karkulaista piilossa luonaan. Tällä kertaa hän päätti malttaa mielensä, kunnes saisi uuden ohjeet tai kenties palkkionsa, jotta voisi lopulta suoria tiehensä tuosta loukosta.

Eräänä kylmänä päivänä jolloin talven ensimmäiset hiutaleet leijailivat alas, saapui huoltamolle suuri tumma maasturi. Autosta nousi suurikokoinen mies, joka tankkasi auton, jutteli tuttavallisesti huoltamon omistajan kanssa ja maksoi sitten bensan. Huikattuaan vielä omistajalle hyväntuulisen tervehdyksen, mies nousi autoon ja ajoi kohti kaupungin pohjoisosaa. Patrick näki vilauksen tavaroista, joita miehellä oli kyydissään ja hänen kiinnostuksensa heräsi.

Hän kysyi omistajalta ohimennen kuka mies oli ja saikin tietää enemmän kuin oli halunnut ja se tieto ilahduttaisi Yökiitäjää.

Patrick sai siis selville, että autonsa tankannut mies oli Logan ja että tämä kävi silloin tällöin setänsä luona, joka asui yksin vuorilla, seuranaan vanha saksanpaimenkoiransa. Oli onni, että hän oli nähnyt Loganin ja vielä parempaa, hän oli nähnyt tällä tarvikkeita, joita yleensä näki lapsiperheillä, joissa oli pieniä vauvoja.

Hän hymyili leveästi ja päästyään töistä suunnisti suoraan huoneistoonsa, josta soitti heti Yökiitäjälle. Hän tuli vasta silloin ajatelleeksi, että Logan oli nähnyt hänet. Hän silti toivoi, ettei tämä ollut tunnistanut häntä, eipä silti, ei mies häntä nyt niin tarkkaan ollut katsonut.
Hermostuneena hän odotti, että puhelimeen vastattaisiin ja oli huudahtaa pelästyksestä, kun Yökiitäjän ääni kuului puhelimesta. Tämä kuulosti aavistuksen äreältä, kuin Patrick olisi soitollaan keskeyttänyt jotakin, mitä mies oli ollut tekemässä.

Hän kertoi tietonsa ja jäi jännittyneenä kuuntelemaan, mitä Yökiitäjä siihen sanoisi.

”No niin, kun sinunlaistasi hieman kouluttaa, saadaan jotain hyvääkin aikaiseksi.” Yökiitäjä sanoi tyytyväisenä ja katkaisi hetkeksi tulleen ilkeän hiljaisuuden.

Hän oli nyt tyytyväinen, sillä oli saanut haluamansa ja saisi vielä lisääkin makuuhuoneessa odottavalta ilolinnulta, kunhan ensin saisi puhelun päätökseen.

"Mitä teen seuraavaksi?" Patrick kysyi toivoen pääsevänsä pian toisenlaisiin hommiin, kuin Suen kanssa. Tosin eihän hän siitä pahastuisi jos Sue tulisi käymään, saisipa ainakin viihdykettä ja lepuutettua ylikierroksilla käyviä hermojaan.
"Odotat kärsivällisesti, kunnes pääsen sinne." Yökiitäjä sanoi. Tämän ääni madaltui, viileni asteen verran ja muuttui uhkaavaksi, kun hän sanoi. "Katsokin, ettet ala hätäillä, ellet halua päästä hengestäsi."
"Minä odotan." Patrick sanoi ja nielaisi, tunsi miten jokainen ihokarvakin oli noussut pystyyn ja iho oli kananlihalla. Tuo mies oli tosissaan, eikä tämän käskyjä auttanut jättää tottelematta tai seuraukset olisivat ikävät.

Yökiitäjä nautti kuullessaan pelon tuon rotan äänestä ja kuvitteli miltä tämä näyttäisi, kunhan hän pääsisi käsittelemään tuon surkimuksen ja näkisi sen viimeisen pilkahduksen tämän silmissä, juuri ennen kuin arvoton elämä valuisi niistä pois.

"Hyvä." Yökiitäjä sanoi tyytyväisenä ja katkaisi.

Patrick jäi istumaan sängynreunalle luuri kädessään ja hänellä oli taas sellainen tunne, että pitäisi suojata itsensä jotenkin. Ensimmäisen kerran hän ajatteli, että pitäisi suoria tiehensä ennen kuin Yökiitäjä saapuisi noutamaan saalistaan. Mutta hän ei uskaltanut sillä tiesi, että tämä kaivaisi hänet esille vaikka mistä.

****

Vuorenrinteellä sijaitsevassa hirsimökissä vietettiin pitkästä aikaa hieman hilpeämpää iltaa, joskin Jon mieluummin kuunteli Earlin ja Loganin keskustelua ja tyytyi hymyilemään, kun Logan sattui väliin murjaisemaan jotakin hauskaa. Kumpikin mies ymmärsi täysin, miksi Jon mieluummin vetäytyi syrjemmäksi ja he antoivat tämän olla eivätkä vetäneet väkisin keskusteluun, vaan antoivat tämän itsensä tulla puhumaan kun katsoisi hetken sopivaksi.

Myöhemmin rauhallisempana hetkenä Logan sai tilaisuuden keskustella Jonin kanssa, jolloin hän huomasi miten paljon mies oli muuttunut sen jälkeen, kun hän oli tämän nähnyt laiturilla melkein yhdeksän kuukautta sitten. Jon kuunteli hiljaa, kun Logan kertoili omia kuulumisiaan ja samaan aikaan hän tunsi miten tuttu tunne alkoi hiljalleen palata. Hän tiesi mitä se tarkoitti ja toivoi sen olevan väärässä, niin kuin oli toivonut silloin, kun se viimeksi oli varoittanut vaarasta.

Beni tassutteli heidän seuraansa ja nosti kuononsa Jonin jalan päälle ja katsoi tätä niin myötätuntoisen näköisenä kultaisilla silmillään. Jon rapsutteli koiran suurta päätä hajamielisesti ja koiran kurkusta kantautui hiljainen ukina, kuin se olisi halunnut omalla tavallaan lohduttaa ja kertoa, että oli vaistonnut miehen sisällä vellovan surun ja levottomuuden.

"No haluatko kertoa mitä sinulle on tapahtunut." Logan kysyi päättäen jättää Jonin rauhaan, mikäli tämä ei tahtoisi puhua.

Jon oli vaiti ja tuijotti takassa loimuavaa tulta, kunnes viimein käänsi katseensa kohti Logania, joka näki taas sen surun häivähtävän miehen silmissä, jonka oli tullessaan huomannut.

"Kerrot sitten kun olet valmis." Logan sanoi hiljaa ja nosti kätensä Jonin hartialle ja puristi sitä kevyesti.

Jon katsoi Logania ja halusi kertoa, mutta aina kun hänen ajatukset kääntyivät Jilliin, nousi ikävä möykky hänen kurkkuunsa ja hänen oli pakko nieleskellä. Rinnassa kaihersi ja pian häneltä pääsi raskas huokaus, hän päätti kertoa, sillä joskushan sekin oli tehtävä ja ehkäpä sitten helpottaisi.

”Se alkoi silloin, kun meidät kuljetettiin päivystykseen satamasta. Itse tarina alkaa jo paljon aikaisemmin, mutta en jaksa mennä niin kauas menneisyyteen. Haluan pitää ne muistot Jillistä itselläni. Sen varmasti minulle sallinette.” Jon aloitti ja sai Loganin nostamaan yllättyneenä päätään.

Earlin käteensä ottama vuolupuukko pysähtyi ja sen terä jäi lepäämään puunkappaletta vasten kuin odottaen. Mies asettui mukavasti pehmeään tuoliin. Hän aavisti, että tarina tulisi olemaan hyvin pitkä ja raskas.

Puoltatoista tuntia myöhemmin Jonin ääni vaikeni ja miehet katsoivat toisiaan painavan hiljaisuuden vallassa. Beni nosti kummastuneena päätään takan edessä. Se ihmetteli, miksi kaikki olivat niin hiljaa. Karvaturri kohottautui ylös ja tassutteli tarkastamaan kehtoon lasketun Tommyn voinnin. Kevyt nuuhkaus kertoi, että pikkuinen tuhisi turvallisesti unten mailla. Takkapuut räsähtelivät tulen nuollessa niiden pintaa sinikeltaisella liekillään ja toivat lohdullista lämpöä surulliseen hiljaisuuteen.

”Olipas siinä tarina.” Earl totesi ja loi ymmärtäväisen katseen Jonin suuntaan. Tämä ei kuitenkaan kuullut Earlin toteamusta, sillä hän oli jossain kaukana menneisyydessä.

Jon näki silmiensä edessä Jillin hymyilevät kasvot ja muisti miltä naisen kosketus oli tuntunut iholla. Jillin pehmeät hiukset tuoksuivat aina puhtailta ja eräältä tietyltä pesuaineelta, jonka nimeä Jon ei enää muistanut. Olisikohan se ollut Lilja? Jon rakasti Jillin naurua ja sitä, kuinka nainen värähti kun hän kosketti erästä tiettyä kohtaa naisen kaulassa. Hellä hymy nousi Jonin muuten niin poissaoleville kasvoille. Tuntui hyvältä taas muistaa.

***

Yökiitäjä katsoi ikkunasta vilahtelevia maisemia ja hymyili pientä sisäänpäin kääntynyttä hymyä. Hän oli tanssinut läpi yön mustaihoisen kissan kanssa. Naisen käheä nauru kaikui hänen päänsä sisällä vieläkin. Tumma iho, punaiset kynnet ja silkkinen läpikuultava huntu, jonka Kiitäjä oli käskenyt naisen pukemaan päälleen, ilman alusvaatteita. Nainen oli keinunut kuin yötuulen vavisuttama höyhen hänen käsivarsillaan, huulet seksikkäästi törröttäen ja silmissään kerjäävä katse.

Kiitäjä oli ohjannut mustan yön kuningattaren kuoleman tanssiin ja aamun sarastaessa käheä nauru oli muuttunut kauhun huudoksi. Naisen tummille kasvoille oli kohonnut jäykistynyt ilme ja tämän valkuaiset olivat muljahdelleet viimeisten henkäysten saattelemana mielipuolista vauhtia edestakaisin, ylös ja alas. Mustaihoisen kissan kynnet olivat uponneet syvälle Kiitäjän käsivarsiin ja raastoivat tämän ihon verille epätoivon vallassa, mutta mies ei tuntenut kipua vaan nautintoa. Käheä huuto oli vaiennut viimein ja yön kuningatar oli valunut lattialle miehen käsivarsilta, vartalo silkkiin kietoutuneena. Esirippu oli laskeutunut.

Nyt Kiitäjä oli jälleen voimissaan, saatuaan maistaa huulillaan kuoleman suudelman aamiaiseksi. Oli aika käydä uuden kohteen kimppuun. Ja kun uusi yö saapuisi, kiitäjä katsoisi erästä rottaa silmiin ja näkisi kuinka niiden pupilleista katoaisi hitaasti elämän ahnas kimmellys.

Hän havahtui mietteistään, kun auto pysähtyi motellin huoneistojen lähellä olevalle hiekkakentälle, jossa näkyi jäätyneitä lampia siellä täällä.

Kaksi muutakin tummaa autoa pysäköi hiekkakentälle, niiden sisällä olevat miehet odottivat käskyjä.

Hiekkakentän reunalla seisoi mies, joka näytti hieman kuin säikyltä jänikseltä joka katsoo suoraan metsästäjän aseen piippuun ja odottaa laukausta.

Niin Patrick oli siinä seissyt jo tovin, sillä niin oli sovittu, eikä hän uskaltanut siitä laistaa. Nytkin hän tunsi olonsa ilkeäksi ja koko iho tuntui olevan kananlihalla ja jokainen karva tuntui sojottavan pörhöllään, hitto kohtahan tuossa sojottaisi muutakin, hän ajatteli. Hän ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi, mutta toivoi, että saisi palkkansa mahdollisimman nopeasti, jotta voisi lähteä, mennä tuosta kylmänviileästä psykopaattigangsterista kauemmaksi.

Pimeys ympäröi hänet ja autot, joidenka valot näkyivät pimeydessä kuin paholaisen silmät, eikä se mielikuva saanut Patrickin oloa yhtään paremmaksi.

Aivan odottamatta hän tunsi jonkin ohuen kiertyvän kaulansa ympärille ja alkavan kiristyä. Patrick joutui paniikin valtaan ja rimpuili päästäkseen irti. Hän tunsi, miten ohuenohut metallinyöri upposi hänen kaulansa nahkaan ja miten lämmin veri tirskui kaulan iholle. Hän yritti sormin kiskoa tuota nyöriä irti, mutta se oli liian tiukalla ja hän repi vain sormensa verille.

Hän henkeään haukkoen ja kakoen hän yritti saada happea keuhkoihinsa, jotka olivat kuin tulessa. Huulien välistä pääsi epämääräinen äännähdys ja sitten liikkeet alkoivat hiljalleen hidastua, kunnes viimein hän antoi periksi pimeydelle ja roikkui nyt velttona tuon murhaajan käsissä, silmät pullottaen kasvoissa, joka oli jäänyt ikuiseen kauhun irveeseen

Yökiitäjä kuristi vielä tovin, vaikka rotta olikin jo tovin ollut velttona hänen käsissään. Hän käänsi miehen pään itseään päin ja näki kauhun tämän sinipunaisilla kasvoilla. Hän päästi irti ja laivarotan ruumis tömähti kasvoilleen jäiselle hiekalle.

”Se siitä.” Yökiitäjä sanoi tyytyväisenä ja komensi sitten pari miestä hävittämään ruumiin.

Hirsimökillä ilta vaihtui yöksi ja väki hiljeni levolle. Yö sujui rauhallisesti, joskin yläkerran vierashuoneesta, jossa Logan yöpyi, kantautui kumea kuorsaus.

Aamu valkeni hiljaisena ja kauniina. Earl oli noussut jo ennen kukonlaulua keittämään aamukahvit ja oli ennättänyt syöttää myös pikku Tommyn, ennen kuin Jon ehti herätä.

”Taitaa Loganilla olla hyvät unet.” Earl sanoi virnistäen Jonille joka hiukset pörrössä asteli hakemaan kahvia.

”Siltä vaikuttaa.” Jon sanoi hymähtäen ja vakavoitui sitten, sillä halusi kertoa aavistuksestaan. ”Tuota, minulla on tunne, että ne ovat taas lähellä ja luulen, että minun on paras häipyä Tommyn kanssa ennen kuin ne ovat täällä.” Hän sanoi ja hörppäsi kahvia.

”Oletko aivan varma?” Earl kysyi ja näki levottomuuden miehen silmissä.

”Olen ja toivoisin että olisin väärässä.” Jon sanoi tuijotellen kahvikuppiaan. ”Minä toivoin että se olisi ollut väärässä silloin kun… ” Hän aloitti, mutta muisto Jillistä sai äänen tukahtumaan kuulumattomiin.

”Kyllähän me nyt muutama hyypiö pidetään kurissa.” Earl sanoi ja vilkaisi kulmat kurtussa Jonia, joka sitkeästi tuijotteli kahvikuppiaan.

”En epäile sitä.” Jon sanoi karhealla äänellä. ”Mutta pelkään, etten pystykään hillitsemään voimaani.” Hän sanoi hiljaa, sillä pelkäsi noiden jahtaajien lisäksi satuttavansa Earlia tai Logania, jollei pystyisikään hillitsemään itseään.

Earl oli vaiti, sillä ei keksinyt mitään sanottavaa ja huoneeseen laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Tuon hiljaisuuden rikkoi natina, joka kuului portaista, Loganin laskeutuessa alas.

Jon nosti katseensa kupistaan ja katsoi Earlia synkkänä.

”Katso minua, olen heidän silmissään pelkkä friikki, tappokone.” Hän sanoi ääni yhä karheana ja askeleet portailla pysähtyivät hetkeksi. ”Minulla on hemmetinmoinen voima käytössäni ja olen joutunut tappamaan pakon edessä, toivoen etten joutuisi tekemään sitä enää koskaan.”

Askeleet jatkoivat taas matkaansa ja pian Logan astui huoneeseen, keskeyttäen uudelleen laskeutuneen hiljaisuuden.

”Et sinä ole friikki tai tappokone.” Hän sanoi ja jatkoi ennen kuin Jon ehti estää. ”Eikä se, mitä olet joutunut tekemään pakon edessä, ole väärin. Sinä vain suojelit perhettäsi.”

”Suojelin, mutten onnistunut.” Jon sanoi hiljaa, silmät kimmeltäen. ”Minä tiesin sen ennalta, mutten silti pystynyt suojelemaan häntä.” Hän sanoi ja samassa kahvikuppi nousi ilmaan ja lennähti päin seinää hajoten palasiksi ja räiskyttäen kahvit ympäriinsä.

Earl ja Logan olivat vaiti, kun eivät tienneet mitä sanoa.

”Näitte varmaan mitä saan aikaan välillä tahtomattakin.” Jon sanoi rauhoittuen hieman ja katsoi kumpaakin miestä syyllisen näköisenä. ”Siivoan tuon sotkun.” Hän sanoi ja nousi mennäkseen keräämään lattialle pudonneet sirpaleet ja pyyhkimään seinälle ja lattialle räiskyneen kahvin, kun hän pysähtyi. ”Logan, ne ovat tulossa, eikä tuo pahuksen vaisto ole väärässä. Minä en halua vaarantaa teitä, sillä sen jälkeen kun lähdimme satamasta, ihmisiä on kuollut ihan liikaa.” Hän sanoi.

”Älä huoli, kyllä me jotain keksitään.” Logan sanoi.

Beni vaistosi Jonin levottomuuden ja asteli pitkin taloa, kuin tarkistaen, että sen ”laumalla” oli kaikki hyvin.

”Anna olla Jon. Minä siivoan sen. Mene nyt poikasi luo ja pakkaa reppu varmuuden vuoksi valmiiksi. Jos äkkilähtö tulee, pikku miehellä täytyy olla riittävästi varusteita mukaan pakattuna matkaa varten.” Logan kehotti ja otti sirpaleet Jonin kädestä.

Jon nyökkäsi ja meni etsimään tarvikkeita huoneen nurkassa olevasta lipastosta.

”Ja Jon, ota tuolta peräkammarin puolelta siitä ruskeasta kaapista paksu villainen peitto. Yöt ovat kylmiä tähän aikaan vuodesta.” Earl neuvoi lempeästi.

Jon hymyili hieman, vaikka hymy ei ylettynytkään silmiin saakka. Mies tunsi levottomuutta ja se näkyi tämän katseessa, joka oli nyt luotuna pikku Tommyyn.

Puolituntia myöhemmin reppu nökötti nurkassa kehdon vieressä ja Beni makasi niiden luona poikaa vahtien, paukuttaen samalla häntäänsä leppoisasti puulattiaa vasten. Logan ja Earl olivat kaivaneet esiin panoksia ja puhdistivat aseiden piippuja. Jokainen mökissä olija tunsi ikävän ensiaavistuksen pian saapuvasta vaarasta.

Jon katseli pieniä kivisiä portaita, jotka paljastuivat lattialankkujen alta portaiden takaa. Earl oli paljastanut, että portaat veivät käytävään talon alle ja johtivat ulos metsässä olevalle maakuopalle. Mies oli kaivanut tunnelin kauan sitten, keksittyään sen käteväksi konstiksi säilöä ruokaa ja pitää maakuopan läheisyydessä pulppuava hete aina saatavilla, vuodenajasta riippumatta.

Talvet kun sattuivat olemaan niin kylmiä ja lumisia, ettei kukaan järkevä näyttäisi nenäänsä ulkona muuttamaa minuuttia kauempaa. Se oli yksi syy minkä vuoksi Earl tunsi lievää huolta Jonin ja pikkuisen puolesta. Hän tiesi, että nuo kaksi eivät tulisi selviytymään lähestyvästä sydäntalvesta ilman mökin lämpöä.

***

Samaan aikaan katsoi Yökiitäjä kylmin silmin pientä mökkiä, jonka savupiipusta kohosi pieni savupatsas. Mustat autot olivat ajaneet kevyen lumipeiton saanutta metsätietä ja pysähtyneet erään tienhaaraan. Liian lähelle saapuminen olisi voinut herättää liikaa huomiota. Viimeiset kilometrit oli taitettu jalan. Jokainen askel oli tuonut vaaran lähemmäksi Jonia ja pikku Tommya.

Nyt Kiitäjä tarkkaili riittävän kaukaa tuota pientä mökkiä ja mietti, kannattaisiko heidän jäädä paikkakunnalle odottamaan sopivaa hetkeä lapsen sieppaukseen vai tehdä erittäin riskialtis yllätyshyökkäys. Yllätyshyökkäys poltteli hieman malttamattoman Kiitäjän mieltä, mutta tämä tiesi sen sisältävän suuren epäonnistumisen mahdollisuuden. Odotus sen sijaan saattaisi tuoda heille paremman lopputuloksen. Hän halusi vain lapsen, ei mitään välikohtausta joka päättyisi täydelliseen kaaokseen. Kaaoksen tuo kakaran isä saisi aikaan, jos hänet ahdistettaisiin nurkkaan.

”Mikä on toimintasuunnitelma?” Suurikokoinen mies Kiitäjän oikealla puolella tiedusteli hiljaisella äänellä.
”Hyökkäämmekö?” Kysymys jäi leijumaan pakkasilmaan odottavana.

Kiitäjä katsoi edelleen mökkiä silmääkään räpäyttämättä.

”Ei. Odotetaan vielä tovi.” Yökiitäjä sanoi, rikkoen jäätävän hiljaisuuden ja alkoi suunnitella miten raivaisi Jonin tieltään ja voisihan sitä käyttää tilaisuutta pieneen huvitteluun, hän ajatteli ja suupielet kaartuivat julmaan hymyyn. ”Sinä Carter, ota pari miestä ja kierrä oikealle sivustalle ja pysykääkin näkymättömissä. Kaksi muuta menköön vasemmalle puolelle, niin että mökki saadaan saarretuksi ja loput etenevät vasta, kun annan merkin ja sitten hoitelette mökin asukkaat, minä hoitelen lapsen isän.” Hän jakoi tehtävät nopeasti ja odotti lähes malttamattomana sitä hetkeä, kun saisi nähdä taas yhden elämän katoavan nopeasti kauhistuneista silmistä.

Miehet nyökkäsivät ääneti ja muutamien minuuttien kuluttua, isokokoinen mies, jota Yökiitäjä oli kutsunut Carteriksi, alkoi astella metsää suojana käyttäen mökin oikealle puolelle, muutaman miehen seuratessa.

Kului muutaman minuutti ja pari miestä alkoi suunnistaa mökin vasemmalle puolelle, niin että mökistä ei päässyt pakenemaan mihinkään suuntaan heidän huomaamattaan. Kului vielä tovi ja kun Carter ja muut ilmoittivat olevansa paikoillaan, antoi Yökiitäjä lopuille merkin ja he alkoivat edetä suoraan mökin edustalle.

Mökissä tunnelma alkoi tulla yhä levottomammaksi ja äkkiä Beni jäykistyi paikalleen katsellen oven suuntaan. Sen kuono alkoi hiljalleen kurtistua ja rinnasta kohosi matala murina.

”Ne ovat jo täällä.” Jon sanoi hiljaa ja toivoi, ettei hänen tarvitsisi paeta enää, sillä hän oli jo väsynyt siihen. Toisaalta hän ei voisi noin vain antautua, sillä ei halunnut antaa poikaansa koe-eläimeksi kenellekään.

Hän hätkähti, kun Beni alkoi rähistä ja loikki ensin ovea vasten ja juoksi sitten ikkunalle.

”Beni hiljaa.” Earl sanoi napakasti ja koira totteli heti.

Hän oli napannut tussarinsa käteen ja asteli ovelle ja astui ulos verannalle ja katseli silmä tarkkana ympäristöä tussari valmiina. Pian hän näkikin pari miestä, jotka astelivat kohti.

”Painukaa helvettiin minun mailtani!” Earl karjui ja osoitti miehiä tussarillaan ja tehosti käskyään laukaisemalla tussarinsa.

Haulikuuri ampaisi pyssynpiipusta kuin parvi kiukkuisia ampiaisia ja osuivat kahteen mieheen, jotka lyyhistyivät hankeen, joka värjäytyi heidän allaan punaiseksi.

Earl latasi tussarinsa uudestaan rauhallisesti ja valmistautui laukaisemaan uudestaan, kun sekä edestä, että kummaltakin sivulta alkoi tulitus. Yksi luoti nirhaisi Earlin reittä ja tämä kirosi ja laukaisi tussarinsa uudestaan, peräytyen mökkinsä suojiin.

”Tämähän alkaa olla kuin sodassa.” Earl sanoi ja manasi.

”Oletko kunnossa?” Logan kysyi ja aikoi katsoa reiden haavan, joka näkyi revenneestä lahkeesta.

”Olen, ei se ole kuin pintanaarmu.” Earl sanoi ja latasi taas tussarinsa. ”Jon sinun olisi parasta häipyä.” Hän sanoi kääntyen Jonin puoleen.

Jon oli vaiti ja asteli kehdon luokse ja katsoi, että Tommylla oli kaikki hyvin.

”Jos minulle käy jotain, lähtekää ja ottakaa Tommy mukaanne.” Hän sanoi viimein.

”Mitä hemmettiä sinä oikein meinaat?” Logan kysyi.

”Pistää lopun tälle… en jaksa enää paeta.” Hän sanoi hiljaa ja silitti kevyesti Tommyn hiuksia.

Samassa ovi aukesi kuin joku olisi sen kiukkuisena kiskaissut auki ja ennen kuin kumpikaan ehti estää, Jon asteli ulos pihamaalle ja jäi paikalleen seisomaan. Oli kuin hänen ympärillään olisi ollut näkymätön seinämä, jota ei voinut millään läpäistä. Logan katsoi tapahtumia hämmentyneenä ja toisaalta ilahtuneena, sillä yksikään Yökiitäjän alaisista ei päässyt lähelle heitä.

Yökiitäjä kirosi raskaasti ja puristi raivoissaan sormensa nyrkkiin, sillä heidät oli huomattu ja koko suunnitelma meni myttyyn. Äkkiä hän muisti mitä Johan oli kertonut, kun he olivat edellisen kerran saaneet Jonin kiinni.

”Hän väsyy käytettyään voimiaan liiaksi.” Hän oli sanonut ja tuota tietoa Yökiitäjä aikoi käyttää nyt hyväkseen ja nosti radiopuhelimen kasvojensa tasalle.

”Lopettakaa ammuskelu ja pysykää siinä missä olette. Ette saa lähestyä häntä… ette vielä.” Yökiitäjä antoi määräyksensä ja sanoi hiljaa itsekseen hymyillen. ”Katsotaanpa nyt kuinka kauan kestät.”

Logan näki ikkunasta miten miehet astelivat pihamaalle ja laskevan aseensa, jääden sopivan matkan päähän Jonista. He eivät aikoneet peräytyä, mutteivät myöskään käyttää voimakeinoja, ei vielä.

’Mitä se hullu oikein suunnittelee?’ Hän ihmetteli ja käänsi katseensa Joniin.

Miehen nenästä valui ohut verinoro, joka valui huulille ja siitä leuan peittävään partaan. Jon näytti selvästi väsyneeltä ja Logan ymmärsi, mitä Yökiitäjä oli tekemässä. Tämä aikoi väsyttää Jonin niin, ettei tästä olisi toviin vastusta ja hän saisi vietyä lapsen.

Jon tiesi tämän, eikä hievahtanutkaan paikaltaan. Pari miestä yritti onneaan, mutta lennähtivät näkymättömän voiman paiskaamana takanaan olevaan metsikköön.

Varoittamatta kaksi tummaa autoa nousi ilmaan ja villisti kieppuen syöksyi ohjuksen lailla päin Jonia piirittäviä miehiä. Autot rysähtivät alas valtaisan räjähdyksen saattelemana ja liekit korvensivat alle jääneet miehet hengiltä. Eloon jääneistä osa pakeni ja osa lähti hyökkäämään kohti Jonia, mutta matka pysähtyi äkisti ja miehet lensivät hyvän matkaa taaksepäin. He eivät ehtineet tointua iskusta, kun läheisestä kivikosta alkoi nousta kiviä, jotka lensivät miesten päälle, moukaroiden heidät kuoliaaksi.

”Vain Yökiitäjä ja kaksi hänen turvamiestä istuivat hyvän matkan päässä olevassa mustassa kiiltävässä limusiinissa.

Earl ja Logan katsoivat ikkunoiden suojista miten Jon hoiteli miehen toisensa jälkeen ja käsittivät millainen voima tällä oli käytössään.

”Hemmetti.” Logan henkäisi puoliksi kauhuissaan, puoliksi hämmentyneenä ja katsoi sitten, että Tommylla oli kaikki hyvin.

Se mitä hän oli sedälleen sanonut katastrofista, piti todellakin paikkansa. Tuo mies, Yökiitäjä ei itsekään tainnut tietää, mitkä voimat tuli herättäneeksi ahdistettuaan epätoivoisen miehen nurkkaan.

Jon seisoi huojuen paikallaan, kunnes lysähti polvilleen, leuan painuessa hitaasti rintaa vasten. Voimat olivat lopussa ja mies oli nyt Yökiitäjän armoilla, mikä tämä oikein hyvin tiesi.

Kaksi henkiin jäänyttä miestä asteli turvamiehien seuraamana Jonin luo ja piti tätä tiukasti silmällä. Heidän perässään asteli tyytyväisesti hymyilevä Yökiitäjä.

Käden liike ja toinen turvamiehistä asteli mökille, avasi oven ja sai saman tien Benin kimppuunsa. Mies kiroili ja yritti kiskoa koiran irti kädestään, mutta eläin oli pureutunut tiukasti kiinni ja sen kidasta nousi kumea murina. Äkkiä tuo kaapinkokoinen mies sai koiran kiskottua irti ja paiskasi sen kiroillen kauas itsestään. Kuului ilkeä tömähdys ja ulahdus, joka kertoi, koiraan sattuneen.

”Helvetin epäsikiö.” Earl ärjäisi ja laukaisi tussarinsa miestä kohti ja osui.

Mies lennähti selälleen oviaukkoon ja jäi siihen makaamaan, rinta ja kasvot veriseksi mössöksi muuttuneena. Tällä välin Logan nosti lapsen kehdosta ja aikoi paeta, kun toinen turvamies työntyi tupaan.

”Vanha äijä kuolee, jollet anna lasta minulle.” Mies sanoi.

Logan katsoi setäänsä, joka oli tuon konnan tähtäimessä ja päätti luovuttaa, vaikka toisaalta hän ei halunnut antaa lasta. Mies asteli Loganin luo ja otti lapsen tämä sylistä, minkä jälkeen hän asteli ovesta ulos ja suoraan pomonsa luokse.

Kun Yökiitäjä näki, että tilanne oli kääntynyt hänen kannaltaan parempaan suuntaan, hän asteli tyytyväinen hymy huulillaan polvillaan maassa olevan Jonin luo.

”Mitään, ei tapahdu tietämättäni tai käskemättäni.” Yökiitäjä sanoi katsoen maassa polvillaan olevaa miestä ja hymyili kylmästi. ”Naisystäväsi kuolema oli valitettava vahinko.” Hän jatkoi astellen edestakaisin paikallaan.

Pihamaalle laskeutui syvä pahaenteinen hiljaisuus, jota tuntui kestävän iäisyyden, kunnes Yökiitäjä sen keskeytti, katsoen suorastaan ahneesti paikalle saapuneen turvamiehen sylissä olevaa vauvaa.

”Tämä pieni ilopilleri tuo minulle omaisuuden, mutta sitä ennen minun on ikävä kyllä poistettava sinut kuvioista… lopullisesti.” Hän sanoi painottaen viimeistä sanaa julmasti hymyillen.

Yökiitäjä huomasi kyllä Jonin murhaavan katseen, mutta tiesi ettei tämä voinut tehdä mitään satuttamatta myös vauvaa. Yökiitäjän huulilta pääsi huvittunut äännähdys ja sormeaan heristäen hän kumartui lähemmäksi Jonia.

”Yksikin väärä ele ja napsautan poikasi niskat nurin.” Hän sanoi hiljaa ja nautti sen tuomasta kauhusta miehen kasvoilla.

”En usko että tekisit sitä, sillä silloin menettäisit tuottoisan rahalähteen.” Jon sanoi hiljaa ja seurasi Yökiitäjän kasvojen liikkeitä.

Miehen kasvot olivat kuin kiveä, mutta silti Jonin sanat olivat tahtomattakin vaikuttaneet ja kasvoilla kävi sadasosasekunnin ajan hetkellinen viha.

Yökiitäjä nousi ja kääntyi sanomaan turvamiehelle. ”Pidä huolta lapsesta, kuin se olisi oma silmäsi tai muutoin menetät molemmat silmäsi.” Hän sanoi ja hymyili kylmästi, sillä nautti siitä pelon ilmeestä, jonka sai kenen tahansa kasvoille, edes hetkeksi.

Varoittamatta hän kääntyi, käsi sivalsi ilmaa ja nyrkki osui Jonin kasvoihin, jolloin tämä tahtomattaan äännähti kivusta. Melkein samalla sekunnilla turvamiehen sylissä ollut vauva alkoi itkeä.

”Mitä sinä teit sille?” Yökiitäjä sähisi puoliksi pelästyneenä ja kääntyi nopeasti katsomaan turvamiestä.

”En mitään.” Turvamies sanoi ja astui nopeasti yhden askelen taaksepäin.

Yökiitäjä katsoi tarkkaan turvamiestä ja päätteli tämän puhuvan totta, sillä hän kyllä oli pitänyt siitä huolen, ettei yksikään alainen uskaltanut valehdella hänelle. Sitten asia valkeni hänelle, mies ja lapsi olivat kuin kytketty toisiinsa ja jos hän tappaisi miehen, myös lapsi kuolisi. Tajuttuaan tämän, Yökiitäjä kiroili ja asteli vihaisena edestakaisin, sillä halusi raivata miehen pois, muttei voinut.

”Sinä huomasit.” Jon totesi ja pyyhki verta suupielestään. ”Tapa vain minut, vai etkö uskalla?” Hän kysyi hiljaa.

Jon tiesi, oli tiennyt sen kai aina, mutta nyt hän viimein tajusi sen itsekin ja päätti, että se olisi viimeinen keino estää tuota miestä saamasta poikaa. Hän oli huomaavinaan miehen kasvoilla raivon lisäksi pelkoa, jota ei ollut siellä nähnyt vielä kertaakaan.

”Jos on pakko, tapan itseni.” Jon sanoi melkein kuiskaten.

”Et sinä sitä tee.” Yökiitäjä sanoi viimein. Hän katsoi Jonia ja näki tämän silmistä, että mies toteuttaisi uhkauksensa varmasti, sillä hänellä ei ollut enää mitään menetettävää. ”Hemmetti.” Yökiitäjä manasi ja tajusi, että hänen olisi pidettävä mies hengissä, siihen kunnes he keksivät miten tämän saattoi tappaa vahingoittamatta lasta.

Mutta mitään ratkaisua hän ei ehtinyt keksiä, sillä samassa hän tunsi voimakasta kipua rinnassaan, kuin teräksiset vanteet olisivat kietoutuneet rinnan ympäri ja kiristyivät kiristymistään. Tuntui kuin jokin olisi säälimättömästi rusentanut sydäntä nyrkissään. Mies äännähti kivusta ja rojahti selälleen lattialle. Hän katsoi Jonia ja näki tämän silmissä säälimättömän ja kovan katseen, joka ei hellittänyt hetkeksikään.

’Tältäkö se sitten tuntuu…’ Yökiitäjä ajatteli juuri ennen kuin musta pilvi kietoi hänet samettiseen pimeyteen. Miehen ruumis rentoutui viimein ja hän makasi selällään, kasvot ikuiseen kauhun ilmeeseen jähmettyneenä, silmät tyhjinä eteensä tuijottaen. Hän ei tiennyt, että oli nyt kuin uhrinsa, jotka hän oli elämänsä aikana tappanut.

Turvamies seisoi paikallaan tietämättä mitä tekisi ja luuli pomonsa saaneen vain sydänkohtauksen. Jon nousi seisomaan ja asteli horjuvin askelin turvamiehen luokse.

”Antaisitko poikani minulle.” Hän pyysi ja katsoi turvamiestä, joka oli selvästi peloissaan. ”En haluaisi satuttaa sinua.” Hän sanoi ja ojensi kätensä kohti lastaan.

Turvamies ojensi lapsen Jonille ja harppoi sitten pomonsa luo.

”Hän on kuollut ja sinä olet vapaa lähtemään.” Jon sanoi katsomatta turvamiestä ja asteli kohti ovea.

Yökiitäjä ei kuitenkaan ollut vielä kuollut, sillä kun puristus oli lakannut, oli sydänkin alkanut taas pumppaamaan normaalisti ja pian mies tuli tajuihinsa. Hän kömpi ylös maasta, työnsi turvamiehen tieltään ja kaivoi jotakin nilkan kohdalta lahkeen alta.

Käsi liikahti nopeasti ja terä upposi Jonin alaselkään ja kivusta ähkäisten tämä valahti polvilleen. Hän piteli kiinni Tommystä, joka itki ja yritti estää tätä putoamasta maahan, mutta hänen käsissään ei enää ollut voimia ja lapsi alkoi luisua alas. Sitten oli kuin jokin näkymätön olisi tarttunut lapseen ja laskenut tämän varovaisesti maahan.

Ennen kuin Jon ehti varautua, Yökiitäjä iski uudelleen ja hän tunsi miten terä upposi tällä kertaa kylkiluiden välistä keuhkoon ja sai hänet haukkomaan henkeään.

”Muista… jos tapat minut, myös lapsi kuolee.” Jon sanoi katkonaisesti lysähtäen kyljelleen maahan ja yski verta.

Yökiitäjä valmistautui uuteen iskuun, sillä tiesi oikein hyvin herkimmät paikat, jonne iskeä. Ei hän turhaan ollut opetellut anatomiaa joskus aikoinaan. Hänen kätensä pysähtyi kesken matkan ja vaikka hän kuinka yritti, ei hän saanut sitä liikkumaan. Melkein saman tien terä alkoi kääntyä ja lähestyä nopeasti Yökiitäjää itseään.

”Mitä hemmettiä tämä on?!” Yökiitäjä älähti ja katsoi kauhuissaan veristä terää, joka lähestyi hänen omaa rintaansa vääjäämättömästi, eikä hän saanut suuntaa muutettua vaikka kuinka yritti pistää vastaan. Ei edes hänen turvamiehensä saanut veistä miehen kädestä, sen enempää kuin väännettyä kättäkään toiseen suuntaan.

Terä upposi rintaan kerran, toisen ja vielä monta kertaa, ennen kuin Yökiitäjä lyyhistyi selälleen maahan ja jäi siihen makaamaan silmät tyhjinä eteen tuijottaen.

Koko tämän ajan Logan oli joutunut seisomaan paikallaan, vaikka olisi halunnut mennä väliin, sillä muutoin miehet olisivat tyhjentäneet aseidensa lippaat häneen.

Nyt hän riensi Jonin luo, tämä makasi puolitajuttomana maassa, lapsen parkuessa lattialla. Äkkiä itku lakkasi ja Jon yritti nousta katsomaan oliko Tommylla kaikki hyvin.

”Tommy…” Hän kähisi kauhuissaan sillä pelkäsi poikansa menehtyneen.

Tommy ei ollut menehtynyt, vaan oli alkanut hehkua kirkasta kylmää valoa, joka hiljalleen lämpeni ja ympäröi Jonin. Tämä muisti edellisen kerran jolloin näin oli tapahtunut, Jill oli silloin ollut hänen kanssaan. Jillin muistaminen sai taas möykyn nousemaan hänen kurkkuunsa.

Logan, juoksi Jonin luo, nähtyään missä kunnossa tämä oli. Paikalle päästyään hän huomasi, mitä oli tekeillä ja katsoi kummissaan, kun haavat miehen selässä ja kyljessä alkoivat itsekseen parantua, kunnes jäljellä oli vain kaksi vaaleata arpea ihossa. Valo hävisi ja hän saattoi lukea Jonin kasvoilta hämmennyksen ja kiitollisuuden, kun tämä nosti lapsen syliinsä.

3 vuotta myöhemmin

Mies ja pieni poika seisoivat vieretysten kauniin enkelipatsaan edessä. Mies kumartui ja laski kädessään olevat ruusut maahan enkelin eteen, missä paloi yksinäinen kynttilä. Hän nosti kätensä ja antoi sormiensa kevyesti koskettaa kiven viileää ja sileää pintaa, sitten kiveen hakattuja kirjaimia tuntien niiden koukerot sormienpäissä.

Kirjaimet muodostivat nimen; Gillian Jeanne Lewis.

”Minulla on ikävä sinua Jill.” Jon sanoi ja tunsi samassa pienen käden hartiallaan.

”Äidillä on hyvä olla, eikö olekin?” Sanoi pieni ääni.

”Kyllä Tommy, hänellä on nyt hyvä olla.” Jon sanoi ja katsoi surumielisesti hymyillen poikaansa.

Hän käänsi katseensa takaisin hautakiveen, hymy katosi ja silmät tummenivat. Siitä oli kolme vuotta, kun Jill oli kuollut ja silti se koski yhä yhtä paljon kuin silloin. Pojan vuoksi hän oli jaksanut kaikki nämä vuodet, vaikka sydän tuntui musertuvan surusta palasiksi.

Hän nousi seisomaan ja nosti pojan syliinsä, jolloin tämä laski päänsä hänen olkaansa vasten. Näin hän asteli hiljaisuuden vallitessa autolleen.

Hän avasi auton oven ja laski pojan turvaistuimeen, katsoen että tämä oli kunnolla kiinnitetty. Tämän jälkeen hän kiersi auton ja istuutui paikalleen käynnistäen auton, jolloin myös radio aukesi.

…Wish you were here, me, oh my country man

Wish you were here.

I wish you were here

Don’t you know the snow is getting colder?

And I miss you like hell

And I Feeling blue

I miss your laugh

I miss your smile

I miss everything about you

Every second’s like minute

Every minute’s like day

When you’re far away…

Nainen lauloi ja Jon jäi kuuntelemaan soivaa kappaletta yksinäisen kyyneleen vieriessä poskelle. Hän antoi kappaleen soida loppuun ja sulki sitten radion, vilkaisten poikaansa joka oli nukahtanut. Vaikka hän huomasi pojassa paljon itseään, oli tässä myös hyvin paljon Jilliä.

Hän tiesi, ettei suru ja ikävä hellittäisi koskaan, mutta se että pieni osa Jilliä oli vielä elossa, sai tuskan tuntumaan pienemmältä.

****

Pahoittelut, että kuvia on niin vähän, mutta omista syistä ja pelin temppuilusta johtuvista syistä osa tän koko kolme osasen stoorin ekan osan kuvista jäi sitten loppujen lopuksi ottamatta. Yritän parantaa tapani seuraavan osan/seuraavien osien kanssa.

Muistakaahan kommentoida, kiitos :)

Hän ei ehtinyt edes koputtaa ovea, kun se jo avattiin ja talon omistava vanha nainen ilmaantui oviaukkoon.

”Herranen aika.” Nainen henkäisi nähdessään missä kunnossa itseään seinää vasten tukeva Jon oli.

Ennen kuin Jon ehti estellä, oli nainen auttanut hänet sisälle taloon ja ohjannut istumaan sohvalle. Hän istui alallaan ja seurasi naista joka hääräsi edestakaisin tuvassaan ja kantoi pian sohvan vieressä olevalle pöydälle puhtaita pyyhkeitä, sidetarpeita ja vadillisen kuumaa vettä.

Nainen auttoi Jonia riisumaan läpimärän ja ihoon kiinni liimaantuneen pyjamanpaidan pois ja kääntyi sitten kastamaan toisen pyyhkeistä kuumaan veteen. Puristettuaan ylimääräiset vedet pois pyyhkeestä, nainen alkoi putsata haavaa.

Vesi kirvelsi haavassa ja sai Jonin tahtomattakin huudahtamaan tuskasta, minkä jälkeen hän päästeli naama irvessä liudan ärräpäitä.

Nainen ei välittänyt vaan jatkoi putsaamistaan, kunnes oli tyytyväinen tulokseen. Lopuksi hän pyyhki haavan desinfiointi aineella ja sitoi sen huolellisesti.

”Nyt käyt siihen sohvalle pitkäksesi ja lepäät.” Nainen sanoi tomerasti ja alkoi siivota välineitä pois. Jon teki niin kuin oli pyydetty ja ojentautui niin mukavaan asentoon, kuin vain kyljeltään pysyi. Tuskin hän oli laskenut päänsä pielukselle, kun hän jo nukahti.

Kun hän seuraavan kerran heräsi, istui Jill kiikkustuolissa mustatukkainen vauva sylissään ja hyräili hiljaa.

Jon nousi varovaisesti istumaan, jolloin Jill lakkasi hyräilemästä. Tämä katsoi miestä hymyillen ja jatkoi sitten pienokaisen imettämistä.

Jon nousi sohvalta ja asteli huterin askelin Jillin luokse, nähdäkseen tulokkaan paremmin. Hän ei saanut sanaakaan suustaan ja tuskin edes uskalsi koskea pienokaiseen, joka lepäsi tyytyväisenä Jillin sylissä.

Jill nosti taas katseensa Joniin, yhä hymyillen. Hän näki, että mies oli laihtunut ja tämän kalpeissa kasvoissa, silmien alla oli yhä tummat renkaat.

”Se on poika.” Jill sanoi ja rikkoi hiljaisuuden. ”Hänellä on samanlaiset silmät kuin sinulla.” Hän lisäsi ja katsoi suoraan Jonin silmiin.

****

Toisaalla Johan oli selvinnyt tuhosta ja keräsi nyt ne alaisensa, jotka myös olivat selvinneet, yhteen ja alkoi jakaa käskyjä.

”Etsikää Jon ja kun löydätte hänet, löydätte varmasti myös naisen ja lapsen.” Hän sanoi. ”Tappakaa mies ja tuokaa nainen ja lapsi minulle. Tuosta miehestä ei ole kuin harmia ja eikä häntä enää pysty turvallisesti tutkimaan.” Hän lisäsi.

Muutama vartija nyökkäsi ja kiiruhti sitten toteuttamaan käskyä, Johanin painuessa soittamaan tutkimuslaitoksen johtajalle, joka oli myös paikan rahoittaja. Johanin ääni muuttui lähes nöyristeleväksi kun hän kertoi ikävät uutiset kasvottomalle pomolleen. Hän oli kuullut Anne-Marielta kauan sitten, että Yökiitäjäksi kutsuttu henkilö oli kylmäverinen mies, joka kykeni tappamaan vastaanhangoittelevat silmääkään räpäyttämättä. ”Erikoinen mies, jolla oli erikoiset tarpeet”, Anne-Marie oli paljastanut viileitä silmiään vihjailevasti siristellen.

***

Kiitäjä kuvasi tätä miestä erinomaisesti se Johanin täytyi myöntää, sillä johtaja tuntui olevan aina läsnä silloinkin kun sitä ei toivonut ja mielikuvaa vahvisti se tosiasia, ettei kukaan koskaan nähnyt häntä paikanpäällä ja kuitenkin tämä tiesi hyvin tarkasti kaikki asiat, pieniä yksityiskohtia myöten. Näkymätön mies, joka ei omistanut omaatuntoa, kulki harteillaan pimeän mielen viitta ja tarkkaili sijoituksiaan miltei mustasukkaisen omistavasti. Siinä oli vaarallinen sekoitus viisautta ja hulluutta. Se oli myös syy, miksi Johanin hartiat vetäytyivät aavistuksen verran alaspäin kun mies vastasi johtajalleen: ”Kyllä, Sir. Minä selvitän asian. Kyllä..olen pahoillani.” Aivan kuin Johan olisi pelännyt, että johtaja kykenisi näkemään alaistensa kehonkielen, puhutellessaan heitä puhelimessa.

Lyhyen keskustelun päätyttyä Yökiitäjän teräksen harmaat silmät tummuivat muutamia asteita ja hyvin hoidetut kädet katkaisivat kapeiden sormien välissä olleen kuubalaisen sikarin. Se oli ainoa merkki siitä raivosta, jota Kiitäjä tunsi sisällään sillä hetkellä.
”Kultaseni, tule jo tänne.” Keimaileva ääni maanitteli miestä.

Mies käänsi mietteliäät kasvonsa seksikkään käheän äänen suuntaan ja nyökkäsi miltei olemattoman kevyesti, ilmaisten siten suostumuksensa. Sitten hän nousi antiikkisen kirjoituspöytänsä äärestä ja noudatti kutsua. Harmaat silmät siristyivät hieman ja kova suu kohosi mielihyvää ilmaisevalle kaarelle, kun mies riuhtaisi uhkean ilotytön syliinsä kovakouraisesti.

Ilolintu tulisi saamaan elämänsä kovimman kyydin. Ensin syöksy sanoinkuvaamattomaan nautintoon ja huipun jälkeen jyrkkä pudotus tuskaan ja kärsimykseen. Loppu tulisi olemaan helpotus heille kummallekin. Yön päättyessä nainen rukoilisi häntä lopettamaan kärsimykset. Ajatus tästä sai Kiitäjän housut nousemaan kivuliaan nopeasti nivusien kohdalta.

Vahvasti meikattu ilotyttö voihkaisi voimakkaiden käsien puristuksessa ja antautui sitten kovien huulten johdateltavaksi, tietämättä kohtaloaan. Jos tyttö olisi tiennyt sen, mitä hänen edessään seisova mies ajatteli, olisi hän juossut karkuun kauhusta kiljuen. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä tyttö oli tietämätön odottavasta kohtalostaan. Ilolintu upotti pitkät punaiset kyntensä sysimustien hiusten sekaan ja kujersi tuhmia lorujaan miehen korvaan. Punainen silkki repesi liitoksistaan ja putosi mustalle marmorilattialle enteellisen hehkuvana. Yökiitäjän kasvoilla välähti voitonriemu, kun hän sai käsiinsä tytön silkkisen alushameen kappaleen.

Tyttö voihkaisi hänen käsiensä välissä voimattomasti. Silkistä tulisi hänen voitonmerkkinsä, kun ilolintu kuljetettaisiin kaatopaikalle mustassa jätesäkissä, erikoiskuljetuksena. Jos lintu olisi kiltti ja laulaisi riittävän kauniisti, mies antaisi tälle yön kuumista tunneista kiitokseksi nopean lopun. Se kuitenkin riippuisi tytöstä itsestään.

Makuuhuoneen ovi sulkeutui ja pysyi suljettuna kauan. Aamu ennätti jo sarastaa, kun ovi viimein avautui miehen astuessa oleskeluhuoneeseen tyytyväinen hymy huulillaan. Yökiitäjä suuntasi kylpyhuoneeseen peseytymään.

Hän seisoi kuuman suihkun alla ja muisteli yötä, jolloin hän oli saanut oman nautintonsa ja kuullut ilolinnun viimeisen liverryksen, joka oli ollut kuin kauneinta musiikkia hänen korvissaan.
Aamiaisen jälkeen oli aika häipyä ja viedä ilolinnun maalliset jäännökset sille sopivaan paikkaan.

Hän katseli ilolintua, joka lepäsi vuoteella raajat levällään, kasvot maidonvalkeina, huulet jähmettyneenä ikuiseen huutoon ja silmät tuijottivat lasittuneina eteen. Kaula oli kauttaaltaan mustelmilla ja silkkinen kaistale roikkui löysästi kaulalla ja osittain kiinteiden, epäilemättä kirurgin käsittelemien rintojen päällä.

Joten kun hän oli valmis, asteli hän makuuhuoneeseen, kääri tytön lakanaan ja sulloi sen jälkeen mustaan jätesäkkiin, jonka raahasi autonsa takakonttiin. Hän suunnisti kohti lähintä ja tiettävästi suurinta kaatopaikkaa, jonne hän asetteli säkin, niin että se varmasti löytyisi. Tavallaan hän nautti myös pienestä kissa ja hiiri leikistä paikallisen poliisin kanssa, joskin hän olisi jo kaukana poissa, kun ruumis löydettäisiin ja tämän paikan donitseja mussuttavat sinitakit aloittaisivat tutkimuksensa.

Yökiitäjä nousi autoon, luoden vielä viimeisen silmäyksen säkkiin jossa oli hänen yöllinen viihdyttäjänsä.
”Meillä oli hauska yö... Sääli, että joudun jättämään sinut tänne" Sanoi hiljaa ja hymyili kylmää itseriittoista hymyään. "Au revoir, mon chéri.” Hän mutisi ja käynnisti auton.

Satunnainen laitapuolen kulkija näki vain auton katoavan mutkaiselle pikkutielle, josta pääsi valtatielle. Auton kadottua laitapuolen kulkija asteli läpi roskakasojen, kohti jätesäkkiä ajatellen löytävänsä jotakin hyvääkin. Vaan järkytys oli suuri, kun auki repäistyn jätesäkin sisältä näkyi naisen ikuiseen kauhun huutoon jähmettyneet kasvot ja lasittuneet silmät, jotka yhä tuijottivat tyhjinä eteensä.

Ukkopaha päästi parahduksen ja astui kauemmaksi pussista. Hätäisenä hän katseli ympärilleen löytääkseen kaatopaikan vartijan, jolle kertoa löydöstä.

Toisaalla taas Yökiitäjä suunnisti valtatielle, josta jatkoi matkaansa kohti laitosta, sillä hänen oli aika puuttua asioihin ja siinä saattoi sattua pahasti, jopa Johanille, mutta se olisi sen ajan murhe. Lisäksi voisi etsiä käsiinsä sen pikkunilkin, joka oli ottanut hatkat, kun Autiosaaren kisaajat oli tuotu Hawajille. Tuo tyyppi kun tunsi etsittävän ja sen jälkeen, kun nilkki olisi tehnyt työnsä, voisi hänet raivata tieltään tai luovuttaa sinitakeille, pienen käsittelyn jälkeen, tietenkin.

Hän tiesi, ettei mies enää ollut Hawajilla, vaan oli suorinut nopeasti valtoihin, taisi piileskellä jossain syrjäseudulla, mutta se ei silti pelastaisi Yökiitäjältä, jolla oli keinonsa kaivaa rotat kolostaan. Hän oli jo monesti käyttänyt näitä mitättömiä pikkukonnia hyväkseen ja yleensä nämä tekivät mitä pyydettiin, jos ei hyvällä, niin pahalla sitten. Hiljaa nuo pienet rotat eivät osanneet olla, joten hän oli katsonut aiheelliseksi järjestää pieniä onnettomuuksia, joissa nuo ikävät tahrat tuppasivat katoamaan tai ainakin melkein, mutteivät pystyneet enää koskaan laulamaan tietojaan.

Yökiitäjä ei halunnut virkavallan kanssa tekemisiin, vaikka kissa ja hiiri leikistä pitikin, siitä kun sai vieläkin paremmat kiksit ilolintujen kanssa. Hän oli silti varovainen ja mielellään useamman askeleen edellä poliisia, joka varmasti sai muutaman harmaan hiuksen lisää, kun ei saanut häntä kiinni.

Hän oli kaivanut tiedot tuon nilkin olinpaikasta ja oli kuullut, että tämä oli joutunut käyttämään alamaailman lääkäripalveluja paikkailuun kolhuista, joita oli saanut tuolla saarella ja merimatkalla. Oli sattunut törmäämään vanhaan merikarhuun, joka oli muotoillut miehen ulkonäköä ja raajoja uusiksi.
Harmi vain, että lehdistökin oli sotkeutunut soppaan, sillä sitä kiinnosti kovasti minne tuon Autiosaari kisan juontaja oli kadonnut. Silloin tällöin oli lehdissä huhuja siitä mitä saarella ja merimatkalla oli tapahtunut, erityisesti huuhaalehdistö mässäili niillä tapahtumilla, joita oli moni ollut todistamassa laiturilla.

Noiden laiturin tapahtumien ja sekä sen jälkeisten tapahtumien takia oli hänetkin, Yökiitäjä sotkettu samaan soppaan, jonka hän aikoi hämmentää niin, etteivät jäljet tulisi koskaan johtamaan häneen.

***

Mökillä oli rauhallista ja Jon alkoi hiljalleen palautua entiselleen, hän oli jopa saanut hieman väriä kasvoilleen ja hänen leukaansa peitti parta. Hän oli muuttunut, niin ettei häntä olisi tunnistanut enää samaksi mieheksi, joka oli lähes vuosi sitten lähtenyt saarelle.

Hän oli innokkaasti mukana auttamassa Jilliä pienokaisen hoidossa ja toisinaan nukutti pikkuista, kun Jillillä oli muuta puuhaa. Silti sisimmässään Jon tiesi, etteivät he voisi olla kauaa paikallaan, sillä Johan varmasti etsi heitä, eikä hellittäisi ennen kuin löytäisi heidät.
Jon ja Jill nauttivat täysillä jokaisesta hetkestä, jonka he kaksi saivat viettää tuossa ränsistyneessä talossa. Eivätkä he välittäneet vaikka talon omistaja Martha Louise Williams, touhottikin välillä milloin mistäkin asiasta. Niin kuin tämäkin olisi nauttinut saamastaan seurasta ja siitä että sai hoivata jotakuta, kun oli jo niin kauan ollut eläkkeellä ammatistaan ja asunut vuosia yksin, kun miehen vei sydäninfarkti. Hän pääsi tuona myrskyisenä yönä auttamaan Jilliä ja harjoittamaan vanhaa ammattiaan pitkän hiljaiselon jälkeen.

Eräänä iltana, kun Martha oli jo mennyt nukkumaan ja Jill nukutti pikkuistaan, päätti Jon puhua tälle lähdöstä, sillä vaisto sanoi, että olisi lähdettävä ja pian, tai muutoin se olisi aivan liian myöhäistä.

Jotenkin hän vain tunsi, että jotakin pahaa tulisi tapahtumaan, mikäli he eivät pääsisi ajoissa pois.
”Jill.” Jon sanoi hiljaa ja katsoi naista, joka asteli edestakaisin ja hyräili samalla.
”Niin kulta.” Jill sanoi keskeyttäen hyräilyn hetkeksi.
”Minusta, meidän pitäisi lähteä, sillä ne jotka meitä etsivät, löytävät tänne ennen pitkää.” Jon sanoi ja mietti, miten kertoa Jillille pahasta aavistuksestaan säikyttämättä tätä.
”Niin kai.” Jill sanoi ja laski pikkuisen varovaisesti kehtoon ja peiteltyään tämän, hän asteli Jonin luo.

”Jon. Ne ovat tulossa. Eivätkö olekin? Näen sen silmistäsi. Olen pistänyt merkille levottomuutesi. Sinä tunnet niiden olevan jossain lähellä.” Jill totesi ja painoi kätensä Jonin rintaa vasten.

Jon upotti kasvonsa Jillin pehmeisiin hiuksiin ja suuteli niitä hellästi. Ele oli niin hellä ja täynnä tunnetta, että Jillin silmiin kohosivat liikutuksen kyyneleet. Nainen aavisti kaiken sen pelon ja epävarmuuden, jota mies tunsi. Hän tiesi Jonin tuntevan suurta tarvetta suojella pientä perhettään vainoajilta.

”Ei se mitään Jon. Minä olen tiennyt kokoajan, ettemme voi jäädä tänne ikuisuuksiksi. En ole unohtanut, että he etsivät meitä.” Jill jatkoi ja silitti miehen kasvoja hellästi.
”Olen pahoillani Jill, olen todella pahoillani tämän vuoksi. Haluaisin niin kovasti, että vaistoni osuisivat tällä kertaa väärään.” Jon murahti karheasti. Miehen silmistä loisti rakkaus ja huoli Jillin ja pojan vuoksi. Jonin sanat saivat Jillin katseen lämpenemään ymmärryksestä. Nainen otti miehen käden käteensä ja veti tämän uinuvan pienokaisen luokse. He katsoivat lasta ja halusivat tehdä kaikkensa, että poika saisi elää normaalin lapsuuden erilaisuudestaan huolimatta.

”Älä huoli. Kun aika koittaa, me olemme valmiita pakenemaan niin kauan kuin tarvitsee. Minä ja Tommy seuraamme sinua vaikka maailman ääriin. Lähdetään ennen aamun sarastusta, aamuyön pimeinä tunteina.” Jill kuiskasi ja puristi Jonin kättä omaansa vasten hellästi. Mies nyökkäsi, mutta ei kyennyt vastaamaan. Pala kurkussa painoi aivan liian paljon.

Martha nosti katseensa villaneuleesta, jota neuloi vauvalle.  Hän huokaisi hieman surumielisesti nähdessään Jillin ja Jonin käsivarret toistensa ympärille kiedottuina. Vanhus tulkitsi noiden kahden katseet helposti ja tiesi, että pian hänen vieraansa jättäisivät hänet yksin vanhaan ränsistyneeseen mökkiinsä. Martha myös aavisti, että heidän jälkeensä tulisi ne, joita tuo pieni perhe pakeni. Ja nuo kuokkavieraat eivät olisi ystävällisiä ohikulkijoita, vaan hyvin pahoja ihmisiä. Pahoilla ihmisillä oli tapana tehdä pahoja asioita ja se hermostutti hieman vanhaa naista. Nainen kuitenkin oli jo kauan sitten päättänyt, ettei kukaan eikä mikään pelottaisi häntä pois rakkaan aviomiehensä muistojen keskeltä. Vanhus kohtaisi vaikka itse paholaisen kasvokkain, mutta kodistaan häntä ei kukaan tulisi häätämään. Kiikkustuoli keinahti hieman päättäväisemmin vauhtiin ja puikot kilisivät tavallista äänekkäämmin vastakkain kun Martha jatkoi neuleen tekemistä kasvoillaan tuima hymy.

****
 

Pimeän turvin pieni perhe aloitti matkan tuntemattomaan. Pikku Tommy nukkui tyytyväisenä, vatsa lämmintä maito täynnä äitinsä sylissä, kun Martha hyvästeli heidät matkaan. Mökin kodikkaat valot jäivät loistamaan heidän taakseen kun Jill ja Jon kävelivät rinta rinnan kohti pientä venepoukamaa joen rannalla. Joella he ottaisivat ensimmäisen irtonaisen veneen ja laskeutuisivat virran mukana merelle. He olivat varautuneet kestämään hieman pitemmänkin aikaa ihmisten ulottumattomissa Marthan antamien tarvikkeiden turvin, jos niin olisi tarpeen.

Pako oli ajoitettu hyvin täpärästi. Aamuauringon ensimmäiset säteet toivat Marthan kuluneelle kuistille ei-toivottuja kuokkavieraita.

He eivät saaneet mitään irti Marthasta, eivätkä viitsineet enempää vaivata vanhaa naista, sillä tiesivät, ettei tämä puhuisi kenellekään ulkopuoliselle, sen enempää kuin heillekään.
Koirapartio palasi hetken kuluttua ja mies kertoi koirien saaneen jäljen, mutta että se katosi joen rantaan.
”Vai merelle yritätte.” Johan mutisi ja antoi sitten lähtömerkin jolloin talon ympäristössä häärineet miehet palasivat autoille.
Johan tilasi helikopterin, joka laskeutui läheiselle nurmikentälle. Annettuaan alaisilleen määräyksen seurata jokea maateitse ja varmistaa kaikki mahdolliset paikat, josta saattoi livahtaa huomaamatta. Hän itse suunnisti odottavan helikopterin luo ja nousi sen kyytiin. Melkein saman tien kopteri nousi ilmaan ja Johan käski lentäjän seuraavan mutkittelevaa jokea.

Seurattuaan jokea tovin, he huomasivat veneen ja siinä kaksi matkustajaa, joista toisella oli pieni käärö sylissään.

Johan ilmoitti maassa liikkuville alaisilleen veneen olinpaikan ja käski lentäjää laskeutumaan hieman alemmaksi, kun hän itse kaivoi esille kiikarilla varustetun kiväärin.

Jon ja Jill olivat napanneet ensimmäisen veneen, jonka he saivat helposti irti ja antoivat virran viedä heitä eteenpäin. He olivat ehtineet kulkea pitkän taipaleen eteenpäin, kun heidän korviinsa kantautui helikopterin ääni. Kumpikin tähysi taivasta ja viimein Jon huomasi pisteen joka lähestyi puiden takaa. Hän katsoi suurenevaa pistettä taivaalla ja sitten Jilliä ja pikkuista, joka tuhisi tyytyväisenä Jillin sylissä.
Jon tiesi, että hänen piti saada heidät nopeasti pois virrasta, sillä siinä keskellä jokea, he olivat maalitaulu. Samassa vasemman rannan puut heilahtivat ja esiin tuli pari miestä ja kumpikin osoitti aseellaan heitä kahta.
Jon alkoi hermostua ja tunsi pahan aavistuksen kasvavana möykkynä sisällään. Vaikka he olivatkin päässeet täpärästi pakoon, näytti siltä, ettei sitä pakoa kestäisi kauan. Rannalle he eivät voineet mennä, sillä siellä olevat miehet olisivat heti heidän kimpussaan ja kuitenkaan he eivät voisi myöskään jäädä vesille, missä he olisivat täysin suojatta.

Tuo paha tunne tuntui vain kasvavan, kun hän katsoi Jilliä, niin kuin tälle sattuisi pian jotakin ja tuon pahan hän halusi estää, vaikka se pieni ääni hänen sisällään sanoi, että tällä kertaa se ei onnistuisi.

Helikopterissa Johan tähtäsi kiväärillään suoraan Jonin päähän ja käski lentäjän pitää kopterin vakaana. Hän katsoi kohdettaan kiikari tähtäimen läpi, puristi liipaisinta. Kuului naksahdus, kun se painui pohjaan ja sitä seurasi pamaus, joka sai linnut nousemaan pelästyneinä lentoon oksiltaan.

Tämän jälkeen laskeutui syvä hiljaisuus ja Johan näki nuo kaksi kietoutuneina toisiinsa.

Jill oli huomannut kalpean aamuauringon heijastuvan kiikarin linssistä ja jotenkin tiesi, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hän laski Tommyn veneen pohjalle ja ehti juuri väliin kun laukaus kajahti. Jon näki Jillin tulevan kohti ja yritti kääntää tämän pois tieltä, muttei ehtinyt.

Kaikki tapahtui kuin hidastettuna, hän kuuli laukauksen ja näki miten Jillin pää nytkähti hervottomana sivulle luodin osuessa, kuin tämä olisi ollut vain räsynukke. Lämmintä verta roiskahti Jonin kasvoille ja silmänräpäyksen hän näki hämmennyksen ja pelon naisen silmissä, kunnes valo tämän silmissä sammui. Hän tunsi miten Jillin vartalo rentoutui, tämän lyyhistyessä hänen syliinsä ja jäädessä siihen makaamaan silmät tyhjinä eteensä tuijottaen.

Jon saattoi vain tuijottaa äänettömänä Jilliä, alaleuan vavahdellessa, kuin ei olisi uskonut näkemäänsä. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli tässä halvaantuneessa tilassa, ennen kuin kumartui katsomaan naista.
”Jill?” Jon henkäisi, muttei saanut vastausta. Kädet täristen hän nosti Jillin velton ruumiin käsivarsilleen vain nähdäkseen ammottavan reiän tämän ohimossa, kun pää painui velttona hänen rintaansa vasten.

”Jill…” Hän sanoi uudestaan ja silitti tärisevin käsin naisen veren tahrimia hiuksia.

Kesti pitkän tovin ennen kuin Jon viimein tajusi, mitä oli tapahtunut ja se sai tuskan purkautumaan hänen huuliltaan huutona.”Eeeei!” Metsä kertasi huudon saaden linnut uudestaan lehahtamaan lentoon ja siirtymään sadatellen rauhallisempaan paikkaan.
”Jill…” Hän sanoi surun tukahduttaessa äänen olemattomiin.

Johan kuuli tuon huudon ja katsoi uudelleen kiikarin läpi ja huomasi osuneensa väärään kohteeseen. Hän näki miten Jon piteli yhä naista sylissään, veriset kädet tiukasti kiedottuina tämän ympärille.
”Saamari.” Johan manasi ja se jäikin hänen viimeisiksi sanoikseen, sillä samassa koko kopteri räjähti yhdessä valtavassa leimahduksessa, jonka jälkeen liekehtivät kappaleet putosivat maastoon.

Seuraavaksi lensivät pusikossa väijyneet miehet ja seivästyivät teräviin puiden oksiin. Sen jälkeen joelle laskeutui syvä hiljaisuus. Eivät edes linnut äännelleet.

Jon laski hellästi Jillin käsistään ja peitteli tämän takillaan, jonka jälkeen hän otti Tommyn syliinsä, sillä se oli nyt ainoa maailmassa, joka muistuttaisi häntä Jillistä. Yksinäinen pisara vierähti miehen silmäkulmasta poskelle, mistä se vieri alas ja katosi leukaa peittävään partaan.
Vene liikkui kuin itsestään, kunnes liukui oikean puoleiselle rannalle ja pysähtyi kolahtaen kiviä vasten. Jon nousi kyydistä ja nosti Tommyn suojaan juurakkoon ja kääntyi sitten nostamaan Jillin veneestä.

Hän katsoi sopivan kauniin paikan, jonne laski hellästi naisen, katsoi että tämän oli hyvä olla ja peitteli tämän sitten huolellisesti. Ennen peittelyä, hän painoi vielä hellän suudelman naisen otsalle ja painoi kevyesti tämän luomet kiinni.
Tämän jälkeen hän kumartui veden partaalle ja kastoi kätensä kirkkaaseen veteen. Se tuntui kylmältä, mutta hän ei välittänyt, vaan antoi sen huudella veren käsistään. Hän näki miten vesi värjäytyi punaiseksi hänen käsistään ja kasvoistaan lähtevästä verestä. Viimein pitkän tovin jälkeen hän oli valmis, vaikka tunsi vieläkin veren käsillään ja kasvoillaan. Se tunne ei häviäisi ikinä, niin kuin ei myöskään se katse, jonka hän oli nähnyt Jillin silmissä, ennen kuin elämä oli valunut niistä pois.

Hän nosti Tommyn syliinsä ja jäi vielä pitkäksi aikaa paikalleen. Tuo pieni ihmisen alku oli syy, miksi hän päätti yrittää jaksaa, vaikka suru tuntuikin juuri silloin niin musertavalta ja tuntui kuin kaikki ilo olisi kadonnut maailmasta kokonaan.
Raskas huokaus ja alas painuneet hartiat, niin kuin raskas paino olisi niille sälytetty hänen kannettavakseen. Sydän tuntui musertuvan tuon tuskan alla, mutta katsottuaan Tommya joka uinui onnellisen tietämättömänä hänen sylissään ja hän tiesi, ettei voisi hylätä tätä ainoaa asiaa, joka Jillistä vielä oli jäljellä, asiaa joka oli Jillin ja hänen omaa lihaa ja verta.

"Älä huoli Tommy, en ikinä anna sinua niille. En niin kauan, kuin henki minussa pihisee." Jon sanoi hiljaa murtuneella äännellä. "Sen minä lupaan sinulle Jill, vaikka se sitten maksaisi minunkin henkeni." Hän lisäsi hiljaa ja nosti katseensa Tommysta Jilliin, joka vain näytti nukkuvan levollisesti.
Jos joku olisi ollut paikalla, olisi hän huomannut miten miehen silmiin hiipi päättäväisyyden ja raivon tuli, joka paloi niissä sellaisella roihulla, ettei yksikään, joka yrittäisi häneen tai Tommyyn koskea, selviäisi siitä hengissä. Vain hetkeksi tuo tuli väistyi kun hän katsoi Tommya ja asetteli huovan paremmin, ennen kuin asteli takaisin rantaan.


****

 

Toisaalla, oli Yökiitäjä saanut tiedon Johanin sekä muutaman muun alaisen kuolemasta. Mies kirosi raskaasti ja kaatoi lasin puolilleen viskiä, jonka kulautti kerralla kurkkuunsa. Hän viittasi kaapin kokoiselle turvamiehelle, joka asteli heti hänen luokseen.
”Hae Patrick.” Yökiitäjä sanoi ja turvamies nyökkäsi häviten toiseen huoneeseen.
Hetken kuluttua mies palasi takaisin retuuttaen mukanaan nuhruiseen pukuun pukeutunutta miestä, jolla oli pahat arvet kasvoissa ja toinen käsi oli ranteen kohdalta omituisesti ja selvästi jäykkä kuin lauta.

”Osaan minä itsekin kävellä.” Patrick ärähti kaapin kokoiselle turvamiehelle, joka tönäisi Patricia lähemmäksi Yökiitäjää.
”Vaikene.” Yökiitäjä sähähti ja katsoi miestä alta kulmain. Hän pyöritteli viskilasia kädessään ja mittaili katseellaan Patrickia ja mietti pystyisikö tämä hoitamaan sen, missä Johan epäonnistui. ”Minulla on sinulle tehtävä, josta saatat hyötyä rahallisesti, jos onnistut.” Hän aloitti, tarkkaillen miestä koko ajan.
”Riippuu siitä haluanko tehdä sen.” Patrick sanoi.
”No jos et halua, löydän kyllä jonkun toisen hoitamaan homman.” Yökiitäjä sanoi uhkaavalla äänellä ja katsoi paljon puhuvasti Patrickia. Tämän jälkeen hän kaivoi muutaman valokuvan, jonka ojensi Patrickille, joka otti kuvat ihmetellen vastaan. Hän katsoi kuvia, joista yhdessä oli kuva Jonista ja lopuissa oli kuvia tuhoutuneesta laitoksesta ja helikopterista.

”Mitä minun pitäisi tehdä?” Patrick kysyi nostaen katseensa kuvista.
”Sinun on etsittävä tuo mies ja tapettava hänet.” Yökiitäjä sanoi ja vaikeni hetkeksi.
”Miksi?” Patrick kysyi.
”Älä sillä vaivaa päätäsi.” Yökiitäjä sanoi. ”Toivottavasti onnistut, sillä niistä lopuista kuvista näet mihin hän pystyy.” Hän lisäsi ja vilkaisi Patrickia.
”Tuo surkimusko muka teki kaiken, mitä kuvissa näkyy?” Patrick kysyi epäuskoisena.
”Kyllä.” Yökiitäjä vastasi ottaen uuden lasin ja kaatoi siihen sekä omaansa tuota kullanruskeaa nestettä. Hän ojensi toisen lasin Patrickille, joka otti sen hieman varautuneesti vastaan.

Patrick nosti lasin huulilleen ja maistoi sen polttavaa sisältöä varovaisesti. Ensimmäisen siemauksen jälkeen, hän kulautti loput aineet alas kurkustaan ja pyyhkäisi huuliaan hihallaan. Yökiitäjä ilme ei värähtänytkään, mutta tämä mietti mielessään monenlaisia tapoja teloittaa edessään seisova surkimus, sen jälkeen kun tulisi aika hankkiutua miehestä eroon.

Katseltuaan hetken aikaa inhon vallassa kallista viskiä ryystävää Patrickia, kiitäjä tunsi sanoinkuvaamatonta tarvetta tehdä miehestä loppu saman tien. Hän ei voinut sietää siivottomia miehenrähjiä, jotka eivät osanneet kunnioittaa kallista ainetta juuri oikean lämpöisenä tarjoiltuna, eivätkä omanneet minkäänlaista tyylitajua. Tuolle säälittävälle otukselle kun olisi kelvannut vaikka haiseva ja ylikäynyt kilju, eikä tämä olisi huomannut mitään vikaa juomassaan. Todennäköisesti mies olisi ojentanut lasinsa tyytyväisenä uudelleen täytettäväksi.

Patrick laski lasin kädestään ja vilkaisi hermostuneena edessään seisovaa miestä. Hänelle oli tullut kummallinen olo Kiitäjän suhteen. Miehestä tuntui hetken aikaa, aivan kuin Kiitäjä olisi tuijottanut verenhimoisesti hänen kaulaansa. Muutaman silmänräpäyksen verran Patrick olisi halunnut nostaa käden kaulansa suojaksi. Tunne oli ollut typerä ja hyvin voimakas, eikä mies ymmärtänyt minkä vuoksi hän oli niin tuntenut. Kiitäjän kasvoilla kun ei ollut näkynyt minkäänlaista liikahdusta. Tämän kasvot olivat olleet kuin kivestä veistetyt ja kuitenkin niissä oli jotain, mikä sai Patrickin tuntemaan olonsa hieman levottomaksi.

Tunne meni ohi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin ja pian Patrick oli jo saanut lyhyen ohjeistuksen Kiitäjältä, jonka mukaan hänen tulisi toimia. Patrickin tehtävä olisi ensin pelkästään tarkkailla ja soluttautua Jonin ja vauvan läheisyyteen. Näyttäytyä ei saisi, sillä se olisi liian kohtalokasta. Kun aika olisi kypsä, Patrickin tulisi napata lapsi ja tuhota Jon sitten kun kakara olisi varmassa säilössä. Ohjeistus kuulosti erittäin helpolta ja teki siksi Patrickin hyväntuuliseksi. Typerä itsevarmuus ärsytti Kiitäjää kun hän katseli Patrickin poistumista huoneesta.

”Minä odotan, että onnistut nappaamaan lapsen. Pidä huoli, että Jon kuolee varmasti. Kohde on liian vaarallinen elävänä.” Kiitäjä neuvoi ja silmäili ovensuussa seisovaa miestä arvioivasti. Hän mietti, olisiko Patrickista hoitamaan juttua. Patrick nyökkäsi ja kääntyi poistuakseen. Hän ei ennättänyt astua ulos ovesta, sillä Kiitäjä keskeytti hänet.

”Ja minä varoitan, älä aliarvioi sitä miestä. Nurkkaan ajettu isä on hyvin vaarallinen vastustaja.” Kiitäjä huomautti kuin ohimennen, mutta Patrickista nuo sanat tuntuivat miltei uhkaavilta.
”Minä otan neuvosi huomioon.” Patrick sanoi tukahtuneella äänensävyllä ja sulki oven perässään. Kiitäjän silmiin nousi kylmä kiilto. ”Niin otatkin, aivan varmasti. Minä pidän siitä huolen.”

****

Joella oli hiljaista, vain jokunen lintu lennähti oksalta oksalle ja kuului loiskahdus, kun kuningas kalastaja syöksyi saaliin perään.

Keskellä jokea ajelehti verkkaan virran mukana vene. Jon istui perätuhdolla ohjaten venettä virran mukana, varoen osumasta kiviin, jotka olivat salakavalasti piilossa kuohujen alla. Tommy nukkui yhä tyytyväisenä Jonin sylissä.

Hän itse vain katsoi tyhjin silmin maisemaa, vilkaisten vielä kerran taakseen. Hänestä tuntui pahalta jättää Jillin ruumis, mutta hän tiesi, ettei myöskään voinut jäädä aloilleen, niin kauan kuin heitä vielä etsittäisiin.

Ilma alkoi viiletä ja taivas tummeta, kun joki leveni suistoksi ja Jon ohjasi veneen toiselle rannalle ja kiskoi sen niin ylös kiville kuin suinkin sai. Tämän jälkeen nosti repun selkäänsä ja Tommyn käsivarsilleen alkaen harppoa kohti metsää, löytääkseen suojan yöksi.

Jon harppoi ääneti eteenpäin, pimeyden tihentyessä ja piilottaessa hänet varjoihin. Oli jo sysipimeää, kun hän näki himmeän valon edessään ja nopeutti askeliaan. Tovin kuluttua hän huomasi saapuneensa maantielle.

Hetken hän seisoi paikallaan, mutta alkoi sitten seurata tietä piennarta pitkin ja ajatteli liftata, jos vain joku sattuisi ajamaan ohi.

Joku kai kuuli hänen ajatuksensa, sillä pian kuului moottorin hurinaa ja räminää, kun vanha kuhmuinen ja likainen jeeppi ilmestyi näkyviin.

Jon pysähtyi, kääntyi ja nosti peukalonsa pystyyn. Auto hiljensi vauhtia ja pysäköi pientareelle jonkin matkaa Jonin eteen.

Jon asteli nopeasti autolle ja nousi kyytiin, nostaen reppunsa takapenkille.

”Minnekäs matka?” Kysyi auton iäkäs omistaja ja vilkaisi sitten Tommya, joka nukkui Jonin sylissä.

”Lähimpään kaupunkiin.” Jon vastasi lyhyesti sellaisella äänenpainolla, joka kertoi kyydin antaneelle, ettei hän ollut juttutuulella.

”Hyvä on sitten.” Mies sanoi. ”Jätän teidän motellille, että voitte pyytää sieltä huoneen ainakin täksi yöksi.” Hän lisäsi vilkaisten Jonia, sillä oli huomannut, miten väsynyt tämä oli.

”Kiitos.” Jon sanoi ja katsoi kiitollisena kyydin antanutta miestä, joka ymmärsi olla kysymättä liikoja. ”Kiitos oikein paljon.”

”Ole hyvä vain.” Mies sanoi ja autoon laskeutui syvä hiljaisuus. Mies, Earl nimeltään katseli Jonia peilin kautta ja näki miehen kasvoista, että tämä oli hiljattain kokenut jotain todella raskasta. Hän ei kysellyt, sillä mies ei selvästikään halunnut puhua asiasta.

Puolivälissä matkaa vauva heräsi ja alkoi itkeä nälkäänsä, jolloin Jon kääntyi kaivamaan repusta tuttipullon, jossa oli Jillin ennen matkaa lypsämää maitoa. Tommy rauhoittui heti, kun sai maitoa ja nukahti pian tyytyväisenä tuttipullon tutti suussaan. Jon otti tuttipullon poikaa herättämättä ja laittoi sen takaisin reppuunsa ja kääntyi pyyhkäisemään pienen maitopisaran pois Tommyn leualta.

Earl seurasi peilin kautta tapahtumia ja huomasi, miten hellästi mies pienokaista hoivasi. Hän myös huomasi että pienokaisella oli samanlaiset piirteet kuin miehelläkin.

****

Kului päivä ja yöllä saapui tieto, että he olivat lähestymässä Hawajia. Mutta rantautumaan päästäisiin vasta päivän valjettua. Tämä viimeinen yö tuntui kuluvan tuskallisen hitaasti, niin matkustajien, kuin myös Patrickin mielestä.

Mutta aamu saapui ja aamiaisen jälkeen Jill ja Jon, seuranaan Fiona, Mona, Cecile ja Wess menivät kannelle katsomaan maisemia, sillä jokainen odotti pääsyä maihin ja erityisesti pääsyä sivistyksen pariin, oltuaan niin kauan kaukana kaikesta.

”Kun pääsen maihin, soitan vanhemmilleni ja sen jälkeen asun suihkussa viikon.” Cecile julisti.

”Minä ja Jill taidamme matkustaa jonnekin rauhalliseen paikkaan, missä ei ole merta eikä lurjuksia.” Jon sanoi ja hymyili leveästi, jolloin hänen silmänsä tuikkivat kilpaa auringon valon kanssa, joka heijastui merenpinnasta, kuin tuhannet timantit.

”En tiedä minne menen, mutta meninpä minne hyvänsä, niin aion rentoutua perusteellisesti ja nauttia kaikesta siitä, mitä saarelta puuttui.” Fiona sanoi katsoen miten rantaviiva näkyi yhä selvemmin ja kaukaisuudessa näkyi satama, sekä kaupungin ääriviivat.

”Minä puolestani aion suoria jonnekin, missä ei ole poliiseja tai vankilaa.” Sanoi käheä ääni hampaiden välistä ja samassa äänen omistaja kiskaisi Jillin itseensä kiinni.

”Päästä hänet!” Jon karjaisi ja mulkoili rähjääntynyttä miestä murhaavasti.

”Ei mitään äkkiliikkeitä tai hän saa kuulan kauniiseen kalloonsa.” Patrick sanoin pettävän pehmeällä äänellä. ”On parempi, ettei kukaan estä minua, kun pääsemme rantaan.” Hän jatkoi katsoen kaikkia merkitsevästi.

Yksikään kannella olijoista ei uskaltanut liikahtaakaan ja Patrickin jatkuva vilkuilu ympärilleen sai heidät hermostumaan entisestään. Patrick puolestaan varmisti vain selustansa, jottei toiset jäisi moisen jyrän alle.

Tunnit kuluivat ja rantaviiva, kaupungin siluetti ja satama olivat yhä lähempänä, kunnes viimein iltapäivän jo ollessa pitkällä, laiva viimein heitti ankkurin ja matkustajat pääsivät astelemaan laiturille.

Tätä oli Patrick jo odottanut ja hän kuljetti Jilliä edellään kohti laiturille vievää nostosiltaa.

Nyt myös Logan ja Kapteeni Hasselhoff liittyivät seuraan ja kapteeni olisi syöksynyt Patrickin kimppuun tämän nähdessään, ellei Jill olisi ollut vaarassa.

Patrick piteli Jilliä tiukasti otteessaan, suunnaten aseensa piipun kohti Jillin ohimoa ja välillä muita kohden. Miehen koko olemus, sekä hurja katse kertoivat, ettei hänellä ollut mitään menetettävää, eikä omaansa lukuun ottamatta yksikään ihmishenki ollut hänelle minkään arvoinen.

”Kulje nyt kiltisti edelläni, niin saatan ehkä säästää henkesi.” Patrick sanoi vaarallisen pehmeällä äänellä ja tiukensi otettaan naisen kaulalla, työntäen samalla aseen piipun tämän niskaan kiinni.

Tämä sai Jillin äännähtämään pelosta ja kivusta, tuntiessaan kylmän metallin niskassaan, miehen sormet kaulallaan ja tämän raskaan hengityksen korvansa juuressa.

Jon seisoi paikallaan, sormet nyrkkiin puristettuna ja katsoi voimattomana, miten tuo mies kuljetti Jilliä edellään. Oli raivostuttavaa vain katsoa sivusta toisen hätää, mutta väliinkään ei uskaltanut mennä, ettei tuo arvaamaton mies toteuttaisi uhkaustaan.

Hän seurasi Patrickia turvallisen välimatkan päästä, kun tämä harppoi eteenpäin laiturilla ja läpi ihmismuurin kauempana olevalle pysäköintialueelle.

Jon puikkelehti ihmisten välitse ja hidasti tahtiaan päästyään pysäköintialueelle. Hetken hän joutui etsimään katseellaan Patrickia ja tämän vankia, kunnes huomasi heidät erään auton luona.

Patrick töykkäsi Jilliä lähemmäksi autoa, ojensi tälle avaimet ja käski tämän avata oven. Tämän jälkeen hän siirtyi lähemmäksi ovea ja koko ajan niin, että Jill oli edessä ihmiskilpenä. Nopeasti hän peruutti etupenkille istumaan, Jillin jäädessä oven eteen seisomaan.

”Kiitän sinua avustasi, mutta minun on ikävä kyllä vaiennettava sinut.” Patrick sanoi muka pahoitellen, mutta silmissään hänellä oli tunteeton katse. Nopealla liikkeellä hän tyrkkäsi Jillin kauemmaksi autosta, tähdäten tätä koko ajan.

Jon oli tällä välin päässyt huomaamatta auton lähelle, että kuuli tuon miehen sanat ja näki kaiken. Hän tiesi, että oli toimittava nopeasti ja mitään ajattelematta hän syöksyi liikkeelle, tavoitti Jillin ja ehti juuri ja juuri tämän ja Patrickin väliin, kun hiljaisella parkkialueella kaikui pamahdus ja heti perään toinenkin, jota seurasi auton starttaus äänet ja moottorin hurinaa, kun Patrick kaasutti tiehensä, välittämättä katsoa osuiko uhriinsa. Kyllä hän osui, muttei siihen johon oli alun perin tähdännyt.

Oli kuin aika olisi siksi hetkeksi hidastunut ja sekunnit tuntuivat pitkiltä Jillin katsellessa suoraan häntä pitelevän Jonin kasvoihin ja tämän silmät loistivat lämpimästi, kertoen miten paljon hän oikeastaan naista rakasti.

Jill olisi halunnut sen yhden hetken ajan ummistaa silmänsä, muttei voinut ja näki kuinka miehen suu aukeni ja silmät puristuivat kiinni luotien osuessa. Hän tunsi vyötäröllään ja selässään miehen sormet, jotka puristivat hetken lujasti ja ympärillään tämän käsivarret, joissa lihakset jäykistyivät hetkeksi.

Hän muistaisi ikuisesti tuon hetken, katseen, sen miltä miehen kädet olivat tuntuneet ja mille tämä oli tuoksunut. Nuo hetket tulivat piinaamaan häntä painajaisiin, jotka alkoivat heti kun hän vain sulki silmänsä, mutta nyt hän eli nuo kammottavat hetket, eikä hän heräisi tästä painajaisesta, vaan se jatkuisi jatkumistaan.

”Jon… eih…” Jill sopersi katsoen suoraan miehen silmiin, jotka kertoivat enemmän kuin tämä olisi tahtonut kertoa.

Ote heltisi ja katse miehen silmissä sumeni, tämän lyyhistyessä kyljelleen Jillin jalkojen juureen. Jill seisoi paikallaan tajuamatta, mitä oli tapahtunut, kunnes se iski häneen täydellä voimalla ja sai hänet putoamaan polvilleen Jonin viereen.

Kyyneleet ryöpsähtivät hänen poskilleen ja huulien välistä karkasi valitus. Hän kumartui miehen puoleen, mutta tämä makasi liikkumattomana paikallaan, kahden punaisen läntin levitessä selkään.

Logan, Kapteeni Hasselhoff ja muutama muu tunkeutui läpi laiturilla seisovien ihmisten ja kiiruhti Jillin ja Jonin luokse.

Laiturilla olevassa ihmislaumassa supistiin ja osoiteltiin Jonia, sillä jokainen oli nähnyt, miten urhoollisesti tämä oli pelastanut naisen hengen, joskin oli itse saanut luodit nahkaansa.

Suru Jillin sisällä sai aikaan jotain perin kummallista. Hätä rakkaan puolesta nosti pintaan niin suuria tunteita menetyksen pelosta, että Jillin sisällä kasvava vauvan alku alkoi tehdä jotain perin kummallista. Se pieni tuskin olematonta suurempi olento, joka oli alkanut hiljalleen muistuttaa äitinsä kohdussa ihmistä kaikkine varpaineen ja käsineen, alkoi hehkua Jillin sisällä kuin pieni tulipallo. Jill, joka painoi hädissään syliinsä veltoksi muuttunutta Jonia, ei järkytykseltään heti tajunnut sisällään tapahtuvasta muutoksesta.
 
Muutos alkoi kevyinä nipistelyinä vatsassa, mutta hitaasti nipistely muuttui fyysiseksi kivuksi. Yllättäen Jill sai kivuliaita kouristeluja, jotka saivat hänet vetämään itsensä pieneen kasaan. Vaikka kipu veikin Jillin täysin voimattomaksi, ei hän kyennyt irrottamaan otettaan Jonista. Ulkopuolisen silmin saattoi näyttää siltä, että Jillin tuska sai fyysisen muodon hänen hennossa ruumiissaan. Kukaan ei nähnyt mitä tapahtui kun tytön vatsa painautui kouristusten aikana Jonin kasvoja vasten.
 

Jillin vatsa säteili kylmää tulta. Se työntyi vatsanahkojen läpi himmeänä valkoisena säteenä Jonin huulille ja sieraimiin. Se matkasi alas keuhkoihin ja täytti luodinreiät kuin veri, joka hyytyessään tukkii pienet repeämät. Jonin rinta kohoili luonnottoman suurin vedoin ja sai aikaan kummallisen pienen pihinän keuhkoista. Jill ei kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin kipua vatsassaan. Yksi kammottava ajatus oli hiipinyt hänen aivolohkojensa sopukoihin kaiken tuon kaaoksen keskellä.

”Hyvä jumala, vauva. Enhän menetä Jonin vauvaa?” Tytön huulille kohoava kysymys oli äänetön, mutta sitäkin tuskallisempi. Hänen viereensä saapunut Kapteeni ojensi kätensä Jillin olkapäälle ja kysyi huolestuneena,
”Oletko kunnossa Jill?” Jill ei kyennyt vastaamaan, eikä hänen tarvinnut sitä tehdäkään, sillä laiturille saapuneet lääkintämiehet olivat jo hälyttäneet paikalle apua ja heidän luokseen saapui ambulanssi valot vilkkuen. Hetkeä myöhemmin voimakkaat kädet siirsivät Jillin jäykistyneen vartalon pois edestä. Kädet kuuluivat Kapteenille. Jonin rinta kohoili edelleen voimakkain vedoin, kun ensihoitajat saapuivat miehen luokse.

Kapteeni painoi kivusta ja järkytyksestä tärisevän Jillin lohduttavasti rintaansa vasten. Jillin poskilta valuivat nyt kyyneleet. Kyyneleet olivat pelon vuodattamia, mutta kivun hellittäessä ne vaihtuivat helpotuksen kyyneleiksi. Jillin sumeissa aivoissa käväisi ajatus, että ehkä hänen vauvansa ei syntyisikään pois kesken kaiken. Tärisevä käsi kosketti epätavallisen viileää vatsaa. Kapteeni huomasi eleen ja rauhoitti tyttöä sanomalla: ”Hengitä vain syvään ja rauhallisesti. Ei ole enää mitään hätää, Jon on nyt hyvissä käsissä.”

Jon nostettiin kantovuoteelle ja kuljetettiin ambulanssin sisään. Ensihoitajat valmistautuivat elvyttämään miestä ja alkoivat juuri repiä veristä paitaa miehen päältä pois kun Jonin silmät revähtivät apposen auki. Miehen kurkusta pääsi hassu vinkaisu, jonka jälkeen tämän epätavallisen voimakas hengitys muuttui tasaiseksi pihinäksi. Hoitajien kädet pysähtyivät hämmästyneinä paikoilleen, eivätkä he ymmärtäneet, mitä oikein oli tapahtunut. Heidän henkihieverissä oleva potilaansa kääntyi katsomaan hoitajia melkein yhtä hämmästyneinä kuin nämäkin olivat, eikä oikein ymmärtänyt mistään mitään. Hetki oli hyvin koominen, mutta se ei naurattanut ketään heistä.

Selvittyään hämmästyksen ensimmäisestä vaiheesta, toinen hoitajista avasi varovaisesti Jonin verisen paidan ja totesi, ettei mies ollutkaan hengenvaarassa. Jonin paita kyllä oli veressä, mutta iho oli puhdas, eikä verta vuotavista haavoista näkynyt jälkeäkään. Pian Jonia käänneltiin puolelta toiselle kun hoitajat yrittivät kuumeisesti etsiä luodin reikiä miehen vartalosta, niitä sieltä kuitenkaan löytämättä. Kaksi kummallista jälkeä miehen iholla kuitenkin oli. Ne olivat mustat juovat, jotka näyttivät kulkevan kaksi senttiä muuta ihoa syvemmällä noin kymmenen sentin pituisella matkalla. Aivan kuin meteoriitti olisi kyntänyt maanpintaa juuri ennen pysähtymistään. Selitystä jäljille ei löytynyt, mikä tuntui häiritsevän kovasti lääkintämiehiä.

”En ole koskaan koko urani aikana nähnyt mitään tällaista.” Lääkintämiehistä toinen sanoi ja haroi mietteliäänä hiuksiaan. ”Mutta käytetään hänet nyt varmuuden vuoksi päivystyksessä, vaikka hän kyllä näyttäisi olevan täysin kunnossa.” Hän lisäsi ja vilkaisi vielä tummia jälkiä Jonin vartalossa.

”Saanko tulla mukaan?” Jill kysyi ja katsoi anovasti lääkintämiehiä.

”Sen kuin vain.” Toinen lääkintä miehistä sanoi nyökäyttäen päätään samalla.

”Kiitos.” Jill sanoi ja hymyili pienesti.

Lääkintä miehet nostivat Jonin paareille ja kiidättivät ambulanssiin, jonka jälkeen toinen lääkintä miehistä, sekä Jill istuutuivat taakse ja toinen paineli juoksujalkaa kuskinpaikalle.

Logan ja Kapteeni katsoivat, kun ambulanssi katosi näkyvistä.

”Mitä hittoa äsken tapahtui?” Logan kysyi viimein, sillä oli itsekin nähnyt ne tummat jäljet.

”Luoja yksin tietää.” Kapteeni vastasi ja sanoi. ”Mutta he selviävät ja sinä ystäväiseni, yritä saada se karvaton laivarotta kiinni, ennen kuin se ehtii saada enemmän pahaa jälkeä aikaiseksi.”

”Olet oikeassa.” Logan tuumasi ja lähti harppomaan kohti lähintä poliisiautoa, kertoakseen heille Patrickin tihutöistä ja antaakseen heille tämän tuntomerkit.

****

Kauempana palmujen varjossa seisoi valkoiseen puuvilla pukuun pukeutunut mies, joka oli seurannut tapahtumia ja nähnyt jotain kiinnostavaa. Nähtyään ambulanssin lähtevän, hän painoi valkoisen hatun päähänsä, niin että lieristä tuleva varjo peitti hänen kasvonsa. Mies asteli kenenkään huomaamatta autolleen ja ajoi rauhallisesti ambulanssin perään.

Hän halusi tietää pariskunnasta hieman enemmän, ennen kuin kertoisi tietonsa työnantajalleen.

****

Paikallisessa terveyskeskuksessa todettiin perusteellisten tutkimusten jälkeen, että Jon oli täysin kunnossa. Mies sai luvan kotiin paluuseen, vaikkakin tapaus herätti hoitajissa hienoista levottomuutta. Tieto salaperäisestä paranemisesta levisi nopeasti pienessä terveyskeskuksessa ja Joniin luotiin uteliaita katseita tuon tuostakin sen lyhyen tunnin aikana, jonka hän vietti ennen kuin sai luvan kotiin paluuseen. 

Jill hymyili onnellisena kun järkytys viimein väistyi ja he tiesivät selvinneensä tapauksesta säikähdyksellä. Jon napitti päällyspaitaansa kiinni päätään pudistellen kun yksi hoitajista laittoi tutkimusvälineitä takaisin laatikoihinsa.
”Olisin voinut vaikka vannoa, että se luoti osui minuun. Hemmetti, vartalossani ei ole luodinluotia, vaikka heittäydyin sinun suojaksesi suoraan luotisateeseen.” Jon kuiskasi niin hiljaa kuin kykeni ja katsoi Jilliä silmissään hienoinen hämmennys.
”Sinuun osui Jon. Minä näin sen. Katso vaikka paitaasi. Se on veressä, ja katso noita reikiäkin. Miten selität nuo reiät. Minä olen varma, että sinuun osui.” Jill työnsi sormensa miehen paidassa olevista luodin rei’istä sisään ja katsoi tätä hyvin vakavin silmin.
”Outoa..” Jon mumisi ja painoi kätensä Jillin sormien päälle mietteliäänä.

****
 

Muuan puuvillapukuinen mies, joka oli ajanut ambulanssin perässä, parkkeerannut auton terveyskeskuksen pihaan muina miehinä ja astellut pääovista sisään sen kummempia arkailematta, työnsi päätänsä hieman lähemmäksi oven rakoa nähdäkseen paremmin tutkimushuoneeseen. Miehen huulille kohosi vino hymy ja hänen oikea kätensä siveli harkitun hitaasti puista kävelykeppiä kun hän kuuli Jonin ja Jillin hiljaisen keskustelun. Kultainen sormus välähti ikkunasta tulvivan auringonvalon osuessa siihen ja keppiä hivelevät sormet pysähtyivät hetkeksi paikoilleen.

Mies imi keskustelusta jokaisen sanan, jonka hän kuuli ja tuntui suorastaan nauttivan kuulemastaan. Hän tiesi, että tulisi saamaan ylimääräisen bonuksen tästä hyvästä. Hymy levisi toisesta suupielestä toiseenkin kun mies mietti hyvää tuuriaan. Oli ollut puhdas sattuma, että hän sattui pysäyttämään autonsa juuri sataman läheisyyteen. Ilman sitä typerää pentua, joka oli hurjastellut rullalaudalla muutamaa minuuttia aiemmin hänen autonsa edestä konepeltiä naarmuttaen, hän ei olisi noussut autosta ja nähnyt ampumavälikohtausta. Todellista moukantuuria.

Nyt olisi vain pysyteltävä pariskunnan läheisyydessä niin kauan kunnes heistä olisi riittävästi tietoa kasassa. Kokemuksesta pukumies tiesi, ettei pomon luokse kannattanut mennä ilman erittäin hyvää pohjatyötä. Sitä paitsi, jos pariskunta pääsisi livahtamaan nyt, ei hän koskaan saisi selville missä he asuvat. Osoite oli kaikkein tärkeintä, sillä sen jälkeen pomo laittaisi ammattilaiset vakoilemaan pariskuntaa jos katsoisi tapauksen vaivanarvoiseksi. Miehestä tuntui, että tapaus oli enemmän kuin vaivanarvoinen. Se oli kullanarvoinen tai ehkä jopa enemmän.

Kun Jon nousi ja alkoi tehdä lähtöä, pukumies istahti käytävällä sijaitsevalle tuolille. Ohittaessaan käytävällä aikakausilehteä lukevan miehen, Jill katsoi ohimennen miestä silmiin ja värähti aavistuksenuomaisesti tuntiessaan kylmien väreiden pinkovan ihollaan hetken aikaa ilman varoitusta. Pukumiehen silmät olivat tummanruskeat ja niiden syvyyksissä oli jotain hyvin hämmentävää loistetta. Aivan kuin mies olisi ollut entuudestaan tuttava jollakin tavoin. Vai oliko hänen mielikuvituksensa tehnyt tepposet. Mies hymyili ja iski silmää kiusoitellen. Jill oli tyytyväinen kun he ohittivat miehen ja jättivät tämän istumaan itsekseen, sillä nainen ei halunnut näyttää miten vaivautuneeksi mies hänet oli saanut pelkällä silmäniskulla.
”Mokomakin elostelija”, Jill ajatteli ja kaivautui lähemmäs Jonin lämmintä ja turvallista vartaloa, kun he astuivat ulos terveyskeskuksesta odottamaan taksia, jonka ystävällinen hoitaja heille oli tilannut muutamia minuutteja aikaisemmin.

Siinä he istuivat vieretysten, auringon lämmittäessä kummankin kasvoja. Sanoja ei tarvittu, sillä eleet kertoivat kaiken.

Vasta taksin tullessa he muistivat, ettei heillä ollut rahaa mukanaan, sillä se ja muu mukana ollut omaisuus, sekä passit olivat jääneet saarelle ja tulivuoren kuuma sisus oli ne varmasti tuhonnut.

Taksi kyyti sai siis olla ja heidän oli keksittävä jotakin muuta.

”Odota tässä, käyn soittamassa.” Jon sanoi.

”Hyvä on.” Jill myöntyi ja jäi penkille istumaan, kun taas Jon paineli sisälle vastaanotto aulaan ja kysyi siellä olevalta hoitajalta saisiko käyttää puhelinta.

Hän ei huomannut silmäparia, joka seurasi jokaista hänen liikettäänkin. Hermostuneena hän naputti hoitajan pöytää, odottaessaan, että linjan toisessa päässä vastattaisiin. Kesti jonkin aikaa kunnes puhelimeen viimein vastattiin.

”Hei Tony, tarvitsisin apuasi.” Jon sanoi ja selosti puhelimeen vastanneelle miehelle, miksi tarvitsi tämän apua, kertoen tälle vain sen minkä katsoi tarpeelliseksi.

Tony kuunteli ja vastasi tulevansa pikimmiten.

”Kiitos.” Jon vastasi helpottuneena ja päätti puhelun.

Hän harppoi ulos, jonne Jill oli jäänyt odottamaan, mutta tästä ei näkynyt enää jälkeäkään.

”Jill!” Jon kutsui naista nimeltä ja katseli ympärilleen, mutta Jill oli ja pysyi poissa. Hermostuneena hän istahti penkille odottamaan, sillä arveli naisen menneen ehkä vessaan.

Aika kului ja kyytikin ehti tulla, mutta Jilliä ei vain kuulunut, ei näkynyt.

****

Puuvilla-asuinen mies, istui yhä aulassa ja huomasi hänkin että jotakin oli vinossa. Hän rypisti kulmiaan ja nousi seisomaan, nähdessään Jonin palaavan sisälle. Hän näki kun mies harppoi erään hoitajan luo ja kysyi oliko tämä nähnyt nuoren naisen tulevan sisälle. Hän sai kieltävän vastauksen ja näkyi miten miehen olemus muuttui, pää painui alas. Hoitaja katsoi neuvottomana miestä ja lupasi sitten ilmoittaa, jos sattuisi näkemään Jillin.

”Hemmetti.” Martin mutisi ja puristi kävelykeppiään kouraansa, oliko joku muukin kiinnostunut tuosta välikohtauksesta ja ehtinyt edelleni, hän mietti.

****

Minuutti minuutilta Jon tunsi levottomuutensa kasvavan. Tuntui kuin jokainen hetki veisi Jillin kauemmaksi hänen luotaan. Jonia ahdisti tuo inhottava tunne, sillä hän tiesi sisimmässään sen pitävän paikkansa. Jill oli todennäköisesti jo kaukana. Kysymys kuuluikin: Missä hän oli ja miksi hän lähti ilmoittamatta sanallakaan aikomuksistaan? 

Jon punnitsi erilaisia vaihtoehtoja. Niitä ei ollut kovinkaan monta. Jill ei olisi halunnut pelästyttää, joten ehkä hän lähti pakon edessä. Sieppasiko joku hänet? Vai olisiko hän rientänyt kenties auttamaan jotain satunnaista ohikulkijaa jostain syystä, eikä sen vuoksi ennättäisi heti ilmoittaa itsestään? Tällaisia ajatuksia Jonin päässä pyöri.

Mies kiersi terveyskeskuksen ympäristöä ja kyseli vastaantulijoilta mahdollisia havaintoja Jillistä. Kukaan ei ollut nähnyt nuorta naista. Pelko kouraisi Jonin vatsaa ikävästi kun hän ajatteli mitä kaikkea Jillille ja heidän syntymättömälle lapselleen olisi voinut tapahtua. Mitä kauemmin hän etsi, sitä suuremmaksi pelko hänen sisällään kasvoi.

Aulassa oleskellut Martin oli seurannut aikansa Jonin levotonta liikehdintää. Nähdessään miehen harovan hiuksiaan epätoivoinen katse silmissään, Martin päätti lähestyä tavoistaan poiketen kohdettaan. Hän ojensi jalkansa suoriksi ja nousi ylös kepistään tukea hakien.

Valkoinen hattu kohosi miehen tummien hiuksien peitoksi ja kiiltävät kengät painautuivat aulan vahattuun lattiapintaan kevyesti napsahtaen. Kävellessään aulan poikki, mies kohotti hattuaan kohteliaasti ohittaessaan erään vanhemman puoleisen rouvashenkilön ja jatkoi matkaansa iloisesti vihellellen. Iloisuus oli kuitenkin pelkkää kulissia, sillä mies pelkäsi hukanneensa arvokkaan naisen kykyineen.

Hänen täytyi saada tietää kaikki mahdollinen päästäkseen naisen jäljille, ellei olisi jo liian myöhäistä. Jos eräs rikas keräilijä olisi sattunut kuulemaan satamassa sattuneesta kohtauksesta, ei tulisi hukata hetkeäkään. Tuo keräilijä kun ei kaihtanut mitään keinoja kun hän halusi jotain todella kipeästi.

”Hyvää päivää.” Martin sanoi ja kohotti tervehdykseksi hattuaan kävelykepin päällä. Jon katsoi hölmistyneenä eteensä ilmestynyttä miestä.
”Päivää.” Jon vastasi lyhyesti ja antoi katseensa kiertää samalla piha aluetta, löytääkseen johtolankoja kadonneesta Jillistä.
”Anteeksi tunkeiluni, mutta minun on pakko kysyä, oletteko kenties hukannut jotain? Näytätte aivan siltä, kuin olisitte kadottanut jotain hyvin tärkeää. Olisinko voinut olla jotenkin avuksi? ” Martin tiedusteli kohteliaasti hymyillen.
Jon huokasi ja kohautti hartioitaan väsyneesti.
”En usko, että voit auttaa. Olen kadottanut naisystäväni. Olen hyvin huolissani, sillä hänellä ei ole tapana kadota minnekään jättämättä viestiä tai kertomatta siitä ensin jollekin. Minusta alkaa tuntua siltä, ettei kaikki ole nyt kunnossa.” Mies paljasti ja loi epätoivoisen katseen Martiniin.
”Hmm..ehkä minä tosiaan voisin auttaa. Voin haastatella puolestasi terveyskeskuksen henkilökuntaa. Tässä on käyntikorttini olkaa hyvä. Jos sinulle tulee mieleen jotain tärkeää katoamiseen liittyen, niin voit soittaa minulle myöhemminkin tarvittaessa. ”Martin sanoi ja painoi käyntikortin Jonin vapisevaan käteen.

Jon katsoi kädessään olevaa hopeanväristä korttia, jonka reunat on koristeltu kultaisin koukeroin. Kortissa lukee: yksityisetsivä Martin Smith. Ei ole mitään, mitä ei voida selvittää. Olet yhden puhelun päässä ongelmiesi ratkaisua. Soita numeroon### ja huolesi on pian poissa.

”Ai niin. Kannattaa muuten varmistaa, että hoitajalla on numero, josta sinut tavoittaa parhaiten, jos jotain uutta ilmenee.” Mies muistutti, nyökkäsi kevyesti ja kääntyi sitten takaisin terveyskeskuksen suuntaan kävelykeppi itsevarmasti heiluen. Hymyilevät kasvot peittävät suuren pettymyksen, joka Martinin sisällä kihelmöi.  Hänen aarteensa oli vedetty nenän edestä ja peli oli käynyt likaisemmaksi. Oli aika nostaa panoksia.

Päästyään Jonin näköpiirin ulottumattomiin, Martin näppäili erään tietyn numeron ja nosti puhelimen korvaansa vasten. Muutaman lyhyen puhelun jälkeen, miehen huulille kohosi viekas hymy. Aarre oli matkalla ja hän tiesi nyt tarkalleen missä. Vanha kunnon vasikka ei pettänyt tälläkään kertaa. Täytyi pitää kiirettä, ennen kuin nainen kuljetettaisiin merelle. Mereltä naista olisi vaikeampi tavoittaa. Vaikea, mutta ei tietenkään mahdoton. Martin poistui terveyskeskuksen takaovesta vihellellen. Miehen itsevarmat askeleet johtivat kolhiintuneelle autolle. Auto käynnistyi ja pian mies katosi parkkipaikalta, jättäen jälkeensä hetkellisesti pienen pölypilven asfaltin yläpuolelle.

Jon, joka ei ollut kyennyt väittämään vastaan kun hänen käteensä työnnettiin käyntikortti, rypisteli kulmiaan vakavana. Jillin katoaminen oli todellinen mysteeri, eikä hän pitänyt siitä laisinkaan. Mies puristi käteensä sujautettua käyntikorttia kuin se olisi viimeinen oljenkorsi. ”Ehkä tämän Martin Smithin palkkaaminen ei olekaan niin huono ajatus, jos Jill todellakin on kadonnut.” Jon tuumi kun hänen ystävänsä Tony palasi takaisin, kierrettyään pikkutiet terveyskeskuksen läheisyydessä.

Annettuaan hoitajalle ystävänsä osoitteen ja puhelinnumeron, Jon kiirehti ystävänsä luo ja nousi autoon. Matka Tonyn asunnolle kului hiljaisuuden vallassa. Kumpikaan ei puhunut, ei pukahtanut, eikä Tonykaan viitsinyt enempiä udella. Jon puolestaan pyöritteli yhä käyntikorttia sormissaan ja katsoi totisena ikkunasta vilahtelevaa maisemaa, huomaamatta kuitenkaan takana seuraavaa autoa, joka pysytteli sopivan välimatkan päässä.

Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua he pysäköivät valkoiseksi kalkitun talon pihaan. Ääneti Jon seurasi Tonya sisälle. Tony kehotti ystäväänsä olemaan kuin kotonaan ja paineli keittiöön laittamaan itselleen juotavaa.

Jon puolestaan asteli synkeänä terassille ja lysähti lähimpään tuoliin istumaan. Hän istui terassilla pitkään ja katseli mietteissään käyntikorttia, kunnes viimein päätti soittaa numeroon. Hän ei ollut koko aikana huomannut hahmoa, joka hiippaili lähistöllä.

Hän nousi tuolistaan mennäkseen sisälle, kun tunsi jonkin suhahtavan ilmassa ja samassa jokin pisti häntä jalkaa.
”Saakeli.” Hän sihahti ja kumartui katsomaan oliko jokin hyönteinen pistänyt.

Hämmästyksekseen hän huomasi hyvin pienen tumman esineen törröttävän reidessään ja tajusi vasta aineen alkaessa vaikuttaa, ettei kyseessä ollutkaan mikään hyönteinen. Nopeasti hän kiskoi tuon pienen esineen irti jalastaan ja ehti ottaa yhden askeleen, kun äkkiä jalat pettivät hänen altaan ja hän rämähti pitkin pituuttaan terassin lattialle.

Hän kuuli kun Tony kysyi jotakin ja yritti vastata, muttei saanut sanaakaan muodostettua. Jon yritti nousta lattialta, mutta raajat eivät totelleet käskyjä. Tonyn puhe kuulosti epäselvältä, eikä hän pystynyt edes vastaamaan tälle mitään vaikka olisi halunnutkin ja viimein kaikki sumeni hänen silmissään.

****

Tuota tilaa kesti kauan ja kun hän viimein sai silmänsä auki, huomasi hän olevansa jossakin huoneessa. Missään nimessä hän ei enää ollut Tonyn asunnolla.

Huone oli kodikas, kuin mikä tahansa tavallinen makuuhuone ja silti jokin oli väärin, mutta mikä, sitä hän ei tiennyt. Jon nousi istumaan ja katseli hämmentyneenä ympärilleen ja jostakin käsittämättömästä syystä hänestä tuntui kuin joku olisi tarkkaillut hänen jokaista liikettäänkin. Tuo tunne oli epämiellyttävä ja hän aavisteli, ettei mitään hyvää ollut tiedossa. Huoneesta ei tuntunut olevan muuta ulospääsyä kuin yksi ovi ja ikkunat oli selvästi laitettu niin, ettei niitä saisi auki millään, eikä myöskään hajotettua.

'Ihan kuin olisin vankina.' Hän ajatteli ja painoi päänsä käsiensä varaan. Hän tiesi, että jos hänet oli syystä tai toisesta vangittu, täytyi Jillin olla samassa paikassa ja samasta syystä, oli se syy sitten mikä tahansa. Tuon syyn täytyi jotenkin liittyä laiturilla tapahtuneeseen välikohtaukseen, sekä myös aikaisempiin tapahtumiin, joita hän ja Jill olivat saarella kokeneen. He eivät kai sitten tienneet Wesistä, tai sitten he kiinnostivat enemmän, ja etenkin tuo syntymätön lapsi.

Mutta olivatko nuo kaukaiset vierailijat antaneet heille muutakin kuin tuon pienokaisen, jonka täytyi omata jotakin ja jos, niin olikohan sitä myös heissä, tuon pienokaisen vanhemmissa. Jos oli, niin oli varmaa, että tietyt tahot halusivat valjastaa nuo voimat omiin tarkoituksiinsa, joista Jon ei edes halunnutkaan tietää.

Hän päätti yrittää kestää sen, mitä oli tulossa, mutta yksi asia oli varmaa, itseään, Jilliä sekä pientä syntymätöntä lasta hän ei myisi noille kurjille kaappajille mistään hinnasta. Hän tiesi, että he pystyisivät pakottamaan heidät, jolleivät saaneet haluamaansa hyvällä.

Äkkiä hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun hän kuuli jonkun liikkuvan oven toisella puolella. Jon nosti päänsä ja katsoi ovelle, joka hetkeä myöhemmin aukesi ja huoneeseen astui mustiin farkkuihin ja t-paitaan pukeutunut nuori nainen, jonka hiukset olivat sidottu taakse kevyesti punaisella silkkinauhalla.

Nainen hymyili kohteliaasti, mutta vilkaisu silmiin kertoi Jonille naisen todellisen luonteen. Mies vaistosi, mikä nainen oli todellisuudessa.

”Hei Jon. Kuinka voit?” Nainen tiedusteli ystävällisesti ja ojensi kätensä tunnustellakseen Jonin rannetta. Mies kiskaisi kätensä pois, eikä vastannut naisen kysymykseen. Naisesta leijui kevyt parfyymin tuoksu, joka sai Jonin miettimään kuinka kauan aikaa hänen edellisestä peseytymisestä mahtoikaan olla. Kuinka kauan hän oli lojunut tiedottomana tässä hemmetin kodiksi sisustetussa vankilassa.

”Ohhoh. Täällähän taidetaankin olla huonolla tuulella. Olen pahoillani, että jouduit tällä tavoin yllätetyksi. Ei mikään ihme, ettet halua tehdä kanssani yhteistyötä.” Nainen tokaisi ja puisteli surullisena päätään. Jon käänsi selkänsä naiselle. Eikä sen vuoksi nähnyt kuinka tämä mittaili katseellaan miehen torjuvaa olemusta ja yritti saada selville kuinka miestä tulisi lähestyä.

Huomattuaan miehen vaikeammaksi palaksi kuin oli kuvitellut, nainen vaihtoi selvästikin taktiikkaa. Hitain askelin, lanteitaan keinuttaen, nainen siirtyi huoneen toisessa nurkassa lojuvaan nojatuoliin ja risti hoikat säärensä hitaasti. Kengän kärki piirsi ilmaan hitaasti pientä ympyrää. Nainen teki sen tarkoituksella, saadakseen Jonin huomion. Jon tiesi, mitä nainen yritti. Sinnikkäästi mies tuijotti ulos ikkunasta ja yritti kuvitella itsensä jonnekin muualle, kauas vankilastaan.

Naisen huulilta pääsi turhautunut henkäys. Nopeasti sievästi ristityt sääret suoristuivat ja nainen ojentautui nojatuolilta ylös. Napakat askeleet lähestyivät Jonia ja pysähtyivät sitten päättäväisinä miehen vierelle. Punaisiksi maalatut kynnet painuivat Jonin olkapäähän kun nainen käänsi miehen ympäri yllättävän voimakkaalla nykäisyllä. Jonin oli katsottava naisen jäisiin silmiin ja sillä hetkellä Jon tunsi kammottavan aavistuksen kiitävän ohitseen silmänräpäyksen verran. Ääni miehen sisällä kuiskasi: ”Pidä varasi Jon, tuohon naiseen ei ole luottamista.”  Kynnet irrottivat otteensa, mutta Jon pysyi paikoillaan ja tuijotti naista syvän hämmennyksen ja pelon vallassa.

”Aloitetaan alusta. Hei, minä olen Anne-Marie ja olen ammatiltani sairaanhoitaja. Minut on palkattu pitämään huolta sinusta ja sen aion myös tehdä.” Nainen selitti ja ojensi kätensä Jonia kohti murtaakseen jäätä heidän välillään. Nainen hymyili niin leveästi, että sen täytyi suorastaan sattua.

Jon ei liikahtanutkaan paikaltaan. Mies oli päättänyt, ettei hänen luottamustaan ostettaisi, pelottelusta puhumattakaan. Tämän vuoksi hän ei tehnyt elettäkään helpottaakseen naisen tutustumisyrityksiä, vaikka hieman pelkäsikin naisen reaktiota. Tuo mustiin pukeutunut nainen oli tottunut saamaan tahtonsa läpi, keinoja kaihtamatta. Jon turvautui välinpitämättömyyteen, vaikka hänen sisällään leiskusikin puhdas raivo. Yksi tympeä vilkaisu ojennettuun käteen viestitti hoitajalle, ettei teennäistä ystävällisyyttä kaivattu. Jon käänsi päänsä pois ja jäi odottamaan, että hoitaja jättäisi hänet rauhaan.

”Vangitsitte minut tänne ja veitte minulta naiseni ja syntymättömän lapseni. Kuinka voitte edes kuvitella, että lähtisin mukaan tuohon teidän kissa hiiri leikkiinne kaiken sen jälkeen? Tässä ei ole mitään järkeä. Millä te kuvittelette voittavanne luottamukseni, teennäisellä hymyllä ja kädenpuristuksella? Voitte minun puolesta työntää hymynne sinne, missä päivä ei paista, sillä yhteistyötä ei minulta heru - idiootit!”

Jon tiesi, että naisen ystävälliset sanat ja kohtelias hymy olivat silkkaa teeskentelyä, sillä jäiset silmät paljastivat kaiken sen pelkäksi kuoreksi, joka peittää sisälleen täydellisen tyhjyyden. Jonin edessä seisova nainen oli tyhjä kuori, jolla ei ollut tunteita, eikä minkäänlaisia inhimillisiä tarpeita. Se teki naisesta hyvin vaarallisen.

***

Samaan aikaan eräässä valkoisessa vuoteessa Jill aukaisi sameat silmänsä. Jostain paistoi kirkas valo ja se sattui silmiin hetkittäin hyvinkin ikävästi. Nainen sulki silmänsä uudelleen ja pakotti itsensä olemaan voihkaisematta. Hetken aikaa hän vain makasi aloillaan ja odotti, että valo väistyisi hieman, ennen kuin uskalsi avata silmänsä uudelleen. Silmiään räpytellen Jill teki havaintoja huoneesta, johon hänet oli sijoitettu. Huone oli suhteellisen pieni, mutta kodikas. Kukkakuvioiset tapetit loivat rauhoittavan ilmapiirin vastapainona vuoteen vierellä oleviin elektronisiin laitteisiin ja mittareihin.

Jillin vatsan päälle oli asetettu eräänlainen sykemittari, joka lepäsi paljaan vatsan päällä mitaten naisen vatsassa tapahtuvia liikkeitä. Mittarista lähti piuhat, jotka veivät monitoriin. Monitorista tulostui hitaasti viivojen symmetriset kuviot. Paperia oli valunut läjäpäin lattialle. Nähdessään laitteen vatsansa päällä, Jill lievästi sanottuna kauhistui. Hän yritti nostaa kätensä, huitaistakseen laitteen vatsaltaan ja sai kokea uuden järkytyksen. Hänen kätensä oli sidottu kiinni lepositeisiin. Jill tajusi olevansa vanki. Pelko ja kysymykset täyttivät naisen pään, kun hän yritti ymmärtää mitä oli oikein tapahtunut. Hän ei edes muistanut kuinka oli joutunut huoneeseen. Viimeinen muistikuva oli Jonin loittoneva selkä, jonka jälkeen yllättävä pimeys oli nielaissut hänet sisuksiinsa.

”Mitä minulle on tapahtunut?” Jill kuiskasi ja yritti pidätellä sisällään kasvavaa paniikkia. Hän tiesi, että pakokauhusta ei ole mitään hyötyä, joten hän pakottautui hengittämään rauhallisesti sisään ja ulos niin kauan kunnes pahin paniikki on mennyt ohi. Sen jälkeen on lepositeiden vuoro. Jill alkoi nykiä päättäväisesti ranteidensa siteitä ja etsi katseellaan sopivaa terää, voidakseen katkaista siteet pois.

Huoneen perimmäiseen nurkkaan asennettu kamera käänsi suristen linssinsä kohti Jillin vuodetta. Surina jatkui ja kiinnitti Jillin huomion. Nähdessään punaisen vilkkuvan valon kameran alaosassa, nainen tajusi jonkun tarkkailevan hänen liikkeitään. Pakokauhu alkoi jälleen saada valtaansa Jillin levottoman mielen. Nainen nyki käsiään miltei kouristuksenomaisin liikkein, vaikka tiesikin sisimmässään, ettei siteitä saisi auki sillä tavoin. Jostain kuului kevyt kilahdus. Jill käänsi päänsä äänen suuntaan, jolloin hän huomasi oven avautuvan ja hetken perästä huoneeseen astui mies.

Miehellä oli kasvoillaan ystävällinen hymy, joka ei ylettänyt lainkaan tämän silmiin.

Mies vilkaisi Jilliä ja siirtyi sitten monitorin luo ja kumartui nostamaan lattialta tulostuneet liuskat.

”Hmm… Näyttää hyvältä.” Mies sanoi tyytyväisenä ja kääntyi sitten katsomaan Jilliä. ”Pyydän anteeksi tätä.. hm, mutta se oli välttämätöntä.” Mies sanoi yhä hymyillen.

”Voisitteko edes irrottaa nämä lepositeet, kun en minä täältä pois kuitenkaan pääse.” Jill pyysi kasvot ilmeettöminä, vaikka silmien takana kuohuivat yhtenä pyörteenä pelko ja raivo.

”Ehkä jos…” Mies aloitti ja asteli hitaasti vuoteen luokse.

”Jos mitä?” Jill kysyi eikä viitsinyt enää teeskennellä välinpitämätöntä.

”Jos lupaat käyttäytyä siivosti.” Mies sanoi ja kumartui lähemmäksi Jilliä.

”Minä yritän.” Jill sanoi ja katsoi miestä inhoten.

”Niin sitä pitää.” Mies sanoi hiljaa ja aukaisi lepositeet.

Jill nousi istumaan ranteitaan hieroen ja venytteli sormiaan. ”Missä olen herra…?” Hän kysyi ja vilkaisi miestä, joka katseli taas tulostuneita liuskoja.

”Olen Johan Heinrich.” Mies sanoi kääntyen Jillin puoleen ja hymyili. ”Ah… Ja tämä paikka, ei sinun sitä tarvitse tietää, riittää että tiedät olevasi täällä... eh vieraana.” Hän jatkoi.

Lopun aikaa kumpikaan ei vaihtanut sanaakaan ja kun mies oli vielä kerran katsonut laitteet, sekä tulostuneet liuskat, hän poistui yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

***

Toisaalla taas Jon piti mykkäkoulua, eikä vastannut yhteenkään naisen esittämään kysymykseen, eikä ollut edes huomaavinaan tätä.

Anne-Marie katsoi Jonia tuimasti, sillä tämän käytös oli saanut tämän muutoin niin viileän rauhallisen naisen raivostuneeksi.

Hän kumartui ja laski päänsä aivan Jonin pään tasolle ja sähähti tämän korvaan. ”Meillä on keinomme saada teidät puhumaan.”

Jon käänsi kasvonsa kohti naista ja hänen silmänsä kohtasivat naisen kylmät laskelmoivat silmät.

”Tiedän mitä tahdotte ja voitte puolestani tunkea koko tarjouksen sinne minne päivä ei paista.” Jon vastasi rauhallisesti, kasvot ilmeettöminä. ”Ja jos teillä ei ole enää enempää kysyttävää minulta, voitte painua hittoon täältä.” Hän lisäsi äänen hieman värähtäessä tukahdutetusta raivosta.

”Hyvä on.” Anne-Marie sanoi saaden vaivoin kitkettyä raivon äänestään. Nainen suoristautui ja asteli ovelle, avasi sen ja kääntyi vielä kerran katsomaan Jonia, ennen kuin katosi.

”Mokoma meikattu emakko.” Jon mutisi hiljaa raivon yhä kasvaessa hänen sisällään.

Hän kuuli naisen loittonevat askeleet ja tavallaan tunsi helpotusta saadessaan olla jälleen yksin, mutta toisaalta hän halusi pois täältä, päästä etsimään Jillin ja sitten, niin sitten he lähtisivät yhdessä.

Huoneen toisella puolella oli lipasto ja sen päällä kauniisti kehystetty kuva, posliinikoira ja vanha raamattu. Jon ei huomannut miten posliinikoira ensin tärisi hetken paikallaan ja sitten hetken kuluttua ampaisi liikkeelle, osuen kuuluvasti räsähtäen vastakkaiseen seinään. Räsähdys sai Jonin hätkähtämään ja hän huomasi vasta sirpaleet lattialla.

”Minäkö tuon tein?” Hän mutisi hiljaa ja raivo alkoi hiljalleen laantua.

Hämmentyneenä hän nousi vuoteelta ja asteli seinän luokse kumartuen katsomaan kasaa sirpaleita, jotka olivat olleet hetkeä aikaisemmin vielä kaunis koriste-esine. Hän poimi sirpaleet lattialta ja nosti ne lipaston päälle, vaikka tiesikin, että ne jotka häntä tarkkailivat, olivat varmasti nähneet tapahtuneen.

Jon istuutui takaisin vuoteelle ja mietti tapahtunutta. Hän ei muistanut koska olisi ollut näin raivoissaan ja turhautunut, joten varmaankin se oli laukaissut tuon tapahtuneen ja se taas merkitsi, että ne olennot olivat tehneet heille jotakin.

Nyt pitäisi olla varovaisempi, ehkäpä tuosta kyvystä tulisi vielä olemaan hyötyä. Mutta toisaalta syvällä sisimmässään hän tiesi, että tuo kyky saattoi olla hänelle kuolemaksi, jollei hän sitä pystyisi tarvittaessa hillitsemään.

Myöhemmin makuuhuoneen ovi avattiin ja hän totesi, että hänet oli tosiaankin laitettu pieneen kodilta näyttävään huoneistoon, jota hän itse sanoi yhä kodikkaaksi sisustetuksi vankilaksi. Vaikka hänellä olikin nyt enemmän tilaa ja hän pääsi jopa peseytymään, ei hän ollut tyytyväinen.

Hän viettikin pitkiä aikoja oleskelu tilassa, istuen alallaan ja lehteillen kirjahyllyssä olevia kirjoja. Kaikkein eniten hän kaipasi Jilliä ja usein hän miettikin miten tämä mahtoi voida.

Tuota naista hän näki harvoin ja tämä yritti jos jonkinlaista keinoa saada haluamansa, mutta Jon ei vastannut ja tyytyi vain vastaamaan äreästi naiselle ja useimmiten pyysi tätä vähemmän kohteliaasti poistumaan.

Hän ei myöskään syönyt juuri mitään, sillä ero Jillistä vei ruokahalun. Usein miten hän söi hyvin vähän, jättäen suurimman osan lautaselle ja siirtyi takaisin kirjojen pariin.

Joskus hän myös kokeili löytämäänsä voimaa ja saikin tavaroita liikkumaan ja usein miten tuon naisen käyntien jälkeen hän joutui purkamaan raivoaan tavaroihin, jotka lensivät voimalla päin seiniä.

Näin kului päiviä, viikkoja ja pian hän meni laskuissaan sekaisin, eikä lopulta tiennyt kuinka kauan oli ollut vankina.

Ei, ennen kuin eräänä aamuna tuo nainen tuli taas tapansa mukaan käymään. Nainen kyseli ja kiusasi taas, kunnes Jon viimein menetti hermonsa ja kaikki kirjat lennähtivät kerralla alas kirjahyllystä.

”Mitä tuo oli?” Anne-Marie kysyi.

”Tuo kirjahylly on laho.” Jon vastasi sarkastisesti, kasvot ilmeettöminä. ”Jollei teillä taaskaan ole muuta kysyttävää, voisitte häipyä.” Hän lisäsi ja tuijotti naista kulmiensa alta.

Ihme kyllä nainen totteli ja kasvoillaan osin hämmästynyt, osin tyytyväinen ilme hän katosi ovesta.

Jon oli ehtinyt olla jonkin aikaa yksin kun oven takaa kuului askelia ja pian sisään astui mies.

”Hyvää iltaa.” Mies sanoi, kasvoillaan näennäisen ystävällinen hymy.

Jon ei vastannut, vaan seurasi katseellaan miestä, joka istuutui nojatuoliin rennosti.

”Olette varmaankin tavanneet ihastuttavan Anne-Marien.” Mies jatkoi välittämättä Jonin vaiteliaisuudesta. ”Minä puolestani olen Johan Heinrich ja olisin kovasti kiinnostunut yhteistyöstä teidän kanssanne.”

”Unohtakaa koko juttu.” Jon vastasi hiljaa.

”Entäpä jos toisin Jillin tänne.” Johan sanoi hiljaa ja seurasi tarkasti Jonin jokaista liikettä ja elettä.

Jon oli vaiti ja arvasi mitä mies yritti, vaikka toisaalta tarjous houkuttikin, eihän antaisi sille periksi.

”Se kuulostaisi hyvältä.” Jon sanoi viimein epäröiden, sillä ei luottanut mieheen ollenkaan. ”Mutta mistä tiedän, ettette valehtele?” Hän kysyi.

Mies katsoi uudelleen Jonia ja huomasi, ettei tämä todellakaan ollut helppo tapaus, edes keppi ja porkkana taktiikka ei tuntunut tehoavan.

”No jos haluatte olla itsepäinen ja yhä vain kieltäydytte yhteistyöstä, ette tule koskaan näkemään Jilliä.” Mies sanoi viimein äänen muuttuessa uhkaavammaksi.

Hän katsoi miestä raivoissaan, kuinka tuo kehtasikaan uhkailla hänen perhettään ja syntymätöntä pienokaista.

Johan ei huomannut Jonin silmiin hiipinyttä kovuutta ja raivoa, joka niissä nyt hehkui. Samassa Jon tunsi kuinka hänestä itsestään lähti ikään kuin sykäys ja joka ikinen ikkuna huoneesta hajosi tuhansiksi sirpaleiksi. Seuraavaksi lampuista kuului särinää ja ne räsähtivät rikki yksi toisensa jälkeen kipinäsuihkun saattelemana ja koko huone pimeni.

Seuraavaksi Johan sekä nojatuoli jossa hän istui, paiskautuivat seinää vasten ja mies valahti lattialle tajuttomana.

Pimeyden turvin Jon suunnisti ovelle ja siitä käytävälle. Päättäväisenä mies asteli eteenpäin, antoi vaistonsa johdattaa itsensä Jillin luokse.

Pian hän pysähtyikin erään huoneen ovelle, avasi sen.

”Jill?” Hän kysyi hiljaa.

”Jon?” Kuului vastaus ja tuo ääni kuulosti kauniimmalta kuin mikään muu koko maailmassa.

Miehen sydän sykähti riemusta ja hän astui huoneeseen, jossa Jill lepäsi edelleen sairaalavuoteessa, mutta tämän vatsa oli kasvanut valtavasti ja sen ympärillä oli yhä nuo laitteet, jotka keräsivät tietoa joka sekunti.

Jon kiskoi laitteen irti ja auttoi Jillin vuoteelta.

”Jon, sinä näytät hirveältä. Mitä tapahtui?” Jill kysyi katsoessaan miehen kalpeita kasvoja ja tummia renkaita tämän silmien alla.”Mitä ne ovat sinulle tehneet?”

”Ei ole aikaa selittää, mennään.” Jon sanoi ja viittoi Jilliä tulemaan, vilkuillen samalla käytävälle.”Ne tietävät, että olen päässyt vapaaksi ja tulevat pian perääni.” Hän lisäsi hiljaa.

”Hyvä on.” Jill sanoi ja astui ulos huoneesta.

”Olemme tainneet olla täällä aika kauan, sillä olet kasvanut sitten viime näkemältä.” Jon sanoi hymyillen.

Tuo hymy vain katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, sillä hän kuuli kuinka jostain käytävän toisesta päästä alkoi kuulua ääniä. ”Nyt on pakko mennä.” Hän sanoi ja alkoi johdattaa Jilliä kohti vapautta.

He kiiruhtivat käytävää pitkin Jonin vaiston ohjaamana. Käytävän toisessa päässä kuuluvat askeleet kaikuivat nyt etäisempinä. Seinällä surisi yökamera, jonka valo paljasti sen tarkkailevan karkureita. Jon katsoi kameraa ja se poksahti kevyesti. Tuo suriseva tarkkailija päästi kummallisen vinkaisua muistuttavan äänen kun sen virtapiirit menivät sekaisin ja punainen virtavalo himmeni hitaasti ja sammui sitten. Jill värähti huomatessaan, mitä Jonin katse oli saanut aikaan. Hän ei kuitenkaan pelästynyt näkemäänsä kuten saattaisi kuvitella, vaan antoi miehen johdattaa heitä kohti vapautta. Jill puristi rohkaisevasti Jonin kättä ja lausui mielessään hiljaisen kiitoksen, saatuaan miehen takaisin luokseen.

Jon avasi yhden mitäänsanomattoman oven ja veti heidät pieneen varastotilaan. Suljettuaan oven takanaan, mies meni vaistonvaraisesti huoneen perällä, lattialla sijaitsevan viemärin luo ja nosti sen leveän kannen ylös.

Jill katsoi viemäriaukosta alas, inhon ilme kasvoillaan. Jonia alkoi hymyilyttää tilanteen koomisuus.

”Käy peremmälle matalaan majaani, kulta. En ole ennättänyt siivota, joten siellä saattaa olla hieman sekaista.” Jon pilaili ja näytti kädellään pimeää viemäriaukkoa. Jill nyrpisti nenäänsä ja kumartui katsomaan tarkemmin viemärin pimeyteen.

”Jon, oletko sinä tosissasi. Pitääkö meidän mennä tuonne?” Jillin äänestä kuvastui epävarmuus. Jon nyökkäsi ja käänsi luukun kokonaan auki. Viemärissä oli pimeää ja he tarvitsivat valoa nähdäkseen mistä heidän tulisi kulkea. Mies kääntyi katselemaan varastossa olevia hyllyjä, jotka suorastaan pursuivat kaikenlaista tavaraa.

”Odota hetki. Katson, jos tuolta löytyisi jotain hyödyllistä.” Jon pyysi ja meni kaivelemaan vieri viereen survottuja laatikoita. Pian miehellä olikin kädessään alkoholipitoista puhdistusainetta, siivousliinoja, katuharjan varsi ja tulitikut. Hetken aikaa niitä käsissään pyöriteltyään, siivoustarvikkeet muuttuivat kahdeksi kotitekoiseksi soihduksi.

”Sinä olet nero.” Jillin täytyi myöntää kun he laskeutuivat viemärin kosteuteen. Viemärin luukku painautui kiinni ja he olivat piilossa heidät napanneilta roistoilta. Jon johdatti heidät halki viemäriverkostojen ja useaan otteeseen Jillistä tuntui, että mies jotenkin tiesi minne he olivat matkalla. Sehän ei tietenkään voinut olla mahdollista, sillä eiväthän he olleet koskaan aikaisemmin olleet tuossa oudossa paikassa, jonne heidät oli suljettu, vankilan viemäreistä puhumattakaan.

Vesi virtasi heidän jalkojensa alla kun he astelivat rautaista ritiläsiltaa pitkin pimeyden halki, lohtunaan vedossa lepattavat siivoussoihdut. Toisinaan, jokin eläin saattoi rapistella viemärin seinustoilla ja loiskahtaa veteen kuullessaan karkulaisten askeleet. Jill pidätti inhon huudahduksiaan. Yksikin kiljaisu ja he paljastuisivat. Vaikka he olivatkin piilossa, voitaisiin heidän huudot kuulla viemäriverkostoja pitkin rakennuksen sisätiloihin, jolloin heidän pakoreittinsä paljastuisi. Tämän vuoksi Jill kulkikin suurimman osan ajasta toinen käsi suunsa edessä. Estääkseen itseään kirkumasta inhosta, kun märkäturkkinen ja pitkäkyntinen siimahäntä syöksyi esiin jostain pimeästä nurkasta.

Jon johdatti heidät viemärin suuaukolle. Jill henkäisi ilahtuneena huomatessaan ensimmäiset auringonsäteet, jotka työntyivät suuren rautaisen ritilän läpi viemärin synkkään ja likaiseen pimeyteen. Ilo vaihtui epäröinniksi kun nainen tajusi heidän edessään olevan esteen.
 

”Jon. Kuinka me pääsemme ulos täältä?” Jill kysyi ja katsoi Jonia huolestuneena. Miehen silmissä asui tyyni itsevarmuus.
”Älä huoli Jill. Anna minun hoitaa asia.” Mies vastasi ja meni suuren ritilän luo.
 
Ritilä oli täyttä rautaa. Sen pinta oli paksun vihertävän liman peitossa ja haisi sanoinkuvaamattoman pahalle, kuten koko viemäri. Ritilä muodostui useasta viiden senttimetrin paksuisesta rautarimasta, jotka halkoivat toisiaan vaaka ja pystysuoraan. Ihmisvoimin oli sula mahdottomuus rikkoa ritilää, mutta se ei kuitenkaan estänyt Jonia. Mies katsoi ritilän keskustaa ja siirsi katseensa hitaasti kohti oikeaa reunaa. Tämän jälkeen hän siirtyi jälleen katsomaan keskiosaa. Jill rypisti kulmiaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi mies seisoi katsomassa ritilää. Miksi tämä kävi läpi senttisentiltä ritilän kiinnityksiä? Eihän ne pelkän katseen voimalla siitä minnekään katoaisi.

Jill havahtui mietteestään kun Jon astui yllättäen syrjään ja nosti kätensä ritilän päälle.
”No niin, nyt se on valmis. Lähdetään.” Mies sanoi. Sitten tapahtui jotain hyvin kummallista. Jon otti ja nosti koko ritilän käsillään ja siirsi sen seinää vasten ilman minkäänlaista ponnistelua. Ritilän takaa paljastui kaunis ja vehreä laakso, joka kutsui kauneudellaan karkulaisia kuusikko rinteidensä suojiin. Jill huokaisi tahtomattaan ja painoi kätensä vatsalleen. Sana vapaus maistui makealta naisen suussa ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, Jill tunsi toivon heräävän sisällään.

”Tule, pian. Ei ole viisasta jäädä aloilleen tähän. Etsitään sopiva piilopaikka tuolta metsästä ja mietitään siellä, mitä seuraavaksi tehdään.” Jon kuiskasi ja kosketti Jillin kättä hellästi.

****

Toisaalla, Johan tuli tajuihinsa ja hapuili tiensä ulos pimentyneestä huoneesta ja kiiruhti tekemään hälytyksen.

”He eivät saa päästä pakenemaan, etsikää heidät ja tuokaa tänne.” Hän melkein huusi sisäpuhelimeen ja lisäsi vielä. ”Jos miehestä tulee hankaluuksia, tappakaa hänet. Nainen ja lapsi ovat tärkeämpiä.”

Sireeni ulvoi ja koko rakennus tuntui heräävän henkiin, vartijoita juoksi pitkin käytäviä tutkimassa jokaisen sopen, mutta karkulaisia ei vain näkynyt. Ei ennen kuin Anne-Marie huomasi varastoa tutkiessaan pesuainepullon ja tulitikut kaivon vieressä, Jon ei ollut kiireessä muistanut laittaa niitä takaisin paikoilleen. Anne-Marie arvasi varsin pian minne he olivat menneet, sillä varastosta ei oven lisäksi ollut muuta ulos tietä kuin likakaivo.

”No niin hyvä herra, me saamme teidät vielä ja sitten tulet kärsimään.” Anne-Marie sihisi kiukkuisena hampaidensa välistä. ”He ovat päässeet ulos.” Hän tiedotti pienen lähettimen välityksellä Johanille.

”Saamari, napatkaa ne ennen kuin ehtivät yhtään pidemmälle.” Johan vastasi ja mietti kiivaasti, mitä seuraavaksi tekisi, sillä hän halusi tutkia tarkemmin Jonin kykyä ja valjastaakseen sen lopulta omiin tarkoituksiinsa, mutta arveli, että mies olisi vaarallinen eikä todennäköisesti suostuisi yhteistyöhön, joten viimeiseksi vaihtoehdoksi jäisi eliminointi. ”Anne-Marie, muistuttaisin vielä, että mies on vaarallinen, joten jos hänestä tulee hankaluuksia, tapa hänet.”

”Mielihyvin kultaseni.” Anne-Marie sanoi ja hymyili tyytyväisenä, jäiset silmät ilkeästi välähtäen.

***

He astelivat ripeästi kohti lähintä pientä metsikköä, aamuauringon kullatessa taivasta. Jon ja Jill olivat jo päässeet metsän reunaan, kun heidän takaansa kuului kylmä ja laskelmoiva ääni.

”Herra Miller, minne te luulette olevanne matkalla.”

”Mahdollisimman kauaksi teistä.” Jon vastasi kuivasti ja kääntyi katsomaan naista, joka seisoi paikallaan, musta kiiltävä ase sirossa kädessään.

”Teidän on parempi tulla mukaani kiltisti.” Anne-Marie sanoi hitaasti. ”Jollette tule hyvällä, niin minun on ikävä kyllä pääsettävä sinut kärsimyksistäsi, minkä teen enemmän kuin mielelläni ja jos liikautat pikkusormeasikaan minua vastaan, saatte tutustua vartijoihin ja heidän koiriinsa.” Hän lisäsi, tehden kädellään merkin pimeydessä seisoville vartioille, jotka odottivat vain lupaa päästä karkureihin, tai tarkemmin sanoen yhteen karkuriin käsiksi.

Vartijat saartoivat Jonin ja Jillin, jotka yhä seisoivat paikallaan. Parilla vartijalla oli mukanaan kiiltäväturkkinen dobermanni, jotka vain odottivat lihakset jännittyneinä hyökkäyskäskyä.

Jon katseli ääneti naista ja vartijoita, miettien miten he selviäisivät tästä, sillä hän ei oikeastaan halunnut satuttaa ketään, kuin vasta viimekädessä, jos mikään muu ei auttaisi.

”Minä en antaudu, enkä anna sinun enää kiusata minua tai Jilliä.” Jon sanoi hiljaa. ”Teidän olisi parasta häipyä, sillä muutoin on minun satutettava teitä, enkä mielelläni haluaisi siihen turvautua.” Hän lisäsi kumman rauhallisesti, vaikka olikin alkanut tuntea itsensä väsyneeksi.

Tuon voiman käyttö oli vienyt energiaa enemmän kuin hän oli ajatellutkaan ja hän tiesi, että se mitä hän seuraavaksi tekisi, veisi hänen jaksamisensa äärirajoille ja sen seurausta hän ei välittänyt ajatella, ei sillä tärkeämpää oli saada Jill turvaan.

”Sitten ette jätä vaihtoehtoja.” Anne-Marie sanoi kylmästi ja tiukensi otettaan aseensa liipaisimesta.

Koirat perääntyivät vikisten ja yrittivät tempoa itsensä vapaaksi, sillä ne eivät halunneet jäädä tuon oudon miehen läheisyyteen.

Samassa Anne-Marie ja kaikki vartijat lensivät nurin, koirat pääsivät irti ja pakenivat talolle niin lujaa kuin tassuistaan pääsivät.

Anne-Marie nousi ja tähtäsi Jonia uudestaan, painaen liipaisimesta. Täsmälleen samaan aikaan, kun kuului laukaus, muodostui Jonin ja Jillin ympärille kirkas valomuuri, joka esti luotia osumasta kumpaankaan.

Tuo valomuuri verotti Jonin voimia, enemmän kun tämä oli ajatellut ja hän tunsi, ettei enää kauaa jaksaisi sitä pitää heidän ympärillään.

”Jill, kun tämä valomuuri katoaa, juokse niin lujaa kuin voit, äläkä vain katso taaksesi.” Jon kuiskasi ja katsoi surumielisesti Jilliä.

”Jon, mitä sinä aiot?” Jill kysyi ja kääntyi katsomaan miestä. Hän säikähti nähdessään, miten tämän nenästä valui verta. ”Sinä vuodat verta.” Jill henkäisi.

”Mene.” Jon kuiskasi ja samalla hetkellä tuo valomuuri katosi.

Jill juoksi niin lujaa kuin pystyi, kyyneleet poskilleen vierien, eikä katsonut taakseen.

Jon puolestaan seisoi hetken paikallaan, kunnes viimein lysähti selälleen maahan.

Anne-Marien asetta pidellyt käsi taipui häntä itseään kohti samaan aikaan kun Jon menetti tasapainonsa. Naisen silmiin oli noussut tyhjä katse, kun hän työnsi piipun suuhunsa ja laukaisi aseen. Kuului paukahdus ja linnut lehahtivat lentoon läheisen puun latvasta äänen säikäyttämänä. Seurasi hetken kestävä epätavallisen painostava hiljaisuus, jonka aikana herkkäkorvainen olisi saattanut ehkä kuulla aataminomenan refleksinomaisen liikahduksen. Naisen polvet notkahtivat ja hänen silmiinsä kohonnut tyhjä katse vaihtui lasittuneeksi tuijotukseksi. Kuului tömähdys kun naisen hoikka vartalo putosi maahan rentona. Maa naisen alla värjäytyi hitaasti punaiseksi.

Vartijat, jotka olivat piirittäneet Jonin, eivät ymmärtäneet mikä heihin iski. Heistä koko tilanne oli alkanut tuntua niin hassulta, että nauru työntyi ulos heidän kurkustaan ensin kevyinä tyrskähdyksinä ja muuttui sitten lopulta miltei mielipuoliseksi hohotukseksi. Miehet vain nauroivat, eivätkä kyenneet sitä lopettamaan, vaikka olisivat niin halunneet.

Jon makasi tajuttomana maassa, verinoro posken pintaa pitkin valuen alas kaulalle ja siitä maahan. Tämä näky kohtasi kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Johan Heinrichin. Mies oksensi välittömästi nähdessään kollegansa vettyneen ruumiin ruohikolla ja potkaisi sitten kovaäänisesti kiroillen kasvoihin yhtä vedet silmissä nauravista vartijoista. Mies jatkoi nauruaan nenä murtuneena. Näky oli mielipuolinen. Johan tarttui puhelimeensa ja kutsui paikalle apuvoimia. 

Vartijat joutuivat yksityiseen hoitolaitokseen, jossa heitä tutkittiin ja tarkkailtiin. Joniin ruiskutettiin vihreää seerumia, joka piti miehen tajuttomana pitkän aikaa, eikä hän siksi kyennyt pakenemaan laitoksesta, jonne oli nyt lisätty paljon enemmän turvatoimia. Miehen aivotoimintaa tutkittiin monenlaisilla laitteilla ja havaittiin, että ne toimivat lepotilassakin hyvin aktiivisina. Aivan kuin miehen pää olisi pienimuotoinen antenni, joka kommunikoisi vaikka ruumis olisikin tiedoton.

Jill katosi kuin maa olisi hänet niellyt, eikä kukaan löytänyt hänen olinpaikastaan minkäänlaisia vihjeitä. Nainen kuitenkin tiesi, että hänen Joniaan pidettiin yhä elossa laitoksen sisällä. Hän jutteli Jonin kanssa jokainen yö unissaan ja piti silmällä laitosta tehdessään lyhyitä kävelyretkiä kielletyn alueen läheisyyteen. Kuukaudet kuluivat ja Jillin vatsa kasvoi. Nainen kaunistui päivä päivältä kun raskaus puhkesi kukkaan. Jill istui usein iltaisin erään ränsistyneen talon verannalla kiikkustuolissa ja silitteli suureksi kasvanutta vatsaansa hellä hymy huulillaan. Toisinaan hän kertoili syntymättömälle lapselleen tarinoita isästään ja lupasi, että vielä jonain päivänä Jon palaisi heidän luokseen.

Sitten, eräänä myrskyisenä iltana, kun tuuli ujelsi nurkissa ja tuli takassa kipinöi ja räiskyi, tuli lapsivesi. Jill huusi äänensä käheäksi Jonin nimeä ja ponnisti. Lempeä vanha kätilö hoivasi peloissaan olevaa naista. Hänen ryppyinen kätensä silitteli rauhoittavasti naisen tuskaisia kasvoja. Viimeinen ponnistus ja Jill kiljaisi kivusta. Pieni hentoinen itku purkautui ulos pienen käärön huulilta ja Jonin silmät rävähtivät auki. Käyrät hyppäsivät paperilla kiivaasti huitoen huipulle, eikä vihreä seerumi kyennyt pitämään miestä unessa.

Sinä iltana vastuussa oleva hoitaja pyörähti Jonin huoneessa, eikä huomannut mitään kummallista. Jon piti silmänsä tiukasti suljettuina ja puristi käsiään nyrkissä, niin kauan kunnes ovi sulkeutui kilahtaen.

Jillin tuskaisa huuto kaikui hänen mielessään yhä uudestaan ja uudestaan, saaden hänet toivomaan, että voisi olla tämän tukena.

Varovaisesti hän avasi silmänsä, joutuen sulkemaan ne uudestaan, sillä huoneen valo häikäisi. Hän avasi silmänsä uudestaan, nyt hitaasti, jotta silmät tottuisivat valoon, niin pitkän unen jälkeen. Hän yritti liikutella käsiään, vain huomatakseen, että hänet oli sidottu lepositeillä kiinni sänkyyn. Hetken niitä temmottuaan, hän keskittyi niihin sellaisella tarmolla, että pian ne höltyivät ja viimein aukesivat. Samaan aikaan neula lensi villiintyneenä pitkin paperia, viuhtoen edestakaisin, kunnes äkkiä rauhoittui ja alkoi tehdä suoraa viivaa, sillä Jon oli kiskonut kaikki piuhat irti, samoin tippaletkun, josta hänelle oli ravintoliuoksen lisäksi annosteltu tuota vihreää seerumia.

Varovaisesti hän nousi istumaan vuoteen reunalle ja tunsi olonsa yhä hieman pökkyräiseksi, kuin olisi juhlinut viikon putkeen. Lääke tuntui vaikuttavan vielä, muttei niin paljoa, että se pitäisi hänet alallaan.

Huoneessa olevat kamerat päästivät pienen poksahduksen ja lakkasivat toimimasta. Sähkölaitteet seurasivat samaa tietä ja huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, jonka rikkoi kaukaisena kuuluva myrskyn pauhina.

Viimein hän laski jalkansa lattialle ja nousi varovaisesti seisomaan, jalat tuntuivat huterilta pitkän makaamisen jälkeen, mutta kannattelivat häntä kuitenkin. Yllään hänellä oli vain sairaalan pyjama, mutta se ei hän haitannut ja hän alkoi astella horjuvin askelin kohti ovea, joka aukesi itsestään.

Käytävässä olevat kamerat hajosivat yksitellen, seuraavaksi poksahtelivat lamput ja käytävään laskeutui syvä pimeys.

Jon kulki eteenpäin pimeässä tukien itseään seinää vasten. Ovet avautuivat hänen tieltään, sitä mukaa kun niitä vastaan tuli. Pian hän oli jonkinlaisessa aulassa ja vain yksi ovi oli hänen ja ulkomaailman välissä ja tuota ovea kohti hän nyt asteli nopeasti. Ovi aukesi ja ulkona vinkuva tuuli pyöräytti kellastuneita lehtiä sisälle. Jon astui ulos ja tunsi kylmän metallisen askelman paljaiden jalkojensa alla.

Vartiointi pisteeseen hälytetty Johan katseli epäuskoisena, kun monitori toisensa jälkeen pimeni, kun signaali kameraan katkesi. Tämä ei voinut olla totta, mies pähkäili ja painoi sitten hälytysnappulaa, minkä jälkeen hän alkoi jakaa käskyjä radiolähettimen välityksellä.

”Hemmetin, hemmetti! Pysäyttäkää hänet, hän ei saa päästä ulos!” Johan huusi. ”Hän on vaarallinen, tappakaa hänet.” Hän lisäsi ja varmisti saman tien, että hänen oma aseensa oli yhä siellä missä pitikin, vyössä roikkuvassa kotelossa.

’Jill, minä tulen.’ Jon ajatteli ja oli astumassa seuraavalle askelmalle kun takaa kuului teräkseltä kalskahtava ääni, joka sanoi; ”Pysähdy tai saat kuulan kovaan kalloosi.”

Jon kääntyi ja katsoi Johania, joka oli ilmaantunut pimeydestä oviaukkoon. Hän ei ehtinyt vastata Johanille, kun laukaus pamahti hiljaisessa rakennuksessa ja samassa hän tunsi repivää kipua oikeassa kyljessään. Tuo kipu sai hänet melkein lyyhistymään, mutta jotenkin hän sai pidettyä itsensä pystyssä.

Sen jälkeen kaikki tapahtui nopeasti. Johan lennähti selälleen ja liukui hyvän matkaa taaksepäin lattialla. Tämä ei edes ennättänyt nousta kun ovi pamahti kiinni ja heti sen jälkeen joka ikinen ikkuna koko rakennuksessa ikään kuin räjähtivät ulos, niin että maa peittyi kimaltelevaan lasikerrokseen.

Jon puolestaan hoippuroi portaat alas tukien itseään kaiteeseen. Hetkeksi hän pysähtyi pihamaalle ja samassa läheisestä voimalinjasta katkesi pari johtoa, jotka tuulen riepottelemana heiluivat holtittomasti ja toinen niistä osui rakennuksen seinään. Kuului särinää kun kipinät lensivät johdonpäästä seinällä kasvavaan köynnökseen, joka leimahti liekkeihin.

Hetken aikaa oli hiljaista, vain johdoista kuului ritinää ja sihinää liekeistä, kun sadevesi osui niihin. Pian hiljaisuus kuitenkin rikkoutui, sillä rakennus alkoi täristä kuin voimakkaassa maan järistyksessä ja sen jälkeen katto romahti sisään valtavan ryminän saattelemana.

Jon ei jäänyt katsomaan aikaansaamaansa tuhoa, vaan hoippuroi kohti aitaa, portti aukesi sekin itsestään ja sulkeutui kun Jon oli päässyt sen toiselle puolelle.

Tuuli ulvoi hänen korvissaan ja riepotti häntä, sateen kastellessa hänen ohuet vaatteet läpimäriksi. Kivet raapivat hänen paljaita jalkojaan ja hän tärisi kylmästä. Viimein hän saavutti metsänreunan, jonne hän viimeksi oli päässyt ja pysähtyi. Hetken hän seisoi alallaan, kuin kerätäkseen voimia ja jatkoi sitten matkaansa.

Koko yön hän kulki metsässä, vaikka kipu kyljessä olikin sietämätön ja ihoon kiinni liimautunut pyjaman paita oli oikean kyljenkohdalta värjäytynyt verestä punaiseksi.

Olen unohtanut kiittää erästä, jota ilman tätä tarinaa ei olisi. Suuret kiitokset siis Nuubialaiselle Prinsessalle, olet mahtava kirjoittaja. Kiitos.

***

Toisaalla, Merisiili puolestaan lähestyi tulivuorisaarta, josta heidän oli saatava Patrick mukaansa, vaarantamatta kuitenkaan miehistöä.

Kolmannen päivän iltana, he saapuivat saaren läheisyyteen ja näkivät kuinka lohduttomalta siellä näytti.

Yhden hiiltyneen puun alla nökötti kaksi hiiltynyttä tikkua, joiden päät juuri ja juuri näkyivät paksun laava ja tuhka kerroksen alta.

Siellä täällä oli kuitenkin alkanut vihreää puskea maasta, kuin sanoakseen, ettei antaisi periksi tulivuoren edessäkään.

Varovaisesti miehistö eteni saarella ja löysi pian melko surkeassa kunnossa olevan Patrickin, joka yritti paeta, muttei onnistunut, sillä nuo miehistön jäsenet olivat kaukonäköisesti saartaneet hänet.

Niinpä sitten murjottava mies vietiin tarkasti vartioituna pieneen veneeseen, joka vei heidät laivaan.

Laivassa Kapteeni, sekä Logan kuulustelivat miestä, joka kuitenkin kieltäytyi sanomasta sanaakaan.

”Viekää hänet selliin.” Kapteeni sanoi Robertille ja eräälle toiselle miehistönsä jäsenelle.

Merisiili vietti yön saaren kupeessa ja jatkoi matkaansa varhain seuraavana aamuna, suuntana tuo outo saari.

Kului taas päiviä heidän matkatessaan merellä. Toisinaan he yrittivät nyhtää vangistaan irti tietoa, mutta mies pysyi uppiniskaisesti vaiti. Ei ilmeisesti halunnut kertoa yhtään mitään, vaikka tiesikin ettei se auttanut yhtään.

Neljäs päivä oli alkanut kauniina, kun he viimeinkin saivat saaren näkyviin. Hitaasti mutta varmasti he lähestyvät sitä ja Logan seisoi kannella tähyten kiikareilla saaren rantaa, vain huomatakseen, että nuo kuusi kadonnutta seisoivat siellä ja odottivat.

Tunti toisensa jälkeen vierähti, kunnes viimein Merisiili ankkuroitui saaren edustalle. Kapteeni Hasselhoff lähetti muutaman miehen noutamaan saarella olijat laivaan.

Pieni vene otettiin riemulla vastaan, eikä heitä tarvinnut kahdesti käskeä, kun he jo kipusivat kyytiin ja tunsivat viileän tuulen kasvoillaan, heidän viilettäessään kohti laivaa.

Jill kääntyi katsomaan saarta joka oli heille antanut suojan. Maja nökötti yhä paikallaan ja sinne se saikin jäädä ja pian sitä ei enää erottanut rannalta.

Siinä he nyt olivat, laivan kannella ja katsoivat, kun saari jäi kauas taakse, laivan jatkaessa matkaansa. Pari miehistön jäsentä ohjasi heidät siistiytymään, jonka jälkeen he pääsisivät tapaamaan Kapteeni Hasselhoffia.

Samaan aikaan Patrick istui vankikopissaan vihaten koko maailmaa ja päätti yrittää heti ensimmäisen tilaisuuden tullen pakoa.

Sellin ulkopuolelta kuului askelia ja hän tiesi kaivatun tilaisuuden koittaneen, valmistuen vastaanottamaan pahaa-aavistamattoman tulijan.

Ovi aukesi ja Patrick katsoi välinpitämättömästi ovensuussa seisovaa nuorukaista, jolla oli tarjotin kädessä. Tuon välinpitämättömyyden alla hän kuitenkin oli valmiina ja tarkkasi nuorukaisen jokaista liikettä, kun tämä laski tarjottimen tasolle, joka teki pöydänvirkaa. Hän odotti kunnes nuorukainen kääntyi lähteäkseen ja ennen kuin tämä ehti ovelle, hän hyökkäsi.

Nuorukainen ei ehtinyt tajuta, mikä häneen osui, kun hän kaatui tajuttomana lattialle ja Patrick hänet siitä raahasi peremmälle koppiin ja kytki käsiraudoilla kiinni putkiin. Hän vielä varmisti, ettei tämä pääsisi huutamaan ja tunki lautasliinan tämän suuhun.

Nopeasti ja tottuneesti hän tutki nuorukaisen ja nappasi haltuunsa tämän aseen, radiopuhelimen, sekä avaimet.

Käytävällä kuului taas askelia ja Patrick perääntyi selliinsä, muttei sulkenut ovea. Hän odotti kunnes askeleet olivat kohdalla ja pysähtyivät.

Kuului puhetta ja pian ovi työnnettiin varovaisesti auki. Patrick toimi nopeasti ja pian molemmat miehet makasivat kuolettavasti haavoittuneina lattialla. Hän raahasi miehet nuorukaisen seuraksi, luikahti ulos kopista ja sulki oven huolellisesti perässään.

Tämän jälkeen hän alkoi suunnata määrätietoisesti kohti ohjaamoa, sillä oli päättänyt yrittää kaapata laivan ja jos se ei onnistuisi, hän voisi ainakin yrittää saada pienen moottoroidun pelastusveneen haltuunsa.

Kesken matkan hän pysähtyi erään hytin luona, sillä oli kuullut sieltä puhetta. Hän kuunteli ja kuten oli arvellutkin, hän tunnisti Jonin miellyttävän sointuvan ääneen, sekä naisten korkeammat äänet, johon sekoittui nuoren miehen kiihkeä ääni, jonka täytyi kuulua Wesille.

Ensin hän pelästyi, mutta kokosi sitten itsensä ja päätti vaientaa nuo ärsyttävät todistajat lopullisesti, sillä ei todellakaan halunnut heidän pääsevän Hawajille ja laulamaan tietojaan poliisille. Ei, se ei käynyt päinsä, sillä noiden tiedot veisivät hänet vankilaan pitkäksi aikaa, liian pitkäksi ja hän halusi olla vapaa ja ennemmin vaikka kuolisi kuin antautuisi.

****

Jon selosti parhaillaan, kuinka asiat olivat saarella alkaneet mennä pieleen myrskyn jälkeen, kun ovi tempaistiin voimalla auki.

Jon vaikeni ja kääntyi muiden tavoin katsomaan oviaukkoa, nähdäkseen keskeyttäjän. Huoneeseen laskeutui painostavana odottava hiljaisuus ja jokainen silmäpari oli nauliintunut ovella seisovaan mieheen.

Naiset perääntyivät ovelta, tunnistaessaan miehen, joka näytti hurjalta. Hiukset roikkuivat pesemättöminä ja takkuisina hänen silmillään, jotka kiiluivat pahaenteisinä pahoin palaneissa kasvoissa, jonka leukaa ja poskia koristi monen päivän ikäinen parransänki. Miehen vaatteet olivat likaiset ja pitkin käsivarsia, sekä paljaita jalkoja näkyi ikäviä palovammoja.

Jon näki miehen silmistä, että tämä tappaisi silmänkään värähtämättä, jos joku heistä tekisi yhdenkin väärän liikkeen.

”Luulimme sinun kuolleen.” Jon sanoi hitaasti, koko ajan tarkkaillen miehen liikkeitä.

”No luulitte väärin.” Patrick naurahti ilottomasti ja katsoi rumasti Jonia. ”Mutta nyt maksan takaisin aiheuttamanne kärsimykset.” Hän sihahti hampaidensa välistä, tähdäten heitä nuorukaisen aseella.

Taas laskeutui huoneeseen tuon painostavan odottava hiljaisuus, eikä kukaan liikahtanutkaan paikaltaan.

Viimein Jon päätti tarttua härkää sarvista ja kysyi varovaisesti. ”Emmekö voisi yrittää selvittää tämän puhumalla.”

”Ei ole puhumista.” Patrick sihahti vastaukseksi ja painoi samalla liipaisinta. Kuului pamahdus, joka tuntui luonnottoman kovalta pienessä huoneessa.

Jon katsoi Patrickia epäuskoisen hämmästynyt ilme kasvoillaan, jotka valahtivat melko pian kalman kalpeiksi ja mies itse rojahti pöytää vasten olkaansa pidellen.

Huoneeseen laskeutui kammottava hiljaisuus, eikä kukaan uskaltanut liikahtaakaan. Jill ja Fiona olisivat halunneet auttaa Jonia, mutteivät uskaltaneet mennä tämän luo, sillä Patrick ampuisi heidät epäröimättä, jos katsoisi heidät uhaksi.

Lopulta Jill päätti uskaltaa auttaa välittämättä Patrickin uhkaavasta olemuksesta. Hän asteli epävarmoin askelin Jonin luo ja laskeutui polvilleen tämän viereen. Hän painoi kätensä vertapulppuavan haavan päälle ja tunsi miten miehen sydän sykki villisti rinnassa.

Tilanne nosti Mattin kuoleman Jillin mieleen ja kyyneleet alkoivat hiljalleen valua hänen poskilleen. Se tapahtui taas, hän menettäisi jo toisen ihmisen josta oli koskaan välittänyt.

Hiljaisuuden rikkoivat käytävältä kuuluvat juoksuaskeleet. Patrickin pako, sekä tämän tappamat miehet oli huomattu ja hälytys annettu.

Nyt nuo kapteenilleen uskolliset miehet etsivät murhaajaa joka oli tappanut jo kaksi ja pahoinpidellyt yhden miehistönjäsenen.

Patrick kirosi hiljaa tajutessaan, ettei hänen laivankaappaus suunnitelmansa tulisi koskaan onnistumaan. Nopeasti hän harppasi Fionan luokse, tarttui tämän hiuksiin ja kiskaisi liki itseensä. Fiona yritti rimpuilla irti Patrickin otteesta, mutta mies oli aivan liian vahva.

”Senkin tunteeton paskiainen.” Fiona huusi vihaisesti ja yritti yhä päästä irti miehen tiukasta otteesta.

Äkkiä Patrick kiskaisi lujasti Fionan hiuksista ja taivutti tämän päätä taaksepäin, niin että nainen parahti tuskasta.

”Äläs temppuile tai pääset hänen seuraansa.” Patrick sanoi pelottavan pehmeällä äänellä ja antoi pistoolin piipun liukua pitkin naisen uhkeita muotoja. ”Mmh… Et kyllä silloin pistänyt vastaan ja hauskaakin sinulla oli. Onhan siitä kuvia muistona.” Mies lisäsi yhä tuolla vaarallisen pehmeällä äänellä, johon oli sekoittunut hieman intohimoa.

”Haista sinä…!” Fiona aloitti, mutta Patrick kiskaisi hiuksista niin lujaa, että sattui.

”No mutta, sinä lähdet mukaani ja me voisimme, hmm… uudistaa tuon hauskanpidon.” Patrick sanoi hienoista uhkaa ja nautintoa äänessään.

Tämän jälkeen hän kohotti asekätensä ja alkoi ammuskella umpimähkään. Kaikki maastoutuivat lattialle ja tavaroiden taakse suojaan luodeilta.

Jill heittäytyi Jonin suojaksi, jottei tähän osuisi enää ainuttakaan luotia, sillä hän ei halunnut että hänelle tärkeiksi tulleet henkilöt joutuisivat enää kärsimään.

Peloissaan hän ei edes uskaltanut katsoa mitä tapahtui vaan kuunteli kun ovi aukaistiin ja Patrick katosi Fionaa mukanaan raahaten käytävään.

Jill, jonka kädet olivat tahriintuneet Jonin vereen, sulki silmänsä ja rukoili epätoivoisesti mielessään pelastusta. Samassa laivan valot alkoivat uhkaavasti vilkkua ja räsähdellä. Hytin lattialle itseään suojellakseen heittäytyneet, katselivat kummissaan kuinka lamput vilkkuivat hetken ja sammuivat sitten yksi toisensa perään. Aluksen moottorit sammuivat ja se lipui hiljalleen tuulen eteenpäin ajamana.

Käytävälle Fionan raahannut Patrickin huudahti hämmästyneenä, kun käytävän loisteputki välähti kaksi kertaa ja poksahti sitten sammuksiin. Fiona huomasi tilaisuutensa tulleen. Hän iski miestä pimeyden turvin nivusiin ja syöksyi eteenpäin sokkona pitkin pimeää käytävää.

Patrick ulvaisi kivusta ja kirosi sitten äänekkäästi. Ase pamahti pahaenteisesti. Sen kaiku lennähteli hetken aikaa käytävässä uhkaavasti, kunnes pysähtyi kuin seinään, jättäen ilmaan epävarmuuden. Osuiko luoti kohteeseensa? Kauempaa kuuluvat kolahdukset paljastivat Fionan pakoreitin suunnan. Mies säntäsi tytön perään raivoissaan, seuraten tämän kompuroivien askelien kaikua käytävän pimeydessä.

Kului muutamia minuutteja kun äänet käytävällä olivat loitonneet kuulumattomiin. Jill piti sylissään Jonin lämmintä vartaloa ja vuodatti kyyneleitä tämän tuuheille hiuksille. Jon äännähti heikosti, aivan kuin olisi yrittänyt sanoa jotain Jillille. Tyttö nyyhkäisi ja painoi huulensa miehen poskelle. Hän kuiskasi Jonin ihoa vasten salaisuutensa, jonka oli halunnut kertoa jo paljon aikaisemmin.
”Jon minä olen raskaana. Minä luulen, että se on sinun, mutta en ymmärrä kuinka se on mahdollista.” Jillin sanat saivat Jonin henkäisemään hiljaa. Mies oli tajuissaan, vaikkakin hyvin heikossa kunnossa.

Samassa pimeyden halkoi valon kajo, joka värähdellen lähestyi hytin ovea. Hytissä olevat katsoivat lähestyvää valoa peloissaan. Jokainen pelkäsi tulijan olevan Patrick. Kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan paikoiltaan. Henkeään pidätellen he seurasivat kuinka käsittämättömän kirkas valonsäde täytti hytin.

Jokainen silmäpari laajeni hämmästyksestä, kun huoneeseen ilmestyi neljä kaunista olentoa. Olennot eivät puhuneet mitään, mutta saivat jokaisen huoneessa olijan rauhoittumaan pelkällä läsnäolollaan. Sitten valo sammui ja pimeys täytti huoneen. Muutaman minuutin kuluttua hytin valot räsähtelivät jälleen ja syttyivät yksitellen palamaan himmeää valoaan. Kukaan ei heti huomannut, että Jill ja Jon puuttuivat joukosta.

Huoneessa olijoiden suusta pääsi kummastuneita kysymyksiä:" Mitä ihmettä tapahtui? Keitä he olivat?"

Jill heräsi useamman tunnin kuluttua Jon vierellään ja huomasi miehen kasvoilla levollisen ilmeen. Mies oli hieman kalpea, mutta elossa.  He olivat huoneessa, jonka seinät kuulsivat läpinäkyvinä ja hohtivat valkoista valoa. Jill nosti varovaisesti Jonin paidanhelmaa nähdäkseen miehen haavan. Hämmästynyt äännähdys pääsi tytön huulilta kun hän huomasi, että haavan paikalla oli punainen arpi.

Jon avasi silmänsä, katsoi Jilliä tummin silmin ja kuiskasi käheästi,
”Minä muistan nyt unen, jossa sinä olet sylissäni Jill. Uskomattoman kaunis valo ympäröi meitä. Ihosi on pehmeä ja tuoksuu kesäsateelle. Kosketat minua ja hymyilet kutsuvasti. Hiuksesi valuvat valtoimenaan selkääsi pitkin silkkisen pehmeinä. Annan käteni vaeltaa niiden lomassa ja tiedän, etten halua laskea sinua sylistäni enää koskaan. Oliko se totta Jill vai oliko se unta?”

"Minä luulen, että se ei ollut unta, koska minäkin muistan sen nyt. Minusta tuntuu, että minä rakastan sinua Jon." Jill kuiskaa silmät kyynelistä kosteina.

****

Laivalla, Fiona kompuroi peloissaan eteenpäin pitkin käytävää, kun äkkiä voimakas käsipari kiskaisi hänet nopeasti hyttiin. Kirkaisu kohosi hänen huulilleen ja pyrki ulos, mutta se tukahdutettiin heti alkuunsa.

”Shh… Ei hätää.” Sanoi lämmin ääni ja käsi nousi varovaisesti pois hänen huuliensa päältä. ”Älä vain huuda, tai paljastat meidät hänelle.”

Fiona nyökkäsi ja rentoutui hieman. Ovi painettiin äänettömästi kiinni ja tuo pelastava enkeli talutti hänet peremmälle hyttiin.

Hän kuunteli henkeään pidättäen, kuinka Patrick kulki raivoisasti kiroillen oven ohi ja huomaamatta sitä lainkaan. Pitkän aikaan he kuuntelivat, mutta ulkopuolella oli hiljaista, Patrick oli mennyt menojaan.

Lamput räpsyivät hetken ja pian valaisivat hyttiä. Tuossa valossa Fiona näki kunnolla pelastajansa, joka osoittautui suurikokoiseksi karhumaiseksi mieheksi, jonka rinnalla roikkuivat silmälasit.

”Taisi mennä.” Mies sanoi vilkaisten ovelle ja kääntyi sitten Fionan puoleen, joka oli istahtanut vuoteen reunalle ja kysyi. ”Oletko kunnossa?”

”Olen… kai.” Fiona sanoi ääni vavahtaen ja lisäsi. ”Kiitos.”

”Tuo näyttää ilkeältä. Saanko katsoa?” Mies kysyi ja osoitti vertavuotavaa haavaa käsivarressa. Fiona nyökkäsi, sillä ei jaksanut pistää vastaakaan.

Mies harppoi kaapille, kolisteli hetken kunnes löysi etsimänsä ja palasi Fionan luokse. Varovaisesti tämä pyyhki veret pois haavasta ja putsasi sen.

”Sattuuko?” Mies kysyi, kun näki Fionan irvistävän, hänen kaadettuaan puhdistusainetta haavaan.

”Ei paljoa.” Fiona sanoi hiljaa.

”Sinä lienet Fiona.” Mies sanoi ja jatkoi haavan puhdistamista.

”Olen kyllä, mutta mistä sinä sen tiedät?” Fiona kysyi hämmentyneenä.

”No sanotaanko, että toimenkuvaani kuuluu tietää kaikenlaista.” Mies sanoi virnistäen. ”Ja sivumennen sanoen, nimeni on Logan.” Hän esitteli itsensä ja katsoi kieputti sideharsoa käsivarren ympäri.

Fiona oli vaiti ja seurasi, kun mies sitoi haavan ja vielä tarkisti, että side pysyi kunnolla paikallaan.

”Noin, sen pitäisi auttaa, näin aluksi.” Logan sanoi ja tarkasteli naista miettiväisenä.

”Kiitos.” Fiona sanoi ja uskaltautui varovaisesti hymyilemään. Hymy katosi, kun hän muisti muut. ”Meidän pitää mennä katsomaan, ovatko muut kunnossa.” Hän sanoi huolestuneena.

Logan nyökkäsi ja asteli nopein askelin ovelle, Fiona vanavedessään. Hän avasi oven varovaisesti ja katsoi nopeasti kumpaakin suuntaan. Ei mitään, koko käytävä oli aivan tyhjä, vain muutama luotien jättämä reikä koristi käytävän seinää.

Reitti näytti selvältä ja Logan astui käytävään, ollen yhä varuillaan. Kun käytävä oli varmistettu, he uskaltautuivat sinne ja alkoivat kävellä nopeasti kohti kapteenin hyttiä.

Hytin ovi oli auki ja jokainen siellä oleva katsoi nyt ovelle silmät suurina, kuin peläten Patrickin palaavan takaisin.

He rentoutuivat silmin nähden, kun näkivät Loganin ja pian tämän takaa ilmestyi Fiona.

”Tim, oletko kunnossa?” Logan kysyi ystävältään, huomattuaan, nirhaman tämän otsassa.

”Olen, luoti vain raapaisi.” Kapteeni vastasi ja sipaisi nenäliinallaan otsaansa.

”Oletteko te muut kunnossa?” Logan kysyi ja antoi katseensa kiertää, jokaisen hytissä olevan.

”Ollaan.” Tuli vastaus.

”Mutta Jill ja Jon katosivat.” Mona sanoi ja kertoi nopeasti, mitä oli tapahtunut.

Kapteeni puolestaan kiersi työpöytänsä, nosti sisäpuhelimen kuulokkeen korvalleen ja alkoi puhua; ”Robert, kerää miehet kokoon ja etsikää vanki, mutta olkaa äärimmäisen varovaisia, sillä hän ei epäröi tappaa.”

”Kyllä herra Kapteeni!” Kajahti vastaus.

”Hyvä, hienoa.” Kapteeni sanoi ja laski kuulokkeen paikalleen. ”Nyt se lokinryönä ei pääse pakenemaan.” Hän lisäsi kääntyen Loganiin päin.

”Toivottavasti ei.” Logan sanoi ja jatkoi. ”Meidän ei auta jäädä tähän, jos Patrick päättääkin palata, vaikka luulen, että hän haluaa päästä laivalta pois mahdollisimman nopeasti.”

****

Todetessaan, että Patrick haluaisi mahdollisimman nopeasti pois laivalta, Logan osui naulan kantaan. Patrick ryntäsi vauhdilla käytävän toiseen päähän ja kiroili huomattuaan Fionan kadonneen hänen edestään jonnekin. Mies säntäsi raivoisalla vauhdilla ylös käytävän päässä olevia portaita pitkin ja harppoi kannelle ympärilleen epäluuloisesti pälyillen. Hänen onnekseen kukaan ei ollut kannella juuri sillä hetkellä, joten miehen onnistui livahtamaan kenenkään huomaamatta yhteen laivan pelastusveneistä.

Päästyään veneeseen, mies veti ylleen vihreän pressun, joka oli tarkoitettu suojaamaan pelastusvenettä raivoisan merenkäynnin varalta. Mies asettautui hyvään asentoon veneen pohjalle, ja jäi paikoilleen seuraamaan, nähdäkseen millaiseksi tilanne tulisi kehittymään.
 
Patrick oli syöksynyt niin nopeasti piilopaikkaansa, joten häneltä jäi huomaamatta laivan toisella puolella loistava kirkas valopatsas, joka liikkui nopeasti eteenpäin meren yllä. Valo laskeutui laivan toisella puolella sijaitsevalle takakannelle ja lävisti laivanrakenteet kevyesti kadoten kannen läpi laivan sisuksiin. Jos joku olisi nähnyt ilmestyksen, ei hän olisi millään uskonut sitä todeksi, niin epätodellinen näky oli. Patrick kyyhötti pressun alla tietämättömänä tästä ilmestyksestä ja suunnitteli pakoa laivalta. Mies päätti kostavansa jokaiselle saarella olleelle päästyään maihin, jossa hänen ei tarvitsisi piiloilla kuin kurja rakkikoira potkijoitaan.

Useiden kymmenien minuuttien kuluttua laivan kannelle tuli elämää. Koko laivan miehistö näytti olevan hälytetty liikkeelle. Patrick oli tyytyväinen piilopaikkaansa ja katseli pressun raosta kannella liikkuvia etsijöitä vino hymy huulillaan.

Aluksessa

Nuo kaksi lepäsivät vieretysten ja antoivat katseensa kiertää tuossa ihmeen kauniissa huoneessa, joka hehkui tuota outoa lempeää valoa.

Hetken kuluttua valo alkoi hehkua yhä voimakkaammin, samaan aikaan Jillin ja Jonin luomet alkoivat painua kiinni. Vaikka he kuinka yrittivät pysyä hereillä, tuo outo uneliaisuus vei voiton ja he vaipuivat syvään uneen, valon ympäröidessä heidät kokonaan.

Nuo olennot katsoivat ystävällisesti hoidettaviaan, jotka nukkuivat toisissaan kiinni ja niin rauhallisesti.

”Lahja on löytänyt oikean omistajan.” Valagil lausui juhlallisesti.

”Niin ja he osaavat käyttää sitä oikein, tunnen sen.” Alya vastasi.

”Olkoon onni myötä heille nyt ja aina.” Valagil lausui ja kääntyi sitten katsomaan Alyaa.

Tämän jälkeen hän antoi käskyn siirtää Jon ja Jill takaisin laivaan.

*********

Kun Jon viimein heräsi unestaan, hän huomasi lepäävänsä laivan sairastuvassa ja Jill toisessa. Tämä oli vielä unessa vieläkin ja näytti nukkuessaan niin levolliselta ja onnelliselta.

Hän antoi katseensa kiertää huonetta, jossa oli hänen ja Jillin lisäksi vain laivan lääkäri, sekä kaksi hoitajaa.

Lääkäri huomasi potilaansa heränneen ja riensi tutkimaan tämän, kysellen samalla mitä tämä muisti tapahtuneesta.

Jon vastasi kiltisti lääkäri kysymyksiin ja kun lääkärinkään ei löytänyt mitään, sai hän luvan lähteä liikkeelle.

”Olette melkoinen onnenpekka.” Lääkäri sanoi ja tarkasti vielä toistamiseen punaisena loistavan arven joka oli jäänyt, muistoksi ammuskelusta. ”Muutama sentti alemmaksi ja olisit ollut vainaa. Mutta minua vain ihmetyttää, kuinka haava on parantunut noin nopeasti, sillä normaalisti se vie useita päiviä, mahdollisesti viikkoja.” Hän pohti.

Jon oli vaiti ja siveli sormillaan haavan sileää pintaa ja vilkaisi sitten tohtoriin, miettien kertoako kokemastaan, vai ei.

”Se on arvoitus minullekin.” Jon vastasi viimein ja vaikeni taas hetkeksi. ”Sanotaanko, että minulla oli jonkinlainen suojelusenkeli mukanani.” Hän tuumasi sitten, kääntäen katseensa pieneen ikkunaan ja totesi päivän kääntyneen yöksi. Hän ja Jill olivat siis olleet poissa vain tunteja.

”Harvinaisen ystävällinen ja toimelias suojelusenkeli.” Lääkäri tuumasi ja katsoi sitten Jilliä, joka nukkui vieläkin. ”Tiesitkö, että hän…” Lääkäri aloitti.

”On raskaana. Tiedän kyllä.” Jon päätti lääkärin lauseen ja katsoi pehmeästi hymyillen Jilliä.

”Miten sen tiesitte?” Lääkäri kysyi kummissaan.

”Hän kertoi minulle.” Jon vastasi katse yhä Jillissä.

Lääkäri nyökäytti päätään ymmärtämisen merkiksi ja hymyili sitten. ”Mutta kuka on tuleva isä?” Hän kysyi sitten.

”Minä.” Jon vastasi lyhyesti ja katsoi lääkäri, joka katsoi ääneti suorasukaista potilastaan.

”Tuota noin, tutkittuani teidät, voin vain todeta, että olette terve kuin pukki.” Lääkäri sanoi. ”Minun puolestani olette vapaa menemään, vai tahdotteko jäädä odottamaan, että hän herää.” Lääkäri jatkoi viitaten Jilliä.

”Jään odottamaan, sillä minulla ei ole kiire mihinkään.” Jon sanoi levollisesti ja asteli Jillin vuoteen vierellä olevan penkin luo ja istuutui siihen odottamaan naisen heräämistä.

****

Eräs merimiehistä suoritti askareitaan tottuneesti kannella, kun äkkiä koko saari, jonka edustalla he olivat, alkoi hehkua kirkasta valoa.

Merimies säntäsi vauhdilla ohjauskannelle, kertoakseen näkemästään, mutta siellä oli jo huomattu tuo outo ilmiö. Jokainen mies koko laivalla säntäsi katsomaan tuota kirkasta valoa.

Oli kuin kaikki mitä saarella kasvoi ja eli, olisi sulautunut tuohon valoon, joka kirkastui kirkastumistaan, niin että merellä oli valoisaa kuin päivällä.

****

Hälinä herätti Jonin mielenkiinnon, hän vilkaisi nopeasti Jilliä, nousi tuoliltaan ja asteli kannelle katsomaan valoa ja jotenkin hän tiesi, etteivät he näkisi noita olentoja pitkään aikaan.

Siinä hänen katsellessaan kirkas valo kohosi kohoamistaan, kunnes äkkiä ampaisi liikkeelle ja katosi öiselle tähtitaivaalle. Pitkän aikaa hän vielä katseli taivasta ja jotenkin syvällä sisimmässään tiesi, että hän tulisi ennen kuolemaansa vielä tapaamaan nuo ystävälliset olennot.

Jon oli niin mietteisiinsä vaipunut, että hätkähti, kun Jill kosketti hänen käsivarttaan. Sanaakaan sanomatta hän kiersi käsivartensa naisen ympärille ja he kumpikin katselivat tähtitaivasta, jonne heidän uudet ystävänsä olivat kadonneet.

Pressun alla piilossa ollut Patrick kuuli hälinän, mutta päätti silti pysyä piilossaan. Hän raotti varovaisesti pressua ja näki kirkkaan valon joka tuntui valaisevan jokaisen sopen koko laivassa. Hetken kuluttua hän kuuli askelia ja näki kuinka Jon asettui nojaamaan kaidetta vasten.

Hämmästyneenä Patrick kirosi hiljaa, sillä luuli tappaneensa miehen, eikä voinut käsittää kuinka tämä oli yhä elossa.

Pitkän tovin kuluttua hän kuuli toiset askelet ja näki rakosesta, kuinka Jill asteli Jonin luokse. Hän kirosi uudestaan, kun huomasi noiden kahden jääneen paikalleen aikomattakaan lähteä mihinkään.

Jon ja Jill olivat jo menossa takaisin sairastuvalle kun, he melkein törmäsivät Loganiin. Mies katsoi noita kahta hämmästyneenä, sillä heidänhän piti olla kadoksissa.

”Mistäs te siihen tupsahditte?” Logan sanoi saatuaan puhekykynsä viimein takaisin.

”Sairastuvalta, jonne olimme palaamassa takaisin.” Jon vastasi, hymyn hiipiessä hänen suupieliinsä.

”Nyt en kyllä ymmärrä.” Logan sanoi ja haroi hiuksiaan. ”Se nainen, Mona sanoi teidän kadonneen.” Hän jatkoi ja selitti lyhyesti, mitä oli Monalta kuullut.

”No tavallaan me katosimmekin, mutta olemme jälleen täällä, joten eipä sitä enempää kannattane pohtia.” Jon vastasi tyynesti ja kysyi sitten. ”Onko Patrick saatu kiinni?”

”Ei.” Logan vastasi ja kertoi lyhyesti oman versionsa tapahtumista. ”Hän lymyää täällä jossakin, joten suosittelen varovaisuutta.” Hän lisäsi.

”Toivottavasti saatte savustettua hänet ulos piilostaan ja palautettua takaisin selliinsä.” Jon sanoi ja kiersi kätensä Jillin hartioiden ympäri, kuin suojellakseen tätä.

”Toivottavasti.” Logan sanoi ja antoi katseen kiertää nyt jo hiljentynyttä kantta. ”Saatan teidät sairastuvalle ja menen ilmoittamaan Kapteenille ja muille, että te.. öh tuota löydyitte.” Hän lisäsi.

Jon nyökkäsi ja he alkoivat astella kohti sairastupaa, jonne Logan jätti nuo kaksi, laivan lääkärin, Alicen huostaan.

Logan itse suuntasi takaisin hyttiin, jonne Kapteeni, Mona, Fiona, Cecile ja Wes olivat jääneet.

****

Yö kului hiljalleen ja liikehdintä laivalla oli rauhoittunut. Suurin osa miehistöstä oli asettunut yölevolle. Yksinäinen tähti lensi taivaankannen halki ja tuuli puhalsi pieniä väreitä meren pintaan. Vene lipui hiljalleen yövuorolaisten ohjastamana. Jill ja Jon nukkuivat yhdessä sylikkäin pienen rauhaisan hytin suojissa.
Logan katseli merivirtojen suuntauksia kartasta kulmiaan kurtistellen. Radiopuhelimesta oli juuri tullut viestiä uuden myrskyrintaman muodostumisesta useiden satojen kilometrien päässä heidän kurssiltaan. Mies ei ollut varma, ennättäisivätkö he turvallisesti pois rintaman alta. Hänen täytyisi tehdä pikainen päätös merireitin vaihtamisesta, jos sellainen olisi tarpeen ja toivoa, että myrsky ei muuttaisi suuntaansa.

Samaan aikaan erään ilkeäsilmäisen miehen maha murahti jo toisen kerran peräkkäin. Mies huitaisi vatsansa seutua äkäisesti nyrkillään ja kiristeli hampaitaan. Odottaminen alkoi tuntua sietämättömältä ja nälkäkin rupesi suolistossa kiukuttelemaan. Mies mietti, mitä herkkuja mahtoikaan lojua laivakeittiön kaappien kätköissä. Ajatus mehevästä paistilihasta sai veden herahtamaan kielelle. Varovaisuus sai väistyä nälän tieltä ja hetkeä myöhemmin pelastusveneen suojapeitto heilahti. Notkealla liikkeellä kuokkavieras heitti itsensä laivan lattialle ja lähti selkäkyyryssä hiippailemaan kohti keittiötä, yön hämäryys turvanaan.

Samaan aikaan Fiona heräsi hiestä märkänä painajaiseen. Häneltä kesti hetken, ennen kuin hän kykeni rauhoittumaan ja tajusi olevansa turvallisesti omassa hytissään peiton alla. Tyttö huokasi helpotuksesta ja sulki uudelleen silmänsä, mutta uni ei enää ottanut tullakseen. Mielessä pyöri vain takaa-ajajan pahaenteiset askeleet ja vastenmielinen huohotus, joka oli tuntunut miltei kiinni niskavilloissa. Fiona pyöri vuoteessaan kylkeä käännellen. Unen muisto ei ottanut kadotakseen.  Jonkin aikaa pyöriskeltyään hän viimein tympääntyi ja heitti peiton pois päältään.

”Ei tästä tule mitään!” Fiona mutisi itsekseen ja laski jalkansa viileälle lattialle. Tuolilta hän nappasi kylpytakin päälleen ja tempaisi hytin oven auki.
”Ehkä kuuma kaakao ja pikkuleivät auttaisivat.” Tyttö tuumi ja hiippaili käytävää pitkin keittiön heiluriovelle. Ovi heilahti ja tyttö astui keittiöön pahaa aavistamatta.

Teräspinnat kiiltelivät puhtauttaan ja takaseinällä sijaitsevat katkaisijat hohtivat himmeää valoa, näyttäen tietä pimeyden keskellä. Fiona huokaisi ja käveli katkaisijan luokse. Valot naksahtivat päälle yksikerrallaan. Kodikas hurina kantautui polttimoista ja sai tytön hartiat rentoutumaan vaistomaisesti. Tyttö avasi jääkaapin ja kaivoi sieltä esiin maitopurkin. Hän nosti maidon teräksiselle työtasolle ja pysähtyi katsomaan kummastuneena paistivuokaa, joka oli jätetty lojumaan muuten niin siistille työtasolle.

”Kummallista” Tyttö mutisi ja silmäili paistia epäluuloisena.
Varovaisuus sai hänet katselemaan ympärilleen. Keittiö suorastaan huokui yksinäisyyttä, joten tyttö kohautti hartioitaan ja nosti paistin takaisin jääkaappiin. Sitten hän kaatoi maitoa mukiin ja työnsi sen mikroaaltouuniin. Uunin hurina alkoi unettaa ja tyttö nojautui työtasolle kyynärpäidensä varassa. Uunin kilahdus havahdutti hänet valveille horroksestaan. Robottimaisesti Fiona ojentautui pystyyn ja tarttui unisena lämpimään mukiinsa.

”Vielä kaakaojauhetta mukiin ja muutama keksi hyllylle asetetusta keksipurkista ” Tyttö mutisi ja tiesi saavansa unenpäästä kiinni päästyään takaisin lämpimään vuoteeseensa. Kuiva-ainekaapin ovi aukeni äänettömästi tytön selän takana ja jokin metallinen välähti himmeästi lampunvaloa vasten.

”Varo!” Logan karjaisi ja tuijotti keittiön ovelta unista tyttöä säikähtäneenä. Fionan selän takaa laskeutui keittiön lattiaan tumma, synkänpuhuva varjo. Fionan maitolasi tipahti lattialle ja maito levisi ympäriinsä tytön jalkoihin.

Ennen kuin kukaan ehti liikahtaakaan, laiva keikahti rajusti ja Fiona oli lentää selälleen. Hän kuuli takaansa kolahduksen, kun merenkäynnin yllättämä Patrick pudotti aseensa.

”Juokse!” Logan huudahti ja syöksyi Patrickin kimppuun ennen kuin tämä ennätti saada aseensa takaisin käsiinsä.

Fiona ei tarvinnut toista käskyä vaan pinkoi ulos keittiöstä niin lujaa kuin jaloistaan pääsi, vaikka toisaalta hän olisi halunnut jäädä auttamaan Logania.

Jon havahtui tuntiessaan aluksen liikkuvan rajusti ja kohotti päätään tyynyltä. Hän ei ennättänyt laskea päätään takaisin tyynylle, kun hän kuuli jonkun juoksevan hytin ohi ja sen jälkeen vaimeaa melua.

”Mitä se oli?” Jill mutisi ja katseli unisena ympärilleen.

”En tiedä.” Jon vastasi. ”Pysy tässä, menen katsomaan mitä on tekeillä.” Hän sanoi ja nousi vuoteelta, Jillin noustessa istumaan.

Jon veti nopeasti housut jalkaansa ja pysähtyi sitten katsomaan Jilliä, jonka kasvot paljastivat enemmän kuin tämä olisi halunnut kertoa.

”Jon…” Jill sanoi hiljaa ja katsoi miestä, joka seisoi paikallaan, tummat jo ohimoilta harmaantuvat hiukset pörrössä. ”… Ole varovainen, sillä Patrick on yhä vapaalla jalalla.” Hän jatkoi viimein ja katsoi suoraan miehen silmiin.

”Olenhan minä, käyn vain katsomassa ja tulen sitten takaisin.” Jon vastasi hymyillen lämpimästi ja kumartui suutelemaan Jilliä, joka vastasi suudelmaan.

Jill jäi vuoteelle istumaan, kun Jon asteli ovelle ja kurkisti käytävään.

Käytävä oli autio, mutta jostain keittiön suunnalta kuului kolinaa ja manailua. Varovaisesti Jon astui käytävään painaen äänettömästi oven kiinni. Varoen paljastamasta itseään hän hiippaili kohti keittiötä jossa paloi yhä valot. Hän pysähtyi ovelle ja jäi siihen kuulostelemaan, mutta kauaa hän ei ehtinyt olla paikallaan, kun laiva keikahti taas ja hän tömähti päin vastakkaista seinää päästäen tahtomattaan hiljaisen ähkäisyn lyötyään kylkensä seinään.

Nopeasi Jon kuitenkin nousi ja suuntasi takaisin ovelle, joka oli auennut. Hän näki kuinka joku makasi pitkin pituuttaan pöydän vieressä ja toisen, joka hiljaa kiroten kurkotteli kohti lattialla yhä lojuvaa asetta.

Jon ei aikaillut vaan harppasi nopeasti sisälle, napaten ensimmäisen käteen osuvan esineen käteensä, potkaisi Aseen Patrickin ulottumattomiin ja kumautti miestä nappaamallaan paistinpannulla niin lujaa kuin pystyi.

Yllättynyt mies tuupertui iskun saatuaan lattialle ja pannun pohja vääntyi iskun voimasta mutkalle. Jon piteli pannua kädessään, valmiina kumauttamaan uudestaan jos Patrick osoittaisi merkkejä virkoamisesta.

Patrick ei liikkunut, joten Jon saattoi laskea pannun pöydälle ja asteli sitten tutkimaan, miten Loganin oli käynyt.

Logan availi silmiään ja hieroi päätään sillä hän oli laivan keikahtaessa heilahtanut sivulle ja lyönyt päänsä pöydänreunaan ja silmissä tuntui yhä lentelevän tähtiä.

”Sinun olisi hyvä käydä laivalääkärin puheilla.” Jon sanoi tarkkaillen samalla Patrickia.

”Ehkä.” Logan mutisi kömpiessään pystyyn lattialta. Jalat tuntuivat hieman huteralta ja päätä särki. ”Mutta tuo sontaläjä olisi hyvä sitoa, ennen kuin virkoaa.” Logan sanoi ja mulkaisi Patrickia.

”Ehkä, mutta tokkopa hän tuosta ihan heti virkoaa.” Jon hymähti. ”Taisin nimittäin iskeä niin lujaa, että paistinpannun pohjakin vääntyi.” Hän lisäsi ja nyökäytti päätään pannuun päin, joka yhä lojui pöydällä.

”No hyvä on.” Logan ja hymyili pienesti.

”Ehkä on parempi, että saatan sinut.” Jon sanoi kun näki Loganin horjahtavan hieman.

Logan mutisi jotakin vastaukseksi ja he suuntasivat kohti sairastupaa.

Keittiöön laskeutui syvä hiljaisuus, vain lampuista kuului se sama kodikas hurina, joka oli Fionaakin unettanut. Sitten hiljaisuuden rikkoi kolahdus, kun jokin osui kaapin oveen ja tämän jälkeen oli taas hetken aikaa hiljaista, kunnes Patrick liikahteli ja alkoi virota saamastaan tällistä.

Itsekseen mutisten ja kiroten hän nousi lattialta päätään hieroen. Hän oli saanut mahtavan kuhmun kalloonsa.

Hän katseli ympärilleen ja totesi olevansa yksin keittiössä. Ase, mihin se oli joutunut, hän etsi sitä katseellaan ja kumartui kurkistelemaan tasojen alle, sillä muisti jonkun tulleen ja potkaisseen aseen johonkin, ennen kuin kaikki pimeni.

Pienen etsiskelyn jälkeen hän löysi aseensa, joka oli liukunut tason alle ja pienen puurtamisen jälkeen hän sai sen käsiinsä.

Hän nappasi kaapista vuoan, asteli jääkaapille ja latoi sieltä sattumanvaraisesti vähän kaikkea vuokaan, jonka jälkeen hän katsoi aiheelliseksi poistua keittiöstä, ennen kuin joku taas yllättäisi.

Patrick juoksi saaliineen pitkin käytäviä ja ulos kannelle, missä hän kömpi takaisin piilopaikkaansa.

Samaan aikaan suuret tummat pilvet peittivät hitaasti tähtitaivaan näkyvistä ja mainingit kasvoivat keinutellen levottomina Merisiiliä.

Sairastuvalle hälytetty hoitaja haukotteli makeasti ja hieraisi unisia silmiään. Logan istahti Jonin tukemana pehmeälle vuoteelle, joka antoi hieman periksi miehen painon alla. Jon teki tilaa hoitajalle, joka katsoi nyt miehiä tuima ilme kasvoillaan.
”Jaahas, ja voisiko joku kertoa mistä tämä haava on tullut?” Nainen kysyi ja veti suupielensä tiukaksi viivaksi. Hän ei voinut sietää turhanpäiväisiä hälytyksiä, jotka liittyivät typeriin miesten välisiin kahakoihin ja nyt hän kovasti epäili edessään istuvan Loganin joutuneen suukopuun jonkun kanssa, sillä miehestä tuoksahti kevyt viskin aromi.

Hoitaja kaivoi pakkauksesta puhdistuspyyhkeitä ja painoi topakalla otteella yhden niistä suoraan Loganin ohimolle.
”Aah..sattuu.” Logan ulvahti ja puri hampaitaan yhteen hillitäkseen kirosanojen tulvan, joka meinasi purkautua kipuaallon iskiessä vasempaan aivolohkoon, kuin verenhimoinen mureena hampaansa pahaa-aavistamattomaan meriahvenen poikaseen korallien kätköissä.

Hoitajan ilme lientyi hieman nähdessään Loganin jäykistyneet hartiat ja ohimoa painavat sormet hellittivät hieman otettaan. Logan henkäisi helpotuksesta, kun viiltävä kipu muuttui kevyeksi jyskytykseksi.

”Kiitos ja olen pahoillani kun jouduimme häiritsemään sinua tähän aikaan yöstä. Laivan äkillinen heilahdus sai yllätettyä minut täysin ja löin pääni keittiössä sijaitsevan työtason kulmaan.” Logan selitti ja katsoi pahoitellen tuimaa hoitajaa.

”Vai niin, mahtoikohan alkoholilla olla osuutta asiaan? Tiedättehän, että voi olla kohtalokasta liikkua päihtyneenä laivassa valtamerellä. Tiedän, että minulla ei olisi oikeutta asiasta huomauttaa, mutta katson sen tässä tilanteessa velvollisuudekseni.” Hoitaja tokaisi ja naksautti kieltään paheksuvasti.  Hoitajan huomautus sai miehet hetkeksi hämmentymään ja sitten Logan purskahti nauramaan, välittämättä päätään takovasta jomotuksesta.

Viimein naurun muututtua kevyeksi hykertelyksi, Logan pyyhkäisi silmäkulmaansa ja vastasi,
”Kiitän huolenpidostasi ja olen pahoillani kun minun täytyy oikaista väärinkäsitys, joka nähdäkseni on syntynyt. Otin tänään vain yhden lasillisen yömyssyksi, sillä olen hyvin tietoinen kaikenlaisten laivatapaturmien mahdollisuuksista. Varsinkin nyt, kun kiinni ottamamme laivarotta Patrick oleskelee laivalla. Minulla ei ole taipumusta alkoholin väärinkäyttöön ystäväiseni. ”

”Hyvänen aika, pyydän anteeksi erehdystäni. Sittenhän sinulla täytyy olla hyvin paha aivotärähdys, sillä puheenne sammaltaa pahasti. Käykääpäs siihen vuoteelle lepäämään niin tarkastan muutaman asian. ”Hoitaja sanoi kasvot nolostuksesta punoittaen ja painoi miehen makuuasentoon kämmenellään.

Jon katseli hetken hoitajan ammattitaitoisia liikkeitä ja vetäytyi sitten huoneesta vähin äänin. Näytti siltä, että Logan oli osaavissa käsissä, joten oli aika lähteä köyttämään kiinni laivarotta, ettei se pääsisi livahtamaan jälleen pakoon. Jon asteli rauhallisesti käytävän halki keittiönovelle saakka ja tönäisi edessään olevan oven auki kevyellä töytäisyllä. Näky keittiössä oli masentava.

Pannu oli yhä siinä, mihin hän oli sen käsistään laskenut, mutta erään kaapin ovet olivat auki ja tavaraa oli vedetty pöydälle. Jääkaapin edustalla lojui joitain elintarvikkeita, joka kieli siitä, että karkulainen oli hakenut itselleen syötävää.

”Hemmetti.” Jon manasi hiljaa, sillä he saisivat olla yhä varuillaan, niin kauan kuin tuo laivarotta oli vapaalla jalalla.

Hän sammutti valot keittiöstä ja suunnisti kohti ylintä kantta, jossa kapteeni oli, sillä tämän tuli tietää tapahtuneesta. Kesken matkan hän pysähtyi, sillä laiva keikahti taas rajusti sivulle, hänen takaansa keittiöstä kuului kolinaa, kun pöydälle jääneet tavarat rämähtivät lattialle. Hän jatkoi matkaansa, nyt nopeammin, sillä sen lisäksi, että heidän täytyi varoa yhtä riesaa, tuntui luonto nostattavan ulkona omaa raivoaan.

Kapteeni Hasselhoff seisoi paikallaan ja pyöritteli tottuneesti ruoria käsissään. Hän katseli edessään leviävää aavaa merta, joka tuntui liikkuvan hetki hetkeltä levottomammin. Hän vilkaisi huolestuneena taivasta, joka tuntui synkemmältä ja pimeältä kuin tuntia aiemmin.

Vanhan merimiehen vaisto kertoi, että he olivat ajautumassa myrskyrintamaan, joka olikin ollut ennustettua lähempänä heidän reittiään.

”Turkanen.” Hän tuhahti, kun hän tunsi laivansa liikkuvan rajusti yhä vain voimistuvassa aallokossa.

Samassa ovelta kuului kolkutus ja se aukeni.

”Anteeksi, että rohkenen häiritä, mutta halunnet tietää tapahtuneesta.” Jon sanoi ja katsoi kapteenia puoliksi kysyvästi, puoliksi anteeksipyytävästi.

”Kerro.” Kapteeni sanoi kääntämättä katsettaan edessään aukeavasta maisemasta.

Jon selitti lyhyesti, mitä oli tapahtunut ja sai vastaukseksi ärtyneen murahduksen.

”No se laivarotta on nyt murheista pienin, sillä me olemme joutumassa melkoiseen myrskyyn.” Kapteeni sanoi rikkoen hetkellisen hiljaisuuden ja kääntyi sitten paikalla olleen matruusin puoleen. ”Käy herättämässä miehistö, sillä kaikkien apu tulee tarpeeseen, jos todella osumme myrskyyn.” Hän sanoi.

Matruusin huulilta kajahti tottuneesti ”Kyllä Kapteeni!” ja hän meni suorittamaan annettua käskyä.

”Voin sanoa Loganille että tulee tänne heti kun tuntee olonsa paremmaksi.” Jon sanoi ja astui ovesta ulos. Nopeasti hän suunnisti kohti sairastupaa, kun äkkiä hänen matkansa keskeytti hemmetinmoinen rysähdys kannelta. Kuului metallin kirskuntaa ja laiva keikahteli puolelta toiselle kuin korkki vesilasissa. Jon tuki itseään kaksinkäsin käytävän seinistä kiinni pitäen ja kuulosteli tuota viiltävää ääntä kannelta. Muutamien miesten äänet kantautuivat jostain yläpuolelta ja vaikka sanoja ei pystynytkään erottamaan, saattoi niiden merkityksen arvata äänensävyistä päätellen karkeiksi merimiesten sadatteluiksi. Sadatteli katkesi kuin tykin suusta kun toinen järisyttävä rysähdys tärisytti laivan lattialankkuja.

Jonista ääni kuulosti niin pahalta, että hänen täytyi juosta kannelle katsomaan, mikä äänen oli aiheuttanut.  Pian miehelle selvisi metelin aiheuttaja. Hänen ei tarvinnut kuin luoda yksi ainoa silmäys kohti mastoa ja onnettomuus valkeni hänen silmiensä edessä koko kauheudessaan. Laivan hienot purjeet olivat tulessa ja maston tyvi, joka oli peittynyt mustaan nokeen, roikkui päästään säälittävästi katkenneena. Se sojotti surullisesti alaspäin merta osoittaen ja Jon saattoi kuulla miehistön kuiskailevan hiljaa vanhoja taikauskoisia manauksia meren pimeästä puolesta.

Yksi miehistön kansimiehistä heitti vettä purjeita kohti ja totesi itsekseen mutisten,
”Se salama tuli tyhjästä. Ei edes sada. Ihan kuin merimustalaisten kirous.”

Jonia ärsytti miesten taikauskoisuus. Tarinoilta täytyisi kitkeä siivet ennen kuin ne pääsisivät lentoon. Pakokauhu merellä ei tiennyt koskaan hyvää.
”Edessämme on myrskyrintama, joka on ennustettu tulevaksi. Meidän oli tarkoitus kiertää myräkkä, mutta näyttää siltä, ettei siitä tule mitään. Myrsky etenee laskettua nopeammin ja tuo saamarin masto tietää suuria ongelmia. Taikausko on akkojen juttuja, joihin meillä ei ole nyt varaa. Viekää sana kapteenille mastosta, ellei hän ole siitä jo tietoinen.” Jon karjaisi niin kovaa, että kaikki laivan kannella olevista sen kuulisivat.

Miehet lakkasivat puhumasta ja katsoivat Jonia hölmistyneenä, mikä sai miehen hermostumaan vieläkin enemmän. Tilanne alkoi vaikuttaa todella pahalta. Vaikka Jon ei ollutkaan miehistön jäsen, oli hänen sanoissaan järjen ääni. Kapteenin tulisi saada tieto tapahtuneesta mahdollisimman nopeasti, että ongelma saataisiin korjattua, jos se nyt enää korjattavissa olisi.

”Pian. Tällä vauhdille tämä paatti on kalojen ruokaa ennen kuin uusi aamu valkeaa!” Jon karjaisi ja poistui kannen alle, viedäkseen sanan Loganille tapahtumien saamista ikävistä käänteistä.

Ainoa hyvä asia oli se, ettei laivaan tullut muuta vauriota, vain masto ja purjeet olivat pilalla. Laiva ei ainakaan uppoaisi onnettomuuden seurauksena, ellei sitten tapahtuisi jotain muuta kamalaa. Sitä Jon ei halunnut ajatellakaan. Mies harppoi kiireisin askelin sairastuvalle, tempaisi oven auki ja säikäytti Loganin yllättävällä sisään tulollaan täysin.

"Nyt asiat on huonolla tolalla. Kapteeni odottaa sinua, kunhan kykenet hänen luokseen. Kannelle iski salama. Masto on hajonnut ja purjeet tulessa. Ja kaiken tämän lisäksi se laivarotta Patrick on karkuteillä. Lurjus oli herännyt ja luikkinut tiehensä kun palasin häntä sitomaan keittiöön. Tilanne näyttää saamarin pahalta, eikä asiaa paranna yhtään miehistön taikauskoiset supinat." Jon tiedotti tapahtumien käänteet Loganille ja pureskeli sitten hermostuneena huuliaan.

Logan kohottautui hitaasti pystyyn hoitajan vastusteluista huolimatta. Hetken aikaa hänen kasvonsa olivat liidunvalkeat ja hikikarpalot koristivat niiden nyt jyrkiltä näyttäviä piirteitä. Muutaman sekunnin verran, Jon luuli Loganin menettävän tajunsa kun tämän silmät muljahtivat ilkeästi ylöspäin. Sitten mies näytti ryhdistäytyvän ja terästävän katseensa Joniin.

"Hyvä on. Lähdetään." Logan sanoi hieman värähtelevällä äänellä ja tahtomattaan Jon epäili edessään pystyyn kohottautuvan miehen vointia kaikkea muuta kuin hyväksi. Tämän vuoksi Jon yritti estellä Logania ja kehotti tätä ensin hieman lepäämään, mutta Logan ei suostunut jäämään sairastuvalle vaan työntyi huojuvin askelin käytävälle ja lähti hoipertelemaan seiniä pitkin määränpäänään laivan ylin kansi.

Toisaalla muuan lurjus, oli saanut muutaman ruuan murenan syötyä, kun tunsi kovan töytäyksen ja oli lyödä jo ennestään kipeän päänsä pelastusveneen laitaan. Vati putosi käsistä ja sisältö levisi veneen pohjalle mistä hän alkoi noukkia niitä takaisin. Saatuaan ruokansa pelastettua Patrick kurkisti pressun alta ja sai kylmää vettä niskaansa, oli alkanut sataa kaatamalla.

Vesisateesta huolimatta tuo roisto katseli kannen tapahtumia, kuullen salaman ja kaatuvan maston aiheuttaman melun, johon pian sekoittui merimiesten huutoja ja kiroiluja. Mutta se mikä sai hänet tarkkailemaan miehiä kiinnostuneena, oli voimakas karjaisu, joka hiljensi kannen hetkeksi, niin, ettei kuulunut muuta kuin yltyvän myrskyn pauhina.

Patrick näki Jonin, joka sai muutamalla sanalla miehistön järkiintymään ja ryhtymään nopeasti pelastamaan laivaa.

Hän tajusi, että hänellä olisi tilaisuus kaapata laiva, sillä miehet eivät ehtisi juoksemaan ylimmälle kannelle, eikä Kapteeni voinut jättää ruoria vahtimatta.

Nopeasti hän luikahti pois piilostaan, varmisti että aseistus oli mukana ja valmiina. Tämän jälkeen hän katsoi vielä ympärilleen ja huomasi Jonin kadonneen sisätiloihin.

”Tämähän sujuu kuin rasvattuna.” Mies mutisi hiippaillessaan kyyryssä kohti ylemmälle kannelle vieviä portaita.

Todellakin merimiehillä oli kädet täynnä töitä, kun he yrittivät taltuttaa tulta ja saada maston rippeitä raivattua pois kannelta. He eivät huomanneet resuista hahmoa, joka kipusi pitkin portaita ja katosi komentosillalle.

Kapteeni tunsi kylmän teräksen selässään ja matalan äänen, joka sanoi; ”Jatka samaa rataa ja hoida paatti pois myrskystä.”

Hän ei voinut kieltäytyä, sillä ilman häntä laiva miehistöineen ja matkustajineen vajoaisi meren syvyyksiin ja jokainen laivalla olija päätyisi kalanruuaksi.

Hänen teki kovasti mieli kirota, vaan ei auttanut antaa laivarotalle aihetta käyttää asettaan.

Samaan aikaan Logan harppoi huterin askelin kohti komentosiltaa, aikeenaan kertoa kapteenille sen mitä tietoja oli ehtinyt myrskyrintamasta saamaan. Jon seurasi Logania valmiina auttamaan, mikäli tämä pyörtyisi.

He astelivat pitkin käytävää, kunnes saavuttivat komentosillalle vievän oven. Logan avasi oven ja huomasi samassa tuijottavansa suoraan kylmän teräksistä aseen piippua. Hän ei ehtinyt varoittaa Jonia, joka asteli jäljessä.

Jon kuitenkin huomasi mitä oli tekeillä, kun näki ison miehen nostavan kätensä ylös ja vaikenevan.

”Istu tuonne, eikä mitään temppuja.” Patrick sihisi hampaidensa välistä. ”Sinä myös.” Hän sihahti ja mulkaisi rumasti Jonia.

Jon istuutui nurkassa olevalle penkille, katse tiukasti Patrickissa, sillä ei halunnut mitään yllätyksiä tämän taholta.

”Voisinko ensin kertoa kapteenille viimeisimmät tiedot myrskyrintamasta?” Logan kysyi pisteliäästi ja mulkoili rähjääntynyttä miestä myrkyllisesti.

”Hyvä on, mutta ei sitten mitään temppuja.” Patrick myöntyi ja seurasi koko ajan Loganin liikkeitä, tämän siirtyessä Kapteenin luokse.

Isokokoisena miehenä hän peitti näkyvyyden ruoriin, että radiopuhelimeen, joten hän saattoi Patrickin huomaamatta napsauttaa laivan kaiuttimet päälle, jotta jokainen laivalla olija tietäisi, että laiva oli kaapattu.

”No niin Tim..” Logan aloitti irvistäen kivusta, kun tunsi ikävän vihlaisun ohimossaan. Hän selosti mitä oli saanut tietoonsa merikartoista ja radiopuhelimen välityksellä.

He keskustelivat mikä olisi tällä hetkellä parhain reitti ja vaivihkaa Logan pisteli väliin sellaista, mikä saisi muiden laivalla olijoiden hälytyskellot soimaan.

Pian he löysivät sopivimman vaihtoehdon, jonka he myös selittivät Patrickillekin, jotta tämä tietäisi miten vakavasta asiasta oikeastaan oli kyse.

Jon arvasi mitä oli tekeillä ja yritti olla aivan normaalisti, sillä arveli, että jos Patrick alkaisi epäillä jotakin, voisivat seuraukset olla ikävät. Sitä hän ei halunnut, sillä muisti oikein hyvin, miltä tuntui saada kuula nahkaansa.

Kaikki tuntui sujuvan hyvin siihen hetkeen asti kun, kapteenin käskyä noudattamassa ollut Matruusi oli palaamassa paikalleen suoritettuaan tehtävänsä.

Nuori mies harppoi ovelle ja oli astumassa sisälle, kun hän huomasi Patrickin. Mies arvasi kyllä mitä oli tekeillä, mutta hätääntyi silti ja perääntyi nopeasti ovelta.

Patrick syöksyi perään, muttei ehtinyt edes ovelle asti kun suuri koura tarttui hänen hartiaansa kiinni ja kiskaisi. Kiskaisu oli sen verran voimakas, että Patrick oli lentää selälleen, mutta onnistui kuitenkin säilyttämään tasapainonsa.

Nopea käännähdys ja lähes samalla hetkellä ase laukesi. Pamahdus kuului voimakkaana muuten niin hiljaisella komentokannella.

Logan oli huomannut jonkun käyvän ovella ja näki miten Patrick aikoi syöksyä perään, joten hän toimi nopeasti ja sai kuin saikin estettyä tuota laivarottaa saamasta nuorukaista kynsiinsä.

Äkillinen tuska viilsi kylkeä ja hän oli vähällä lyyhistyä lattialle. Hän laski kätensä kipeään kohtaan ja tunsi, miten lämmin veri norui sormille. Luoti oli lävistänyt kyljen, muttei kuitenkaan kaikeksi onneksi ollut osunut mihinkään tärkeään elimeen. Logan irvisti tuskasta ja sihisi sellaisia kirouksia hampaidensa välistä, että siinä olisi jopa merimiestenkin korvat punoittaneet.

Jon nousi paikaltaan ja syöksyi auttamaan Logania välittämättä lainkaan Patrickista, joka yhä seisoi siinä mihin oli jäänyt.

Hän ohjasi Loganin penkille istumaan ja nosti hieman paidan lievettä nähdäkseen miten pahasti luoti oli osunut.

”Ei se mihinkään tärkeään osunut.” Logan ähkäisi ja kirosi uudestaan.

”Mutta olisi silti hyvä, jos pääsisit sairastuvalle näyttämään tuota.” Jon vastasi ja katsoi Logania kulmat kurtussa.

Logan tyytyi vain murahtamaan ja puristi kätensä nyrkkiin aivan kuin saattaisi sillä tavalla hillitä kyljestään säteilevää kipua. Kapteenikin katseli huolestuneena Logania ja hänen mieleensä nousivat muistot sodasta, jolloin hän ja muutaman kymmentä muuta miestä pakenivat lain kouraa seilaten pitkin rannikkoa, välttääkseen joutumisen eturintamalle. Muistot olivat yhtä todentuntuisia edelleen, vaikka vuosikymmenet olivat jo kulkeneet tapahtumien ohitse. Ne olivat edelleen yhtä todellisia kuin Loganin kyljestä pursua lämmin veri, joka melkein höyrysi viileäksi käyneellä komentosillalla. Kapteenin katse lasittui kun hän siirtyi hetkeksi menneisyyteen.
 

Silloin he olivat kohdanneet vihollisen vakoojia, jotka olivat usvan turvin yrittäneet nousta maihin. Vakoojat olivat kalman kalseaa sakkia ja monta hyvää miestä sai syödä kylmää terästä heidän säälimättömien silmiensä edessä. Kapteeni ystävineen selvisi tilanteesta oveluudella, vaikka kuolemaa silmiin tuijottaminen vaati sanoinkuvaamatonta rohkeutta. Juuri sitä rohkeutta, jota heillä ei ollut aikaisemmin kun heidän olisi pitänyt noudattaa ohjeistusta ja hyökätä vihollisen puolelle eturintamassa. Vakooja joukon ansiosta he eivät joutuneet syytteeseen rintamakarkuruudesta. Kaikki uskoivat heidän seuranneen vakoojia tarkoituksella ja tämän vuoksi menetelleet vastoin ohjeistusta. Nuhteet vankilan sijasta tuntuivat hyvältä karkureiden mielissä, vaikka muutama ystävä kaatui vihollisen edessä kunniakkaasti. Kapteeni itse ei tuntenut kuitenkaan itseään yhtä hyväksi.

Sana kunniakas tuntui hänestä miltei kirosanalta, kun hän muisti isoveljensä kauhistuneet silmät ja viimeisen korahduksen, ennen kuin tämä muuttui veltoksi ja suorastaan valui verisenä laivan lankkulattialle hänen käsivarsiltaan. Kunniakas maistui miehen huulilla yhtä kitkerästi kuin veri, jonka hän tunsi suudeltuaan veljeään otsalle viimeisen kerran. Hautajaisissa ammutut laukaukset ja äidille ojennettu kiiltävä mitali oli kunniakasta, niin kaikki sanoivat. Se ei kuitenkaan tuonut veljeä takaisin, eikä myöskään lämmittänyt mieltä seuraavana talvena, jolloin kylmyys tappoi karjaa ja sai äidin murtumaan työtaakkansa alla Kanadan takamailla.

Itsesuojeluvaisto ja puhdas pelko olivat pelastaneet kapteenin tuona aikana useamman kuin kerran ja nyt se alkoi jälleen ottaa hänestä otetta. ”Tee jotain ennen kuin tuo hyppyrotta alkaa räiskiä lisää!” Ääni merikarhun sisällä huusi ja miehen silmiin kohosi eräs tietty pilke, joka merkitsi vain yhtä asiaa: ”Pidä varasi ruton syömä pitkäkynsi, sillä – turkasen tulimmaista – saat pian taatusti maistaa, miltä suolainen merioikeus tuntuu kun se polttelee nahoissasi kilpaa auringon ja tuulen kanssa.” Merikapteenin karhea kämmen vetäytyi kasaan ja verisuonet pullistelivat hihan alla piilossa peittäen adrenaliinin, joka virtasi nyt niissä kiivaasti sykkien ja sai kevyen punan kohoamaan miehen poskipäihin saakka.

Loganin sumeat silmät osuivat kapteenin kasvoihin ja tämä näki miehen silmistä loistavan tumman hehkun muuttuvan hetki hetkeltä synkemmäksi. Sillä hetkellä hän arvasi kapteenin tekevän pian jotain ennalta arvaamatonta ja yllättävää. Heikotuksen aalto syöksyi Loganin päähän kuin humala juopon tajuntaan, eikä mies jaksanut enää ajatella mitä seuraavaksi tapahtuisi. Loganin pää laskeutui varovaisesti penkin kovaa puuta vasten kuin painaisi tuhansia kiloja ja hitaasti tämän hartiat rentoutuivat kyljessä sykkivästä kivusta huolimatta.

Patrick, joka seisoi paikallaan ja katseli edelleen hämmästyneenä haavoittunutta Logania, ei huomannut uhkaa ajoissa. Merikapteeni ojensi käteensä muovisen tuolin, jonka jalat ovat terästä ja yhdellä tempaisulla tuoli paiskautui kohti hölmistynyttä Patrickia. Laivarotan suusta pääsi omituinen ynähdys, jonka jälkeen mies lennähti taaksepäin ja tömähti maahan kuin painava jauhosäkki. Merikarhu karjaisi jotain, mikä ei muistuttanut mitään järkevää lausetta ja syöksyi Patrickin kimppuun armoton kiilto silmissään.

Patrick puristi kuin hengen hädässä kädessään olevaa asetta ja yrittäessään laukaista sen kapteenia kohti, hän epäonnistui täydellisesti. Kapteeni nimittäin ei antanut tälle minkäänlaista mahdollisuutta, vaan puristi allaan makaavalta mieheltä ensin ilmat pois keuhkoista. Ja sitten, ennen kuin Patrick edes tajusi, hänen kättänsä väännettiin sellaisella voimalla, että luiden rutinan saattoi kuulla hieman huonokuuloisempikin kaveri. Asetta pitelevä käsi meni voimattomaksi ja metallinen luotilaatikko kilahti hetkeä myöhemmin lattialle kovaäänisesti kolahtaen. Kapteeni oli kuin peräänantamaton höyryveturi, joka jyräsi laivarotan allensa ja pyyhkäisi tällä lattiaa hetkeäkään epäröimättä. Se oli itsesuojeluvaistoa se, ja hieman pelkoakin.

Viimein, väännettyään Patrickin jäsenet uuteen uskoon ja lyötyään tämän leukaan muistoksi mahtavan mustelman, merikarhu lopetti hyökkäyksensä. Mies nousi pystyyn rauhallisesti ja oikoi kevyesti rypistyneitä vaatteitaan. Patrick, joka oli tajuttomuuden partaalla, ei tiennyt ryömisikö etu vai takaperin karkuun. ”Takaperin, silloin näen hyökkääkö tuo hullu uudestaan päälle”, hän päätti juuri ennen kuin menetti tajuntansa hetkellisesti.

Jon katsoi sanattomana heidän edessään puhisevaa kapteenia, joka nyt ravisteli kättään ja liikahteli levottomana edestakaisin tajuttoman Patrickin edessä. Jonin suu oli loksahtanut auki, eikä hän edes tajunnut sen olevan auki, niin hämmästyneeksi kapteenin hyökkäys oli hänet saanut. Jonin vieressä penkillä makaavan Loganin silmät olivat sulkeutuneet kuin huomaamatta kun yllättävä väsymys oli iskenyt kiinni mieheen sumentaen järjenjuoksun täysin.

Kapteeni, joka viimein alkoi tointua kahakasta, huomasi kuinka kalpeat Loganin kasvot olivat. Muutamalla harppauksella merikarhu oli Loganin luona ja tunnusteli tämän pulssia kulmat huolestuneeseen kurttuun vetäytyneenä. Loganin pulssi tuntui, mutta ihon kalvakkuus vihjaili mahdollisesta verenhukasta. Kapteeni soitti paikalle päivystysvuorossa olevat miehet hakemaan Loganin sairastupaan hoidettavaksi. Kaiken sen hässäkän keskelle kukaan ei huomannut, kuinka tajuttomuudestaan havahtunut Patrick mittaili matkaa ovensuulta ulos laivan kannelle. Kukaan ei huomannut miten nuhjuinen laivarotta hivuttautui kohti ovea. Ei edes Jon, joka poimi lattialle pudonneen aseen. Voitonriemuinen hymy häivähti lieron huulilla, kun likaiset ja katkeilleet kynnentyngät kaivautuivat oven karmiin ja vetivät miestä sentti sentiltä kauemmas äkkipikaisesta merikarhusta.

Vaivalloisesti Patrick veti itsensä pystyyn, ovenkarmista tukea ottaen. Hengittäminen teki kipeää, sillä merikarhu oli murjonut kylkiluita, kuin moukari.

Hitaasti hän laahusti pitkin käytävää yksi ainoa ajatus mielessä takoen, oli päästävä pois tuon vanhan hullun ulottuvilta, ennen kuin tämä päättäisi uusia antamansa käsittelyn.

Jon ojensi aseen Kapteenille, jonka kantoikin sen pöytänsä lukolliseen laatikkoon. Vasta silloin he huomasivat Patrickin kadonneen, vain muutama tippa verta oli yhä siinä missä mies oli tajuttomana maannut.

”Tuhannen tulimmaista, mihin se märssymoskiitto ehti livistää.” Kapteeni murahti ärtyneenä ja antoi katseensa kiertää komentosiltaa, kunnes huomasi likaiset sormenjäljet, jotka suorastaan pomppasivat silmille vaaleasta ovenpielestä.

Jon seurasi kapteenin katsetta ja huomasi hänkin sormenjäljet. Nopein askelin hän harppoi ovelle ja kurkkasi käytävään, joka näytti olevan autio, ei näkynyt ristinsieluakaan ja ainoa ääni oli ulkoa kantautuva myrskytuulen vinkuna ja aaltojen pauhu, kun ne osuivat täydellä voimalla laitoihin.

Patrick kuuli kapteenin sanat ja luikahti ensimmäiseen vastaantulevaan koloon piiloon. Kun ketään ei tullut ja käytäväkin vaikutti hiljaiselta, uskaltautui hän kurkistamaan piilostaan.

Hän painautui piiloonsa uudestaan ja melkein huusi, sillä kolhi jo ennestään murjotun kätensä suoristaessaan itseään.

Se hemmetin hullu oli kai onnistunut murtamaan ranneluut, hän manaili ääneti ja katsoi varovaisesti kättään, jonka ranteen kohta oli sinipunainen ja näytti turpoavan hiljalleen.

Viimein hän uskaltautui kokonaan siirtyä piilostaan ja jatkoi laahustamistaan kohti ulos vievää ovea, josta hän toivottavasti pääsisi takaisin vanhaan piilopaikkaansa.

Hän päätti, että jos pääsisi sinne, ei hän liikkuisi mihinkään ennen kuin vasta perillä ja silloin hän voisi ennen lähtöään yrittää kostaa kohtelunsa.

Hitaasti mutta varmasti hän saavutti oven, aukaisi sen ja sai täyslaidallisen vettä päälleen. Välittämättä tuulesta ja sateesta hän työntyi ulos ja eteni varovaisesti, miehistöä vältellen kohti piiloaan.

”Hemmetti.” Jon älähti, kun hän kuuli miten ovi aukesi käytävän päässä, nopeasti hän palasi takaisin käytävään vain nähdäkseen auki olevan oven, josta näkyi ulkona riehuva myräkkä. ”Hemmetin hemmetti.” Hän manasi uudestaan ja melkein juoksi ovelle, sillä se oli saatava kiinni, ennen kuin koko käytävä lainehtisi sataneesta vedestä.

Hän katsoi kantta, mutta Patrick oli kadonnut näkyvistä, vain miehistö hyöri työntouhussa, jotta laiva pystyisi vielä etenemään merellä.

Jon sai kiskoa kaikin voimin, että sai oven kiinni, sillä tuuli riepotti ja vuoroin painoi ovea kuin se olisi ollut vain pala pahvia.

Märkänä hän asteli takaisin komentosillalle, jossa kapteeni oli jo siirtynyt ruorinsa ääreen takaisin.

”Se nilviäinen on jossain tuolla ulkona, enkä usko että hän ihan heti haluaa näyttää naamaansa.” Jon sanoi ja lisäsi. ”Jos nyt luulet pärjääväsi, palaan takaisin hyttiini, Jill on varmasti huolissaan.”

”Mieheni savustavat mokoman salamatkustajan esille, kunhan töiltään ehtivät.” Kapteeni sanoi ja virnisti.

Jon vastasi virnistykseen ja häipyi sitten komentosillalta suuntana hytti, jossa Jill levottomana odotti hänen palaamistaan.

Hiljaisessa ja pimeässä hytissä Jill siirsi painoaan jalalta toiselle. Hän värähti kylmästä ja veti paljaita varpaita sisäänpäin saadakseen veren kiertämään niissä vilkkaammin. Viimeisin tärähdys yläkannella alkoi koetella tytön kärsivällisyyttä jo todenteolla. ”Miksi Jon ei jo palaa takaisin?” Jill puhisi itsekseen ja antoi poskensa liukua hytinoven sileällä pinnalla ennen kuin painoi korvansa lukon päälle. Tyttö pidätti hengitystään kuullakseen paremmin, mitä ulkopuolella oikein tapahtui. Laiva horjahti jälleen ja jostain kannelta kuului kolinaa. Jill päätteli laivan liikkeiden johtuvan kiihkeämmäksi muuttuneesta merenkäynnistä.  Sitten kannelta kantautui merimiesten matalat äänet. Ne lauloivat jotain tuttua melodiaa, ehkä laulu kertoi seireeneistä tai epäonnisista merimiehistä, jotka rakastuvat merenneitoihin. Olipa mitä tahansa, Jill uskoi kuulleensa sen joskus aikaisemminkin. Äänet paljastivat, että kannelle vievä ovi saattoi olla hyvinkin auki.

Usean kymmenen minuutin kuluttua ääniä kannelta ei enää kuulunut. Tyttö luovutti raskaasti huokaisten salakuuntelunsa todetessaan sen olevan täysin turhaa ja sytytti yövalon. Sitten hän siirtyi kiertämään levottomana ympyrää keskellä hytin lattiaa, käsi suojaavasti vatsan päällä leväten. Hän yritti olla ajattelematta pahinta, mutta ei kyennyt täysin rauhoittumaan. Joka ikinen kerta kun hän sulki silmänsä hetkeksi, syöksyivät hänen päähänsä karmeat mielikuvat vertavuotavasta Jonista huutamassa tuskissaan hänen nimeään. Ja joka ikinen kerta kun Jill niin teki, kasvatti pelko hänen sisällään tiheää verkkoaan. Se lähti leviämään pienistä säikeistä ja tukehduttaisi Jillin kokonaan, ellei mies pian palaisi takaisin.

Jillin levottoman kävelyn keskeytti ovenkahvan kolahdus. Tyttö tiesi jo ennen kuin käänsi päänsä, että Jon oli palannut takaisin. Sen pystyi aistimaan huoneessa muuttuneiden värähtelyjen vuoksi. Jonista huokuva vetovoima sai tytön sydämen hakkaamaan lujaa, vaikkei tämä nähnytkään miestä heti. Pelkkä tietoisuus toisen läsnäolosta huoneessa riitti saamaan aikaan tuon hassun reaktion Jillissä.
”Luojan kiitos!” Jillin huulilta pääsi ja tyttö ryntäsi Jonin kaulaan yhtä kiihkeästi kuin hukkuva takertuisi viimeiseen pinnalla olevaan oljenkorteen. Hytin seinässä olevasta valaisimesta hehkuva yövalo paljasti Jillin kasvoilta paistavan syvän helpotuksen, mikä sai Jonin huulille kohoamaan veikeän virnistyksen.
”Minun täytyisi olla poissa useammin, kun saan palatessani näin lämpimän vastaanoton.” Jon kiusoitteli Jilliä ja päätti samalla siirtää tärkeää keskustelua myöhemmäksi. Mies nappasi tytöstä tiukan otteen ja nosti tämän ilmaan. Sitten he jo olivatkin lämpimän vuoteen suojissa, päällään pehmoinen peitto.

”Sinulla on kylmät varpaat.” Jill kuiskasi Jonin korvaan. Mies murahti ja painoi huulensa Jillin paljaalle vatsalle.
”Ja sinulla on lämpöinen masu.” Jonin vastaus hukkui vaimeaan hihitykseen ja peiton kahinaan. Heistä kumpikaan ei halunnut puhua vähään aikaan. Lämpimät raajat kietoutuivat toistensa lomaan ja suudelmia vaihdettiin puolin sekä toisin. Keskustelu sai odottaa.

Viimein nuo kaksi nukahtivat sylikkäin, eivätkä heränneet, vaikka myrsky heittelikin laivaa aalloilla.

Kapteeni seisoi paikallaan ja ohjasi alustaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Vilkuillen välillä merikarttoja ja kuunnellen radiosta kantautuvia tietoja, hän ohjasi laivan väljemmille vesille. Hän tosin huomasi heidän olevan hieman sivussa reitiltään, mutta se nyt oli pienempi paha kuin joutua kestämään myrskyn täysi raivo.

Kapteeni laski, että seuraavanpäivän aikana olisi jo turvallisempaa yrittää palata takaisin reitille, kun myrskykin oli saanut raivottua itsensä loppuun.

Muuan lurjus kökötti vanhassa piilossaan haavojaan nuollen. Ranne oli niin kipeä, että sai miehen melkein hulluksi, mutta onneksi pieni järjen hippunen sai hänet pysymään alallaan ja ehkä muisto saadusta löylytyksestä auttoi sekin.

Silti hän jaksoi hautoa kostoa ja odotti vain hetkeä, jolloin tuttu laituri olisi näkyvissä, silloin hän voisi ainakin yrittää ja mahdollisesti viedä jonkun mukanaan jollei muuten onnistuisi.

Fiona puolestaan ei halunnut palata hyttiinsä vaan oli juossut suoraan ystävänsä Monan hytille. Tämä olikin päästänyt naisen sisään ja yhdessä he olivat kuunnelleet käytävältä kantautuvia ääniä, kunnes viimein kaikkialle tuntui laskeutuvan rauhallinen hiljaisuus.

Kapteeni oli ollut oikeassa myrskyn laantumisesta ja aamu valkeni kauniina. Auringon säteet leikkivät laineiden pinnalla ja saivat meren näyttämään siltä kuin se olisi täynnä timantteja. Väliin meren pinnalla näkyi hain eviä, mutta ne väistivät suosiolla laivaa, joka kynti merta tasaiseen tahtiin.

Merimiehet lauloivat työskennellessään ja korjasivat yöllisen myrskyn aiheuttamia tuhoja kannella.

Jon ja Jill nousivat varhain ja törmäsivät keittiössä laivan kokkiin, joka manaillen keräili myrskyn ja Patrickin lattialle heittelemiä tavaroita.

Jon selitti kokille muutamalla sanalla, mitä yöllä oli tapahtunut ja ettei tämän pitäisi ihmetellä, jos jääkaapista jotain puuttuikin. Kokki murahti jotakin ja alkoi valmistaa aamiaista saatuaan tavaransa järjestykseen. Hän nosti vääntyneen paistinpannun käteensä, katsoi sitä ja vilkaisi sitten Jonia, joka katsoi kokkia anteeksi pyytävästi.

”Se oli minun syyni, joten korvaan tuon teille.” Jon sanoi vaisusti.

”Ei tarvitse.” Kokki sanoi ja viskasi pannun roskalaatikkoon. ”Näitä saa aina uusia.” Hän totesi ja haki kaappiensa kätköistä toisen pannun, joka oli edellistä hieman pienempi.

Myöhemmin muutkin liittyivät aamiaiselle ja saivat tietää yön tapahtumista. Jokainen toivoi, ettei enempää moisia tapahtuisi.

Myöhemmin Jon, Jill ja Fiona kävivät sairastuvalla katsomassa Logania, joka voi jo vähän paremmin. Fiona muisti vasta silloin kiittää Logania, eikä uskaltanut ajatellakaan, mitä olisi voinut tapahtua, jollei Logan olisi yöllä auttanut.

Matka tuntui sujuvan hyvin, eikä tulevina päivinä sattunut mitään ja limakin tuntui heitä suosivan. Oli kulunut jo melkein viisi päivää siitä, kun he olivat jättäneet saaren taakseen ja Kapteeni uskalsi toivoa, että he jo parin päivän päästä näkisivät Hawajin.

Aika tuntui kuluvan kuin siivillä, paitsi erään mielestä, joka päivät istui piilossaan ja öisin hän haki syötävää keittiöstä. Kovin paljoa hän ei koskaan ottanut kerralla, sillä halusi pois nopeasti, ennen kuin kukaan pääsisi yllättämään häntä.

Eräänä yönä hän uskaltautui hiippailemaan komentosillalle ja hämmästyi, nähdessään ruorissa nuoren miehen, sen samaisen matruusin, jonka oli nähnyt myrsky-yönä. Nopeasti hän hiippaili nuorukaisen taakse ja iski tämän tainnoksiin. Tämän jälkeen hän kävi nopeasti läpi kapteeni pöydän löytääkseen itselleen jotakin kättä pidempää.

Ylimmästä laatikosta hän löysi aseen, joka oli sinne unohtunut. No Patrickille se sopi mainiosti, tyytyväisenä hän otti aseen käteensä ja sujautti sen taskuunsa. Tämän jälkeen hän katsoi aiheelliseksi häipyä paikalta, ennen kuin hänet huomattaisiin.

Nyt hän makasi jälleen pelastusveneen pohjalla ja hymyili sillä oli taas aseistettu. Hän antoi maininkien tuudittaa itsensä uneen.

”Anteeksi.” Fiona sanoi ja laski katseensa alas. ”Se on minun syytäni, sillä laitoin unilääkettä juomaasi.” Hän sanoi alahuuli värähtäen.

Kaikki katsoivat Fionaa ääneti ja hieman paheksuen.

”Miksi maailmassa sinä niin teit?” Jon kysyi ja katseli Fionaa kulmat kurtussa.

Fiona oli hetken vaiti, mutta alkoi sitten kertoa, mitä ja miksi oli tehnyt.

”Entä.. öh, kuolemat, ethän ole osallisena niihinkin?” Jon kysyi.

”En, sillä kieltäydyin, enhän minä yölläkään laittanut unilääkettä niin paljoa, kuin olisi pitänyt.” Fiona vastasi kyyneleet valuen poskilleen. ”Ja kaiken tämän olen joutunut tekemään, koska se paskiainen kiristi minua.” Hän jatkoi nyyhkäisten. ”Olen niin pahoillani.”

”Hyvä on, saat minun puolestani anteeksi, koska et ole vastuussa kuolemista.” Jon sanoi, sillä tiesi, ettei keskinäinen riitely olisi viisasta, kun he olivat jo tarpeeksi ahtaalla muutenkin. ”Tosin saat sovittaa muita tihutöitäsi auttamalla meitä.”

”Hyvä on.” Fiona sanoi ja katsoi Jonia. ”Kiitos.”

”No niin, nyt voisimme laittaa aamiaista ja alkaa suunnitella, miten me pääsemme täältä pois.” Jon sanoi ja katsoi jokaista ja kääntyi sitten Jillin puoleen. ”Miten voit?” Hän kysyi.

”Paremmin.” Jill vastasi hiljaa ja painoi katseensa alas.

”Lepää vain.” Jon sanoi, katsellen naisen surullisia kasvoja.

Cecile ja Mona painuivat keittiönurkkaukseen laittamaan aamiaista, kun taas Wes, Jon ja Fiona menivät hautaamaan Mattin.

He palasivat takaisin hikisinä, väsyneinä ja nälkäisinä majaan, jossa odotti herkullinen aamiainen.

Jill lepäsi edelleen sohvalla, mutta osallistui sitten aamiaiseen, kun huomasi päänsärkynsä hieman laantuneen.

Aamiainen syötiin hiljaisuuden vallassa, sillä osa ei keksinyt mitään keskusteltavaa ja osa oli liian väsyneitä keskustellakseen.

”Matt ehdotti, että rakentaisimme lautan ja yrittäisimme pyrkiä lähimpään asuttuun saareen.” Jon sanoi muistaen, yöllisen keskustelun Mattin kanssa.

”No ei kai tässä muukaan auta.” Wes sanoi. ”Mutta meidän pitää olla varuillaan, sillä Craig on varmasti jossakin lähellä ja odottaa sopivaa hetkeä uudelle iskulle.”

”Siinä tapauksessa työskentelemme kaikki yhdessä, niin ei kukaan jää yksin.” Jon tuumasi.

”Mietin vain, että vaikka tekisimme lautan, niin meri on silti arvaamaton, voi nousta uusi myrsky, joka saattaa kaataa lautan tai sitten ajelehdimme liian kauas.” Cecile sanoi.

”Se riski meidä on otettava, sillä en haluaisi olla yhtään kauempaa Craigin armoilla kuin on pakko. Hän vaikuttaa hieman arvaamattomalta, eikä epäröi tappaa, jos katsoo, että me olemme hänen tiellään.” Jon sanoi.

”Sitä hän on.” Fiona sanoi hiljaa ja lisäsi. ”Jos emme saa Craigia tai siis Patrickia kiinni, niin jätämme hänet tänne saarelle, kun lähdemme.”

”Se sopii, sillä kukaan meistä tuskin haluaa koko miestä enää nähdäkään.” Wes tuumasi.

Kun asiasta oli päätetty, he alkoivat etsiä sopivia työkaluja ja kerätä kasaan mitä vain, mistä olisi hyötyä lautan rakennuksessa.

Aurinko oli kivunnut korkealle, porottaen kuumasti työntekijöitä ja ennen pitkään, itse kullakin alkoi iho punoittaa ikävästi, mutta he eivät sitä huomioineet, sillä jokainen toivoi vain pääsevänsä pois saarelta.

Kesken kaiken, jostain kantautui matalaa jylyä, joka laantui melkein saman tien.

”Oliko se ukkonen?” Jill kysyi ja tähyili huolestuneena taivaalle.

”Ei.” Sanoi Fiona, joka oli hänkin tiiraillut taivasta ja sitten kauempana kohoavaa rosoista tulivuoren huippua, josta nousi hieman savua. ”Luulen, että meidän on syytä kiirehtiä, sillä tuo saattaa purkautua.”

”Siltä vaikuttaa.” Jon sanoi ja katsoi hänkin tulivuoren huippua.

”Tuo nyt vielä tästä puuttui, niin kuin jo Craigissa, ei kun siis Patrickissa ei olisi jo riesaa tarpeeksi.” Cecile sanoi.

He jatkoivat uurastustaan entistäkin ponnekkaammin ja pian alkoi lautta hiljalleen muotoutua ja toiveet poispääsystä herätä.

Maa kumisi toisinaan, kun vuoren syövereistä työntyi ulos kuumaa ilmaa. Aivan kuin vuori olisi puhissut itsekseen. Linnut olivat vaienneet ja luonto tuntui odottavan suurta räjähdystä.
”Ehkä se haluaa karkottaa kirput turkistaan..” Fiona tuumi ja pyyhki hikeä otsaltaan.
 

Jill istui kivellä päätään pidellen ja katseli hiljaisena, kun miehet sitoivat rannalta keräämien köyden pätkien avulla lautan päitä kiinni toisiinsa. Lautasta näytti tulevan varsin tukeva ja suurikokoinen, mikä oli pelkästään hyvä asia, sillä sen täytyi kannattaa veden pinnalla heidät kaikki ja kestää hieman suurempaa aallokkoakin.

Äkkiä jostain alkoi kuulua musiikkia. Yksinäinen trumpetti valitti kovaäänisesti jostain mökin lähettyviltä. Ilman halki kantautuva pahaenteinen melodia sai kylmät väreet kulkemaan kuulijoidensa iholla.

Miehet katsoivat toisiaan ja Cecile sanoi ääneen sen, mitä muut ajattelivat.
”Se on taatusti Craig. Mitähän sillä on mielessään?”
”Ehkä hänen tarkoituksenaan on saada meidät hajaantumaan.” Jon tuumi ja vilkaisi metsän suuntaan.
”Entä jos hän on tehnyt tuhojaan mökillä sillä välin, kun me olemme olleet täällä?” Fiona hengähti muistaessaan, että heidän kaikki ruokatavarat ja vaatteet olivat mökissä.
”Voi ei... emmehän me voi syödä tai juoda mitään, sillä ruuat voivat olla myrkytettyjä!” Cecile voihkaisi muistaessaan äkkiä Jillin juomaan sekoitetun unilääkkeen. Fiona painoi vaivaantuneena päänsä alas ja Cecilen huomio sai porukan masentumaan.
”Tosiaan. Meidän täytyy keksiä jotain muuta.” Jon totesi ja katseli palmun latvassa olevia kookospähkinöitä. Hätäsuunnitelma oli jo kuitenkin muodostunut hänen päässään. Wes seurasi Jonin katsetta ja oivalsi saman tien toisen ajatukset.
"Hienoa Jon. Kerätään hedelmiä mukaamme juuri ennen lähtöä. Niissähän on nestettä ja sokeria riittävästi, että selviämme toiselle saarelle."

Yllättäen musiikki taukosi ja sen tilalle tuli epämiellyttävä hiljaisuus. Jokainen tiesi, että murhaaja seurasi heidän puuhiaan jossain lähettyvillä. Työt lautan parissa jatkuivat vielä hetken ja jokainen piti silmällä selustaansa. Aurinko, joka alkoi muuttua väriltään punertavammaksi, alkoi hiljalleen vetäytyä kohti taivaanrannan toista puolta. Kaikki ryhmän jäsenet tiesivät, että aika oli loppumassa.

He tiesivät myös, ettei lauttaa voinut jättää vartioimatta, sillä Craig saattaisi tuhota sen, mutta toisaalta, he eivät voineet jättää ketään vartioimaan lauttaa, sillä vartija olisi yksin suojaton ja helppo kohde Craigille.

”Meidän on lähdettävä niin pian kun saamme lautan valmiiksi ja tarpeeksi hedelmiä ja kookoksia kerättyä kokoon.” Jon sanoi. ”Emme myöskään voi jättää lauttaa vartioimatta, sillä Craig saattaa sen hajottaa, emmekä me välttämättä ehdi rakentaa uutta, mikäli tulivuori päättää purkautua.” Hän lisäsi.

”Ja sinun pitäisi levätä, et ole nukkunut yöllä ja olet rehkinyt koko päivän.” Jill sanoi huomatessaan tummat renkaat Jonin silmien alla.

”Lepään vasta, kun pääsemme kauas tästä saaresta.” Jon sanoi ja vilkuili majan suuntaan. ”Tuollakaan emme voi yöpyä, jos Craig vai kuka hän nyt lieneekin, lymyilee jossakin lähistöllä.” Hän lisäsi.

”Jollemme saa häntä nujerrettua, hän jääköön saarelle, vuoren armoille.” Wes tuumasi ja vilkaisi vuorenhuippua, josta tuprahteli paksuja savupilviä.

”Niin.” Fiona sanoi hiljaa, muodokkaat huulet tiukkana viivana.

”No niin, kuka osaisi kiivetä noutamaan kookoksia tuolta ylhäältä?” Jill kysyi ja katseli korkeaa palmua mietteliäänä.

”Minä voin kiivetä.” Wes sanoi ja ryhtyi sanoista tekoihin.

Nopeasti hän kipusi ylös ja alkoi irrotella kookoksia ja yksi kerrallaan hän tiputti ne alas, ollen tarkkana, sillä paikka oli mitä parhain isojen hyönteisten ja pienten myrkkykäärmeiden lymytä.

Pian kaikki suurimmat kookokset oli kerätty ja Wes saattoi kavuta alas.

Jill ja Mona napsivat löytämiään mangoja ja papaijoja syliinsä niin paljon kuin jaksoivat kantaa. Löysivät he muitakin hedelmiä, joita eivät entuudestaan tunteneet, joten he jättivät ottamatta, sillä eivät voineet tietää, olivatko ne syömäkelpoisia vai eivät.

”Näillä pärjäämme jonkin aikaa ja lisäksi voimme yrittää kalastaa.” Jon sanoi ja lisäsi. ”Tosin kalat joudumme syömään raakoina, sillä lautalla emme voi pitää avotulta.”

”Raakaa kalaa, yäk.” Cecile sanoi ja näytti hetken pahoinvoivalta.

”Anteeksi vain, mutta ei oikein ole varaa nirsoilla.” Fiona kivahti.

”No niin lautta näyttää olevan valmis, joten ainoa tehtävä on lastata ruoka ja lähteä liikkeelle, vaikka yö ei olekaan paras mahdollinen ajankohta.” Jon sanoi.

Muut nyökkäsivät ja alkoivat kantaa kookoksia, sekä hedelmiä lautalle. Kun käsipareja oli kuusi, niin pian oli ruokavarat pakattu.

Cecile, Jill ja Mona kapusivat lautalle, kun Wes, Jon ja Fiona alkoivat työntää sitä vesille. Pian lautta oli tarpeeksi kaukana rannasta, joten Jon ja Wes pääsivät kipuamaan lautalle.

Melomaan he eivät ehtineet, kun he näkivät rannalla hahmon, joka lähestyi heitä huimaa vauhtia. Kuului loiskahdus, kun tuo hahmo ryntäsi veteen ja alkoi uida heidän peräänsä. Craig tavoitti lautan nopeasti, tarttui lähinnä reunaa istuvaan Joniin ja kiskaisi tämän veteen, niin että kuului vain huudahdus ja loiskahdus.

Kuului toinen loiskahdus, kun Wes hyppäsi perään, sillä arvasi mitä Craigilla oli mielessään. Nopein vedoin hän ui Craigin luo, auttaakseen Jonin pulasta.

Craig yritti painaa Jonin veden alle, mutta tämä rimpuili kaikin voimin vastaan, vaikka voimat alkoivat vähitellen ehtyä. Craig oli niin keskittynyt Jonin hukuttamiseen, ettei huomannut Wesiä, ennen kuin nuorukaisen nyrkki osui hänen kasvoihinsa.

Kuului ikävä rusahdus, kun Craigin nenäluu murtui. Lämmin veri valui huulille ja leukaan ja pisahteli siitä veteen.

Jon pääsi irti Craigin otteesta ja ui kauemmaksi henkeään haukkoen. Hän jäi sivummalle tasaamaan henkeään, kun Wes kamppaili Craigin kanssa.

Kun Craig tajusi jäävänsä toiseksi nuorukaiselle, hän kaivoi vyöstään puukon, jota oli yöstä asti kuljettanut mukanaan ja alkoi huitoa Wesiä sillä.

Wes väisteli parhaansa mukaan, mutta sai siitä huolimatta syviä viiltohaavoja ihoonsa. Hän tiesi, että valuva veri houkuttelisi paikalle haita, joten lautalle oli päästävä takaisin ja nopeasti.

Äkkiä jokin nappasi kiinni hänen jalastaan ja yritti kiskoa pinnan alle. Wes potki vimmatusti ja sai karistettua terävähampaisen hain jaloistaan. Pian tummia eviä näkyi pinnalla enemmänkin, joten Craig päätti perääntyä ja ui takaisin rannalle.

Jon ui Wesin luo ja auttoi tämän lautalle, juuri ajoissa, sillä paikka kuhisi haita, jotka olivat sekapäisinä valuneen veren hajusta.

”Sepä oli täpärällä.” Jon sanoi ja katsoi väsyneesti Wesiä.

”Niin.” Wes sanoi vaisusti.

”Sinun jalkasi pitää sitoa.” Jon sanoi ja kiskoi märän paitansa yltään. Hän kietoi paidan Wesin jalan ympärille ja sitoi tiukasti kiinni. ”Tuo auttaa hetkeksi, mutta sinut pitää saada lääkäriin, ennen kuin tuo tulehtuu.” Hän lisäsi ja kävi pitkäkseen.

Saarelta kantautui voimakas jyly ja he näkivät tumman savupatsaan, joka nousi kohtisuoraan tulivuoren huipulta ja koko taivas tuntui olevan mustana saaren yläpuolelta.

Jyly voimistui ja he näkivät, miten puut huojuivat voimakkaasti siinä, missä maa keinui rajusti. Merikin tuntui liikkuvan levottomasti.

”Ehdimme ajoissa pois.” Jill sanoi hiljaa ja samassa isot aallot heittelivät lauttaa rajusi, niin että se joutui yhä kauemmaksi saaresta.

Vaikka he olivat kaukana saaresta, he saattoivat silti kuulla, kun aallot iskivät rantaan voimalla ja Craig tuntui karjuvan jotakin rannalla.

Jill, Fiona ja Mona meloivat voimiensa takaa ja lautta lipui yhä kauemmaksi saaresta. Vilkaistessaan vielä kerran taakseen he näkivät kun tulivuoren uumenista syöksyi kuumaa tuhkaa taivaalle ja kuinka hehkuvia laavapommeja tipahteli vuorenrinteille ja sen lähialueille, sytyttäen puut tuleen. Tuli levisi nopeasti ja pian myös maja oli ilmiliekeissä.

Meteli oli niin voimakasta, että se peitti kaiken muun alleen ja kuului pitkälle.

”En ole koskaan ennen nähnyt purkautuvaa tulivuorta.” Cecile sanoi ja katseli kun tulivuori syyti tulikuumaa tuhkaa ja laavapommeja yhä enemmän sisuksistaan.

”En minäkään, mutten välittäisi olla tuon lähellä enempää kuin on pakko.” Fiona tuumasi ja jatkoi melomistaan.

Saari jäi taakse, kun he loittonivat yhä kauemmaksi ulapalle. Lopulta he kaikki olivat niin uuvuksissa, että heidän oli käytävä pitkäkseen lepäämään.

Yö kului rauhallisesti, kun ei tarvinnut pelätä, että joku tulee murhaamaan heidät nukkuessaan.

Hiljalleen yö väistyi aamun tieltä ja aurinko kohosi siniselle taivaalle, herättäen nukkujat kuumalla porotuksellaan.

Aamiaiseksi oli mangoa, minkä jälkeen he jatkoivat melomista, päästäkseen edes jonnekin.

Päivät kuluivat, mutta missään ei näkynyt maata ja ruokavaratkin alkoivat huveta huolestuttavasti. Kukaan ei tiennyt, mikä päivä oli menossa tai edes, missä päin he olivat ja minne he vain katsoivat, näkyi vain merta silmänkantamattomiin.

Jon ja Wes olivat onnistuneet saamaan muutaman kalan, joka oli jaettu kaikkien kesken ja jopa Cecile oli syönyt hyvällä halulla oman osansa, vaikka oli aiemmin nyrpistänyt nenää koko ajatukselle.

Vaivihkaa Jon antoi muiden syödä enemmän ja jäi itse vähemmälle. Etenkin Wes tarvitsi nestettä, sillä tämä oli ollut jo muutamia päiviä kovassa kuumeessa ja kerran Jonin oli pitänyt estää nuorukaista hyppäämästä mereen, kun tämä oli kuumehoureissaan toikkaroinut lautalla.

Eikä kukaan enää laskenut nuorukaista silmistään, sillä kuolemia he olivat kokeneet ihan tarpeeksi, ilman tämän yritystä hypätä mereen.

Aurinko porotti kuumana pilvettömältä taivaalta ja kärvensi lautalla olevien nahkaa ilkeästi. Janotti, mutta hupenevia varastoja piti säästää.

Jon rikkoi yhden kookospähkinän ja auttoi Wesiä juomaan sen. Hän itse hörppäsi sen tipan, mikä jäi pohjalle ja jakoi muun kookoksen Wesin kanssa.

Enempää hän ei uskaltanut kookoksia ottaa, kun ei tiennyt kuinka kauan he vielä joutuisivat merellä olemaan.

”Kun pääsen takaisin sivistyksen pariin, en halua enää nähdä ainoatakaan kookosta.” Mona mutisi ja pyyhki hikeä niskastaan.

”En minäkään.” Fiona sanoi ja tähysi väsyneesti merta, vaikka siellä ei näkynyt kerrassaan muuta kuin merta, merta ja… ”Laiva! Tuolla on laiva!” Hän huusi nähtyään niin tutun oloisen siluetin kaukana ulapalla.

”Meidän pitää saada sen huomaamaan meidät.” Jill sanoi ja hymyili ensimmäisen kerran päiväkausiin.

Jon nousi seisomaan ja tähysi hänkin laivaa. Hän pyyhkäisi ohimennen kuivuneita huuliaan, tihrusti uudestaan ja tosiaan siellä näkyi suuren valtamerialuksen siluetti.

”Luojan kiitos.” Jon huokasi ja putosi polvilleen.

Jill ja Fiona alkoivat huutaa ja huiskuttaa kiinnittääkseen laivan huomion.

Pian jokainen lautalla olija heilutti käsiään ja kiljui niin kovaa kuin kurkuistaan sai vain kähistyä. Laivan reitti näkyi kulkevan kauempaa sivusta, aivan liian sivusta kuten he pian saivat huomata. Vaikka he yrittivät kauhoa lauttaa lähemmäs, eivät he onnistuneet yrityksissään. Laiva liikkui tasaisesti eteenpäin, eikä kukaan ollut kannella näkemässä horisontissa seilaavaa lauttaa, jonka poloiset matkustajat heiluttivat käsiään ja huutelivat äänensä käheiksi kiinnittääkseen laivalla olioiden huomion.

Pian laiva oli liian kaukana.  Pettymys oli suunnaton kun laivan perä loittoni kauas ulapalle, kunnes katosi kokonaan taivaanrannan taa.

Tytöt katselivat masentuneina laskevaa aurinkoa, jota kohti alus oli lipunut. Jonin suusta pääsi kirosanojen tulva.
”Me kuolemme tänne.  Jokainen meistä kuolee tälle kirotulle lautalle ja nuo ärsyttävät lokit saavat meistä lämpimän aterian.” Jill sanoi hiljaisella äänellä ja katseli heidän yläpuolellaan vaanivia lintuja.

Jillin sanat leijailivat ilmassa painostavina.  Jon katseli lintuja synkkänä, mutta äkkiä hänen silmänsä kirkastuivat.

”Jill olet nero!” Jon huudahti ja kaikki kääntyivät katsomaan miestä kuin tämä olisi menettänyt järkensä.
”Siis mitä nerokasta siinä on kun linnut nokkivat meidät yksitellen ja kuivuneet luumme huuhtoutuvat sitten mereen?” Jill tuhahti ja katsoi Jonia nyrpeästi.
”Nimenomaan linnut Jill. Katso nyt. Missä linnut pesivät?” Jon jatkoi sinnikkäästi välittämättä Jillin synkeydestä.

Hetken aikaa lautalla olijat katsoivat tyhjin silmin Jonia, kunnes Fiona purskahti yllättäen nauruun ja rupesi taputtamaan käsiään iloisesti.
”Tosiaan. Siellä missä on lintuja, on myös oltava maata!” Fiona huudahti ja sai muutkin viimein ymmärtämään mitä Jon ajoi takaa.
”Mutta..missä sitä maata on?” Jill kysyi ja tähyili ympärilleen.
”Tosiaan, mistä me tiedämme löydämmekö maata, vai kuljettaako virtaukset meidät kauemmas?” Fiona totesi vakavoituen ja katsoi Jonia kysyvästi.
”Hmm..ehkä löydämme vastauksen linnuista. Seurataan minne ne lentävät.” Jon tuumi ja alkoi seurata lintujen lentoa taivaalla.
”Hei tuonne päin.” Cecile huudahti ja osoitti sormella lintuparvea, joka lensi suurena parvena kohti itää. Yksissä tuumin he alkoivat kauhoa vettä ja yrittivät pitää silmällä lintuparvea, etteivät vain kadottaisi niitä. Aurinko laski kokoajan ulapalla ja he tiesivät, että jos maata ei pian löytyisi, heidän mahdollisuudet hupenisivat olemattomiin pimeän myötä.

Auringon viimeisten säteiden osuessa meren tyyneen pintaan, heidän toiveensa toteutui. Valtava saari levittäytyi heidän eteensä kaikessa kauneudessaan. Vehreät palmut ja valkoinen rantahiekka loivat meren turkoosia sävyä vasten mielikuvan paratiisista. Linnut tervehtivät tulijoita iloisella kiljunnallaan. Tytöt nauroivat helpotuksesta ja Jon hymyili tyytyväisenä. He tiesivät, etteivät ainakaan kuolisi nälkään ja janoon merellä, mutta mitä salaisuuksia tuo uusi salaperäinen saari mahtoikaan kätkeä sisuksiinsa?

Matkalaiset kahlasivat rantavedessä ja kiskoivat lautan rantaan. Ilo ja helpotus olivat ylimmillään. Pimeys alkoi levittäytyä rannalla olevien ympärille ja he katsoivat viisaammaksi jäädä rannalle odottamaan auringon nousua. Niin he asettautuivat yhtenäiseen ryhmään hakien lämpöä ja lohtua toisistaan. Lautan he vetivät mahdollisimman kauas rantavedestä, ettei heidän ainoa kulkuvälineensä katoaisi meren maininkeihin.

Rannalle laskeutui hiljaisuus, kun väsyneet matkalaiset nukahtivat yksi toisensa jälkeen sikeään uneen.

Sademetsästä kantautui yöeläinten äänet, kun ne huikkailivat toisilleen yöllisillä retkillään, mutta se ei nukkujia häirinnyt.

Yö eteni verkkaan ja hitaasti kulki kuu pitkin taivaankaarta, kunnes pian kaukana taivaanrannassa alkoi näkyä auringon ensimmäiset säteet. Pimeys alkoi hiljalleen vetäytyä päivän tieltä ja aurinko kipusi yhä korkeammalle, kunnes sen porotus oli niin kuuma, että se herätti rannalla nukkujat unestaan.

Jon oli ensimmäisenä hereillä ja haki lautalta kasan kookoksia ja metsästä hedelmiä aamiaiseksi muille. Hänen palatessaan Jill ja Fiona olivat heränneet.

Wes Cecile ja Mona olivat ainoat jotka olivat vielä unessa ja Wes ainakin tarvitsi kaiken unen voittaakseen kuumeen, joka oli seurausta tulehtuneesta hain puremasta, eivätkä rinnan ja käsivarsien viiltohaavatkaan kovin hyviltä näyttäneet.

”Huomenta.” Jon sanoi ja laski kantamuksensa naisten viereen.

”Huomenta.” Jill sanoi ottaen yhden mangon Jonin tuomasta hedelmäkasasta.

”Nukuitteko hyvin?” Jon kysyi naisilta yrittäen saada keskustelua aikaiseksi.

”Paremmin kuin lautalla ollessa.” Fiona sanoi katsellen rantaa mietteliäänä. ”Meidän täytyy kaiketi tutkia koko saari ja toivoa, ettemme ole täällä yksin.”

”Niin.” Jon myönsi ja katsoi merta silmät tummina. ”Haluaisin kovasti päästä täältä takaisin sivistyksen pariin, vaikka joutuisimmekin kertomaan, mitä oikein tapahtui.” Hän lisäsi totisena.

”Niin.” Jill sanoi melkein kuiskaten ja hänen silmänsä tummenivat ja alkoivat kimmeltää pehmeästi. Kirkas pisara karkasi hänen poskelleen, kun hän muisti yön, joka oli jäänyt Mattin viimeiseksi. ”Voi miten toivon, että tämä kaikki olisi vain pahaa unta, josta pian herään.” Hän lisäsi hiljaa.

”Sitä me kaikki toivomme.” Jon sanoi ja istuutui Jillin viereen. ”Mutta nyt on ajateltava eteenpäin, rakennettava jonkinlainen suoja ja sitten tutkittava saarta.” Hän lisäsi yrittäen piristää Jilliä.

”Niin kai sitten.” Jill sanoi ja katsoi Jonia. ”Hyvä että sinä olet ottanut ohjat käsiisi.” Hän lisäsi hiljaa.

”Kiitos… kai.” Jon sanoi ja hymyili pienesti. Jillin sanat olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen, mitä hän ei tietenkään tohtinut tälle kertoa.

Pieneen leiriin laskeutui jälleen syvä hiljaisuus, jonka rikkoi vain lokkien loputon nahistelu.

Hawaji, tukikohta viikkoa aikaisemmin

”Onko saareen saatu yhteyttä?” Logan kysyi astellessaan työpisteeseensä.

”Ei, yhteydet ovat yhä poikki.” Emma vastasi. ”Lisäksi viranomaiset kielisivät lähestymästä saarta, sillä siellä on tapahtunut tulivuoren purkaus.” Hän lisäsi.

”Hitto.” Logan manasi. ”Toivottavasti ehtivät ajoissa pois sieltä.”

”Voin katsoa, jos saisin satelliittikuvia alueesta.” Emma lupasi ja alkoi naputella päätettään.

”Logan hei, löysin jotain mielenkiintoista, joka sinun olisi syytä nähdä.” George niminen nuorimies huikkasi omalta työpisteeltään.

”Hyvä on.” Logan sanoi nousten paikaltaan ja asteli Georgen luokse.

”En tiedä miksi, mutta päätin selvittää osallistujien taustoja ja vastaan tuli tämä.” George vastasi ja näytti listaa. ”Luulen että heillä on joukossaan henkilö, jolla on ottanut alkuperäisen kisaajan identiteetin.” Hän selitti.

”No johan on.” Logan sanoi kohottaen kulmiaan. ”Ota selvää tuosta miehestä, sillä luulen, etteivät asiat ole olleet saarella huonosti pelkästään tulivuoren takia.” Hän lisäsi.

”Selvä on.” George vastasi ja ryhtyi työhön viipymättä.

”Satelliitti kuvat tulivat, mutta ei niistäkään ole apua, niin kauan kun saari on mustan savun peitossa.” Emma sanoi pahoitellen.

”Tehdään niin, että seurataan tilannetta ja kun savu alkaa hävetä, voit yrittää ottaa kuvia hieman lähempää, vaikka epäilenkin heidän jättäneen saaren.” Logan vastasi

Viikko myöhemmin

”Onko mitään uutta?” Logan kysyi astuessaan huoneeseen.

”Ei, mutta saaren läheisyyteen voi jo mennä.” Emma vastasi.

”Logan, sain juuri tiedon, että oikea Craig löytyi kuolleena asunnostaan, oli jo löytynyt kisaajien lähtöpäivänä, eikä poliisista ehditty varoittaa ajoissa.” George huikkasi päätteeltään. ”Kerronko omat huomioni heille päin, vaikka en tiedä auttaako se enää?” Hän kysyi.

”Kerrot tietenkin.” Logan sanoi. ”Ja ota selvää, kuka on se mies, joka esiintyy Craigina”

”Okei.” George vastasi ja kääntyi jatkamaan töitään.

”Emma onko satelliitti kuvissa mitään uutta?” Logan kysyi astellen Emman luokse.

”No sain muutaman hyvän otoksen, joskin näyttää siltä, ettei saarella ole enää ketään.” Emma vastasi.

Logan kumartui katsomaan kuvaa tarkemmin. Saari oli suurilta osin jäähtyvän laavan ja tumman tuhkan peitossa, vain muutama pieni alue oli säästynyt tuholta.

Se osaa rantaa, jolla bambutalot olivat olleet, oli nyt tuhkan peitossa ja majat olivat poissa. Logan katseli säästyneitä alueita ja huomasi yhdessä kohdin jotain.

”Tarkenna tuohon.” Hän sanoi osoittaen pientä vihreää aluetta.

Emma tarkensi ja hetki hetkeltä tuo piste kasvoi ja tarkentui ja siitä saattoi nähdä, että se oli ihminen. Vielä vähän ja tuo ihminen oli tunnistettavissa.

”Craig.” Logan murahti. ”Hän on siis loukussa tuolla, mutta missä muut ovat?” Hän kysyi ääneen.

”Pitäisiköhän hänet hakea tuolta?” Emma kysyi.

”Varmaankin, sillä hänellä lienee paljon kerrottavaa ja lisäksi poliisi on kiinnostunut hänen toimistaan.” Logan vastasi kulmat kurtussa. ”Hitto!” Hän manasi ja toivoi, että muutkin löytyisivät pian ja olisivat kunnossa.

Logan marssi työpöydällä olevan puhelimen luo ja tarttui siihen.
”Minä tässä Patty. Ilmoittaisitko Merisiilin Kapteenille, että laivan täytyy olla valmiina lähtöön vuorokauden kuluttua. Määränpäänä on 100 kilometriä Hawajista etelään sijaitsevat korallisaaret tyynellä merellä.. aivan juuri ne samat saaret. (Hetken kestävä tauko, kun Logan kuuntelee Pattyn vastausta) Hienoa, lähetän tästä hyvästä sinulle rasian suklaata. Jään odottamaan, että Kapteeni Hasselhoff ottaa yhteyttä minuun, kun miehistö on saatu kasaan… niin ja Patty, haluan saman miehistön kuin Uuden Seelannin matkalla.. Selvä, hei sitten.”

Suljettuaan puhelimen Logan istahti edessään olevalle tuolille unohtaen muut huoneessa olijat, nosti lasit nenälleen ja rupesi selaamaan pöydällä olevia muistiinpanojaan ja merikarttoja. Toiset tajusivat, että oli aika vetäytyä omiin puuhiin. Aikaa oli vain vuorokausi ja heidän täytyisi hoitaa asiat kuntoon viranomaisten kanssa, että saarelle loukkuun jäänyt rikollinen saataisiin pidätettyä. Oli myös kartoitettava laivojen kulkureittejä ja selvitettävä kaikki mahdolliset yksityiskohdat, joiden avulla saarella olleiden osallistujien kohtalo selviäisi.

****

Samaan aikaan viidakossa, Jon oli päättänyt tehdä tutkimusretken saarella. Jonin mukaan lähtenyt Jill pysytteli vaiti, vaikka halusikin tämän tästä huudahtaa, kun jalkojen ympärillä ja puiden oksistoissa kiipeili kaikenkarvaisia eläimiä ja otuksia, aina vihreistä kymmenjalkaisista känsäkätisiin banaanin syöjiin. Jill puri huuliaan yhteen ja seurasi Jonin vanavedessä jäykin askelin. Jon huomasi Jillin jäykistyneen olemuksen ja peitti huulilleen hiipineen huvittuneen hymyn. Jill ei huomannut Jonin huvittuneisuutta, mikä oli hyvä Jonin kannalta. Tämä olisi saattanut kuulla kunniansa, jos olisi uskaltanut virnuilla Jillin ötökkäkammolle.

Rannalle jääneet tytöt Cecile ja Fiona hoitivat kuumeista Wesiä ja rakensivat suojaa polttavan auringon kannustamina. Liiallinen kuumuus ei kuumehourepotilasta auttanut, päinvastoin pahensi tämän vointia. Tytöt loivatkin tämän vuoksi useaan otteeseen huolestuneita silmäyksiä kalpeaan Wesiin. Fiona kiipesi rannan tuntumassa oleviin puihin ja repi niistä alas tuuheita lehmuksia. Cecile ja Mona puolestaan kasaili rannalle ajautuneita ajopuita, laudankappaleita ja kaatuneita puunrunkoja yhteen kasaan majatarpeiksi. Wes nukkui lautalla suojanaan lehmuksista rakennettu auringonvarjo.

Äkkiä viidakosta kuului veret seisauttava kauhunhuuto. Monan käsissä ollut ajopuu tipahti maahan säikähdyksestä. Tytöt katsoivat toisiaan pelosta lamautuneena.
”Oliko se Jill?” Fiona kuiskasi ääni väristen.
”Se kuulosti aivan Jilliltä. Mitä siellä oikein tapahtuu?” Cecile kysyi kalveten.
”Pitäisikö meidän mennä katsomaan, jos he vaikka tarvitsevat apua..” Fiona henkäisi ja katseli viidakkoa epäröiden.
”Emme me voi. Ei Wesiä voi yksin jättää, eikä porukasta hajaantuminen taida olla viisasta. Jos tuolla viidakossa on jotain, meidän on paras pysyä rannalla. Jon pitää huolen Jillistä. He tulevat kyllä sieltä takaisin.. ainakin toivon niin..” Mona sanoi viimein saatuaan itsensä rauhoittumaan.
 

Tytöt jatkoivat puuhiaan tietämättöminä Jillin ja Jonin kohtalosta. Pian Hieman kauemmaksi rannasta, ensimmäisten palmupuiden kupeeseen kohosi suoja, jonka lattiaksi pääsi ihana ja uskollinen lautta.

Ei mennyt aikaakaan kun suojaa tarvittiin, kun äkillinen kaatosade alkoi pieksää raipan tavoin kuivaa hiekkaa ja viidakkopuiden lehmuksia majan ympäriltä. Hetken aikaa sade takoi säälimättömästi kaikkea allensa osuvaa, mutta hiljalleen se hellitti ankarimman otteensa ja pudotti pisaroitaan kevyemmin.

"Mistä tuo sade ilmestyi, eihän taivaalla ole pilviä lainkaan?" Mona kuiskasi ja katseli silmät suurina omituisen sinistä taivasta. Fiona ja Cecile eivät osanneet vastata, sillä näky sai heidät aivan sanattomiksi. Sademetsän takaa loistava aurinko työnsi valokaistaleita mereen saaden sen kimmeltämään tuhansien timanttien tavoin ja suuret kosteat pisarat iskeytyivät viidakon kasvustoon hajoten pienemmiksi pisaroiksi kadoten sitten vihreän paratiisin vehreyteen.

Toisaalla sademetsän uumenissa Jill ja Jon patikoivat eteenpäin, näkemättä muuta kuin metsää ja sen eläimiä.

Jillkin alkoi hiljalleen rentoutua, kun huomasi ettei eläimet tulleet lähellekään heitä, lukuun ottamatta muutamaa uteliasta lintua ja pikkuapinaa. Eteneminen sujui rauhallisesti siihen asti kunnes äkkiä maa vajosi heidän jalkojensa alta. Jillin huulilta karkasi pelästynyt huuto, kun he painuivat maa kerroksen läpi ja tömähtivät jonkinlaiseen maanalaiseen onkaloon.

”Mitä tapahtui?” Jill kysyi rauhoituttuaan hieman.

”En tiedä.” Jon vastasi katselleen ympärilleen ja yrittäen hahmottaa ympäristöä onkalon hämärässä. ”Toivottavasti pääsemme täältä pois.” Hän lisäsi vilkaisten ylöspäin.

Siinä kohtaa, josta he olivat pudonneet, näkyi kaistale sinistä taivasta, muuten peittävä maa toimi eräänlaisena katoksena.

Jill nousi seisomaan ja tunsi miten jokin luikerteli hänen jalkansa päältä. Huuto purkautui väkisinkin hänen huuliltaan ja kantautui aina rannalle asti.

”Rauhoitu.” Jon sanoin ja nosti käärmeen sivummalle. ”Sehän oli täysin vaaraton.” Hän lisäsi ja sai viimeinkin Jillin rauhoittumaan.

”Hyi miten inhottava otus.” Jill mutisi ja värähti muistaessaan miltä otus oli tuntunut jalkaa vasten.

Samassa jokin alkoi rummuttaa maata ja osa pisaroista tipahteli onkaloon, kastellen siellä olijat.

He kumpikin vilkaisivat ylös aukosta ihmetellen sinistä taivasta, vaikka satoi. Mistä kummasta vesi oikein tuli?

Jon vetäytyi luolan aukon sisäpuolelle ja veti Jillin mukanaan sen hämärään kosteuteen. Jill pyristeli hetken aikaa vastaan, mutta tajutessaan pelkonsa typeryyden, hän siirtyi suosiolla Jonin perässä luolan suojiin. Inhosta värähtäen Jill hakeutui lähemmäs Jonia, joka kietoi turvalliset käsivartensa tytön ympärille rauhoittaakseen tätä hieman.

”Ei mitään hätää. Näin on parempi. Emme kastu täällä niin pahasti. Odotetaan kuuron laantumista, ennen kuin yritetään päästä täältä ylös.” Jon kuiskasi lempeästi Jillin korvaan.
”Ehkä olet oikeassa. Odotetaan täällä hetki.. mutta syvemmälle luolaan en suostu menemään.” Jill vastasi heikolla äänellä. Jonia huvitti, mutta hän ei näyttänyt sitä tytölle.

Sadetta kesti tovin, jonka aikana Jon ja Jill asettuivat mukavasti luolan suojiin odottelemaan ilman selkenemistä. Kumpikaan heistä ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin sellaista sadetta. Jon käänsi katseensa kohti taivasta, vaikkei pystynytkään näkemään sitä kunnolla kasvillisuuden vuoksi.

”Tässä saaressa on jotain outoa. En vain osaa sanoa, mikä on vialla.” Mies totesi hetken kuluttua ja käänsi katseensa pelokkaan oloiseen Jilliin. Useiden kymmenien minuuttien kuluttua sade viimein lakkasi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Jon ja Jill astuivat esiin päivänvaloon. Jon yritti kiivetä takaisin maan tasalle, mutta vesi oli kastellut maannoksen liejuiseksi, joten kiipeäminen oli todella vaikeaa. Luolan repeämän seinämät olivat erittäin hankalia tapauksia, koska maannos antoi ikävästi periksi miehen painon alla. Yritys toisensa jälkeen epäonnistui ja Jon liukui yhä uudestaan ja uudestaan takaisin luola aukon pohjalle.

”Pahus” mies kirosi äänekkäästi. Miehen hermostuminen sai Jillinkin hieman hermostumaan. Hän yritti vielä muutaman kerran ja kun se ei vieläkään tuottanut toivottua tulosta, hän antoi periksi.
”Odotetaan, että tuo kuivuu vähän.” Jon sanoi vilkaisten Jilliä.
”Mutta siihen voi mennä päiviä.” Jill parahti.
”Tuskin nyt sentään näillä leveyspiireillä, jollei uusi sade yllätä.” Jon yritti rauhoittaa kiihtynyttä kumppaniaan.

He kumpikin astelivat peremmälle onkaloon, ollakseen suojassa jos alkaisi taas sataa. He istuutuivat kosteaan mutaiseen maahan levähtämään, sillä märässä mudassa kipuaminen oli verottanut Jonin voimia aika tavalla.
 

Aika kului hitaasti ja heillä oli seuranaan vain toisensa, sekä ulkoa kantautuvat eläinten äänet. Jill kuunteli eläinten ääniä hermostuneena ja katseli ympärilleen valmiina syöksymään pakoon, jos vain näkisi isoja hyönteisiä tai niljakkaita käärmeitä. Häntä puistatti edelleen sekin, joka oli luikerrellut jalan päältä. Hän vilkaisi nopeasi Jonia ja huomasi tämän torkahtaneen. Jill antoi anteeksi sen, sillä arvasi, ettei ollut helppoa yrittää ylös liejuista seinämää pitkin.

Äkkiä onkalon toinen pää täyttyi niin kirkkaalla valolla, ettei Jill ollut ennen moista nähnyt. Hän töni kevyesti Jonia ja sai tämän havahtumaan kevyestä unestaan. Tuo valo täytti koko onkalon, joka nyt oli yhtä valoisa kuin jos he olisivat seisseet ulkona päivän valossa.
”Katso.” Jill sanoi osoittaen valoa ja nousi seisomaan.
”Mistähän se mahtaa tulla?” Jon ihmetteli ääneen ja noudatti Jillin esimerkkiä, sillä tuossa valossa oli jotakin oudon majesteettista.

Melkein huomaamattaan Jon yritti pyyhkiä mutaa pois kasvoiltaan, käsistään ja vaatteiltaan. He kumpikin katsoivat valoa pelonsekaisella uteliaisuudella ja huomasivat, ettei se sattunut silmiin lainkaan.
Jill ojensi kätensä varovaisesti kohti pehmeästi väreilevää valoa ja veti sen sitten nopeasti pois, kun äkkiä valosta astui kaksi pitkää ja ylvästä hahmoa.
Nuo hahmot vaikuttivat iättömiltä ja heidän kaunispiirteisillä kasvoillaan loisti viisaus. He olivat vaaleita kuin onkalon valaiseva valo, asunsa oli kauniisti kirjottu ja istui kantajalleen kuin valettuna. Pää oli iso ja kasvot sirot ja noita kaunispiirteisiä kasvoja hallitsivat suuret ystävälliset safiirinsiniset mantelin muotoiset silmät, jotka nyt uteliaan ystävällisesti katselivat noita kahta ryvettynyttä ihmistä.

”He eivät ole täältä, mutteivät vaikuta yhtään vihamielisiltä.” Jon sanoi kunnioitusta äänessään, sillä ymmärsi hyvin, että nuo olennot olivat paljon ihmistä kehittyneempiä.
”He ovat kauniita.” Jill henkäisi, muttei uskaltanut liikahtaakaan, vaikka jokin sisällä sanoi, ettei noilla siroilla olennoilla ollut pahoja aikeita.
”Me tulemme rauhassa, älkää siis peljätkö” Sanoi kaunis sointuva ääni ja toinen olennoista astahti hieman lähemmäksi Jonia ja Jilliä.
Jon oli varma, että olentojen pienet kaunismuotoiset suut eivät olleet värähtäneetkään tuon lauseen aikana, joten heidän täytyi kommunikoida telepaattisesti. Hän, sen enempää kuin Jillkään ei uskaltanut vielä vastata mitään.
”Tulkaa mukaamme.”  Kuului taas tuo kaunis ääni ystävällisesti ja toinen olennoista ojensi pitkäsormisen kätensä kohti Jonia ja Jilliä, kuin vahvistaakseen ystävällisen kehotuksen.
Jon vilkaisi Jilliä ja kysyi; ”Mennäänkö?”
Jill nyökkäsi ja tarttui tiukasti Jonin kädestä kiinni; ”Pysytään kuitenkin lähekkäin.” Hän sanoi ja muisti sitten rannalle jääneet. "Entä muut, he ovat vielä rannalla ja varmaan ihmettelevät katoamistamme."
"Älkää siitä huoletiko, sillä joku meistä noutaa heidät seuraamme." Toinen olennoista sanoi kallistaen päätään hieman ja katsoi uteliaan ystävällisesti Jilliä.
"Kiitos." Jill sanoi ja lisäsi huolestuneena. "Yksi heistä on huonossa kunnossa, kuumeessa ja hänen pitäisi saada levätä."
"Me huolehdimme ystävästänne." Olento sanoi syvällä soinnikkaalla äänellä ja katsoi ystävällisesti Jilliä ja Jonia.
"Me jäämme kiitollisuuden velkaan teille." Jon sanoi syvää kunnioitusta äänessään.
 

Tukikohta
Tunteja ennen lähtöä
 

Emma tarkasteli näyttöruutua uskomatta silmiään ja hänen täytyi oikein hieraista silmiään, että oli nähnyt oikein.

Kyllä se oli saari, mutta ongelma oli se, että aikaisemmin paikka oli ollut vain aavaa merta, eikä kohdalla ollut edes kuumaa pistettä, joka olisi saattanut edes jotenkin selittää uuden saaren ilmaantumisen tyhjästä.

Silti jokin saaressa oli hullusti, mikä saattoi kenties se johtua saareen oudosta säännönmukaisuudesta, Emma pohti ja tiesi, että hänen täytyi kertoa huomiosta Loganille ja heti.
”Logan, en tiedä onko tästä apua, mutta sinun on nähtävä tämä.” Emma sanoi ja viittasi Logania tulemaan luokseen.
Tämä astelikin ripein askelin Emman luo, sillä uusi tieto saattoi auttaa heitä löytämään kadonneet.
”Katso tuota saarta.” Emma sanoi ja jatkoi. ”Se ei ole ollut siinä ennen ja tarkastin sen vielä kaikista kartoistamme, jotka alueesta on tehty.
”Jopa on kummallista.” Logan sanoi ja rypisti kulmiaan. ”Zoomaa kuitenkin lähemmäksi, jotta näemme onko siellä muuta elämää kuin elukoita.” Hän sanoi.
Emma teki työtä käskettynä.
”Pysähdy, tarkenna, vähän vielä lähemmäksi, juuri noin.” Logan sanoi ja heidän silmiensä eteen tuli kuva pienestä majantapaisesta ja sen lähistöllä seisoi pari ihmistä. ”Tarkenna noihin kahteen vielä vähän ja jos vain pystyt, niin ota selvää ovatko he etsimiämme kadonneita.” Hän sanoi.
”Selvä on.” Emma sanoi ja naputteli käskyjä ruudulle ja kuva selkeni ennestään ja kasvojen tunnistusohjelma yritti saada kuvan kummakin naisen kasvoista. Pian alkoi näyttää siltä, ettei ohjelma siihen pystyisi, mutta se kuitenkin yllätti ja pian oli Cecilen ja Fionan tiedot ruudussa.
”Hienoa Emma! He ovat meidän kadonneitamme.” Logan sanoi tyytyväisenä. ”Toivottavasti myös muut ovat hengissä.” Hän lisäsi huolestuneena.
Emma naputteli käskyjä koneelleen, joka nappaili kuvia minuutin välein ja pian kuvissa näkyi vielä yksi nainen, jolla oli tulipunainen tukka, jonka kasvojentunnistusohjelma tunnisti Monaksi.
”Pidä tuota kohtaa silmällä.” Logan sanoi sillä arveli, että pelastuneita täytyi olla enemmänkin. ”Katsotaan tätä saarta hieman tarkemmin. Zoomaa vähän kauemmaksi.” Hän sanoi.
Kului tovi ja kuului vain naputusta, kun Emma antoi koneelle taas käskyjä. Kuva siirtyi hieman kauemmaksi ja koko saari levittäytyi heidän eteensä. Se näytti olevan täydellinen soikio, ei kovin iso mutta, aivan liian täydellinen sattumanvaraiseksi saareksi, joita etelämerelle syntyi koralliriutoista ja kuumiin pisteisiin tulivuoren purkauksissa toisinaan.
”Hei zoomaa tuonne keskemmälle.” Logan sanoi äkkiä kun huomasi jonkin kirkkaan pisteen melkein saaren keskellä.
”Mistä tuo valo tulee?” Emma kysyi kummissaan, kun kuva oli tarkentunut ja siinä tosiaan näkyi kirkas valo, joka tuntui tulevan jostakin lehvien välistä.
”En tiedä mutta jotenkin minusta tuntuu, ettei se ole meidän tuntemastamme maailmasta lähtöisin.” Logan sanoi hiljaa. ”Meidän on kuitenkin haettava kisaajat pois saarelta, sillä emme voi tietää tuon jonkin tarkoitusperiä.” Hän jatkoi ja lisäsi tiukkaan sävyyn. ”Tästä ei sitten sanaakaan julkisuuteen, onko selvä.”
”Kyllä.” Emma sanoi, sillä osasi pitää suunsa kiinni tarvittaessa, eikä hänestä silloin saisi kiskottua mitään irti.
”Hyvä.” Logan sanoi ja lisäsi. ”Kerro heti jos tuolla saarella ilmenee jotain uutta.”
”Toki.” Emma sanoi ja arvasi, että tämä oli nyt iso juttu ja toivoi, etteivät hallituksen tietyt henkilöt sotkisi näppejään peliin, sillä silloin myös kisaajat olisivat vaarassa.

Kapteeni Hasselhoffin talolla

Päivä ennen lähtöä.

Auringon säteet lämmittivät valkoiseksi kalkitun talon seinää ja jossain sisällä soi puhelin. Keski-iän jo ylittänyt mies nousee vastahakoisesti riippukeinustaan ja harppoo nopein askelin aulaan, ehtiäkseen vastaamaan ennen kuin pirinä ehtii loppua.

Hän nostaa luurin paikaltaan juuri ajoissa. ”Hasselhoff puhelimessa.” Hän sanoo puhelimeen.

”Hei Tim, minä täällä Patty, muistatko.” Naisääni sanoo iloisesti helähtäen.

”No mutta hei Pat, ihana kuulla sinusta.” Tim sanoi ja vaistomaisesti suoristi selkänsä. ”Emme ole nähneet aikoihin, mitä olet tehnyt nämä pari vuotta?” Hän kysyi ja muisti kahdenvuoden takaisen reissun, joka oli koitua heidän viimeisekseen, heidän ajauduttua keskelle myrskyä.

”Mitäpä minä, töitä vain.” Pat vastasi. ”On ihana kuulla äänesi taas pitkästä aikaa.” Hän lisäsi kiusoitellen.

”Et kai soittanut, vain kuullaksesi ääneni?” Tim kysyi naurahtaen kevyesti.

”En toki, vaikka sinua onkin mukava kuunnella.” Pat vastasi ja jatkoi. ”Soitin kysyäkseni oletko valmis lähtemään vesille lyhyellä varoitusajalla?”

”Toki, mutta kerrohan nyt mistä on kysymys.” Tim kehotti.

”Logan tarvitsee sinun apuasi.” Pat sanoi ja lisäsi. ”Olisi haettava muutama henkilö eräästä saarelta, jossa he ovat jumissa.”

”Vai Logan, enpä ole nähnyt häntäkään, sitten viime matkan.” Tim sanoi. ”Kerro hänelle, että Merisiili lähtee vesille hetimiten, soitan vain miehistöni koolle, sillä muuta ei Logan taida kelpuuttaa.” Hän lisäsi.

”Logan ilahtuu kuullessaan viestisi.” Pat sanoi.

”Niin pitääkin.” Tim sanoi ja naurahti taas kepeästi.

”Hienoa.” Pat sanoi ja lisäsi. ”Kuulemiin.”

”Kuulemiin.” Tim sanoi ja painoi yhteyden poikki ja alkoi naputtaa Robert nimisen miehistönsä jäsenen numeroa.

Kesti, ennen kuin Robert vastasi ja Tim alkoi selostaa asiaansa.

”Robert hommaa nopeasti koko miehistö koolle ja tavataan satamassa, Merisiili lähtee taas vesille.” Tim sanoi.

”Kyllä Kapteeni.” Kajahti luuriin.

”Hyvä.” Tim sanoi.

”Kuulemiin, kapteeni.” Robert sanoi.

”Kuulemiin.” Tim sanoi ja laski kuulokkeen paikalleen.

Tämän jälkeen hän suunnisti vaihtamaan kesäisen asunsa Kapteenin univormuun. Sillä eihän nyt kapteenin sopinut koikkelehtia laivansa kannelle iloisenkirjavissa shortseissa.

Seuraavana päivänä

Timothy Hasselhoff, Merisiilin kapteeni seisoi ylemmällä kannella ja seurasi miehistönsä askareita tyytyväisenä. Tosiasiassa hän oli kaivannut takaisin vesille.

Hän oli onnellinen ollessaan laivansa kannella ja saadessaan haistella meri-ilmaa, kuunnella lokkien kirkunaa, sekä aaltojen liplatusta, niiden osuessa laivan laitoja vasten.

Tukikohta

Päivää ennen lähtöä

Logan istui paikallaan lukien Georgen vale-Craigista kaivamaan tietoa, sillä halusi olla varma siitä, mitä heillä olisi vastassa, kun he noutaisivat miehen saarelta ja sen jälkeen muut kisailijat.

He eivät voineet olla varmoja kuinka moni oli hengissä, kun he pääsisivät perille, vai odottaisiko siellä raatoja. Puhelimen pärinä herätti Loganin mietteistään ja tämä tarttui nopeasti luuriin ja vei sen korvalleen.

"Saywer" Logan vastasi.

"Hei Logan, täällä Patty. Haluaisin vain ilmoittaa, että Kapteeni Hasselhoff on valmis lähtemään vesille, ovat huomiseen mennessä valmiina." Patty sanoi.

"Hienoa." Logan sanoi ja hymyili. "Kiitos Pat." Hän lisäsi tyytyväisenä.

"Ole hyvä vain." Patty sanoi naurahtaen. "Kuulemiin:"

"Näemme sitten huomenissa." Logan sanoi ja lisäsi. "Kuulemiin."

Hän laski luurin leveästi hymyillen paikalleen. Asiat alkoivat luistaa, kun nyt loppukin sujuisi hyvin, hän ajatteli.

*********

Jill tunsi olonsa kummallisen kevyeksi ja puristi Jonin kättä hieman hermostuneena, kun he seurasivat edessään kulkevia hahmoja. Valo heidän edessään kirkastui ja kietoutui heidän ympärilleen.

Jill häikäistyi valosta niin, ettei nähnyt enää eteensä. Hän tunsi vain Jonin lämpimän käden tiukan ja lempeän puristuksen omassaan. Hitaasti hän lipui pehmeään tiedottomuuden tilaan. Valo kirkastui kirkastumistaan, kunnes se katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin, jättäen jälkeensä vain tyhjän pimeyden.

Kului pitemmän aikaa, kunnes saapuva ilta muuttui yöksi ja yö aamuksi. Jill aukaisi silmänsä ja ojensi voihkaisten puutuneita lihaksiaan. Samassa tyttö hätkähti tajutessaan, että hänen vartalonsa oli kietoutunut Jonin lämpimän kehon ympärille. Jonin rintakehä kohoili rauhallisesti ja mies tuoksui hyvälle, vaikka he eivät olleetkaan nähneet saippuaa pitkiin aikoihin. Jill huokasi ja painautui takaisin miehen lämmintä rintaa vasten rentoutuneena. Tuntui hyvältä olla lähellä Jonia, Jill huomasi ajattelevansa.

Jill sulki silmänsä ja nautti auringon lämmöstä kasvoillaan. Tyttö antoi ajatustensa karata kielletyille teille ja äkkiä hän oli hyvin tietoinen vierellään nukkuvasta miehestä, tämän voimakkaista käsivarsista vyötäisillään ja kutittavasta parransängestä otsallaan.

Jillin huulille kohosi pehmeä hymy, joka leveni levenemistään. Tyttö mietti, mitähän mies tuumaisi, jos hän kumartuisi suutelemaan tätä vaivihkaa. Jill kohottautui jälleen katselemaan miehen levollisia kasvoja ja äkkiä hän muisti, mitä oli tapahtunut.
 

Jill muisti hahmot valossa ja sen viimeisen muistikuvan Jonin lämpimästä kädestä omaansa vasten. Tyttö hyppäsi säikähtäneenä pystyyn ja haki katseellaan muukalaisia. Tytön äkillinen liike sai myös Jonin havahtumaan rauhaisasta unesta. Mies kohottautui istumaan haukotellen ja katseli ihmeissään Jillin hätäisiä pyrähdyksiä.
”Mitä ihmettä sinä teet?” Jon kysyi kummastuneena.
”Se valo Jon ja ne muukalaiset. Missä he ovat?” Jill kysyi hämmentyneenä ja tähyili ympärilleen. Jon hieroi silmiään ja meni hetken aikaa, ennen kuin hän tajusi, mistä ihmeestä Jill oikein puhui.

”Tosiaan. Nyt muistan, että me seurasimme heitä kohti valoa ja sitten.. hetkinen.. sitten en muistakaan enää mitään. Mehän olimme kuopassa, emmekä päässeet sieltä ylös, joten seurasimme niitä olentoja kohti valoa, mutta miten me olemme tänne joutuneet?” Jon mumisi tapahtumia mielessään kerraten ja katseli kuinka meri piiskautui rantakalliota vasten. He olivat siirtyneet viidakosta korkealle kalliolle, josta pystyi näkemään kauas merelle ja valkoiselle rannalle, jonne he olivat rantautuneet lautalla.

He näkivät liikettä rannalla, mutta eivät kyenneet näkemään keitä rannalla olijat olivat. Olentoja ei näkynyt missään ja kumpikaan heistä ei enää ollut varma, olivatko he todella nähneet valosta tulleita olentoja vai olivatko he nähneet vain unta.
 

*********

Samaan aikaan rannalla Mona käveli levottomasti edestakaisin. Edellisenä iltana olivat leiskuneet kummalliset valot viidakon kätköistä, mutta he eivät olleet uskaltaneet ottaa selvää valon alkuperästä. Herättyään aamulla tytöt olivat saaneet kokea epämiellyttävän yllätyksen. Wes oli kadonnut heidän viereltään majasta jälkiä jättämättä. Levottomuus alkoi näkyä jokaisessa heistä ja sitä pahensi kauhea epätietoisuus Jillin ja Jonin kohtalosta.

Mona ja Fiona olivat juuri ottaneet yhteen, sillä Monan mielestä heidän ei kannattaisi lähteä syvemmälle viidakkoon etsimään kadonneita kun taas Fionan mielestä heidän täytyisi lähteä viidakkoon mitä pikimmiten. Cecile istui kalpeana ja hiljaisena majassa seuraten toisten riitelyä. Hän oli aivan liian järkyttynyt riidelläkseen mistään.

”Meidän on mentävä muiden luo takaisin. Ihmettelevät varmaan, missä me olemme.” Jill sanoi ja katsoi rantaa.

”Niin.” Jon myönsi ja katseli naisen jotenkin oudon pehmeää olemusta. ’Mitä pahusta ne olennot meille tekivät?’ Hän mietti, vaikka jotekin tajusi, etteivät nuo olennot olleet tehneet ainakaan mitään pahaa heille. ’Tuskinpa olisivat laskeneet meitä vapaaksi, jos aikeet olisivat olleet pahat.’ Hän tuumi sitten ja antoi katseensa taas eksyä Jilliin.

Pitkän tovin he istuivat aloillaan katsellen hiekkarantaa ja siihen osuvia maininkeja. Lokit kirkuivat jossain lähistöllä ja sademetsästä kantautui sen asukkaiden ääniä.

”Mennäänkö sitten?” Jon kysyi rikkoen pitkän hiljaisuuden.

”Mennään vain.” Jill sanoi ja hymyili pienesti.

He laskeutuivat alas kalliolta ja alkoivat kulkea eteenpäin auringon lämmittämässä hiekassa kohti majaa.

*********

Fiona ja Mona huusivat yhteen ääneen, eivätkä kuulleet mitään muuta kuin toisensa. Cecile puolestaan katseli apeana hiekkarantaa johon aallot osuivat. Aivan yllättäen hän huomasi katsovansa kahta hahmoa, jotka astelivat hiekkarannalla, suunnaten kohti majaa. Hän kömpi ulos majasta ja nousi hitaasti seisomaan, varjostaen silmiään kädellään.

Hymy hiipi pitkästä aikaa Cecilen suupieliin, sillä hän oli tunnistanut tulijat.

”Jill, Jon!” Hän huudahti ja sai Fionan ja Monan vaikenemaan.

Kumpikin kääntyi katsomaan ensin Cecileä, sitten Jonia ja Jilliä, jotka astelivat rauhallisina pitkin hiekkarantaa.

Fiona ja Mona katsoivat hiukan noloina toisiaan ja mutisivat toisilleen anteeksipyynnöt, kunnes liittyivät Cecilen tervetulokomiteaan, joka otti nuo kaksi kateissa ollutta suurella ilolla vastaan.

Kun Jill ja Jon pääsivät majalle, alkoi kysymyksiä sadella, sillä toiset halusivat tietää mitä kummaa oikein oli tekeillä. Kärsivällisesti he vastasivat toisten kysymyksiin niin hyvin kuin taisivat.

Fiona, Mona ja Cecile tuskin uskoivat korviaan, kun nuo kaksi kertoivat kokemastaan.

”Oletan, että Wes on turvassa ja he varmaankin palauttavat pian hänet takaisin seuraamme.” Jill rauhoitteli, kun Cecile oli kertonut mitä he olivat kokeneet ja nähneet. ”He, tai siis nuo olennot vaikuttivat ystävällisiltä ja eivätkä he kai olisi päästäneet meitä, jos heillä olisi ollut pahat mielessään.” Hän lisäsi vielä.

Fiona katseli Jilliä ja Jonia kulmat kurtussa, sillä hän tunsi, että jokin heissä oli muuttunut, ei pahalla tavalla, mutta jotain heissä oli uutta, jokin jolle hän ei löytänyt tarpeeksi kuvaavaa sanaa mielessään.

Jill näytti jotekin pehmeämmältä ja aina kun tämä kuvitteli, etteivät muut katsoneet, hänen oma katseensa karkasi Jonin rauhalliseen olemukseen.

’Onko heidän välillään tapahtunut jotakin vai kuvittelenko kenties?’ Fiona tuumi mielessään ja tavallaan oli tyytyväinen, sillä ainakaan Jill ei niin kovin murehtisi Mattia, jos oli löytänyt uuden ihastuksen tai kenties rakkauden.

Päivä eteni verkkaan ja nuo viisi istuksivat majan läheisyydessä. He eivät tunteneet halua seikkailla metsässä ja sitä paitsi, Wes saatettiin palauttaa milloin tahansa, joten tämä saattaisi pelästyä, jos ei löytäisi ketään majalta.

Aurinko laski mailleen, värjäten taivaanrannan punaisen ja kullan hehkulla, jonka merenpinta heijasti kauniisti.

Jon ja Jill kävelivät rannalla, kun taas Cecile, Mona ja Fiona istuivat omissa oloissaan, nyt kun ei tarvinnut olla huolissaan kenestäkään.

Ainoa mitä jokainen toivoi, oli se että he pääsisivät pian pois tältä saarelta, takaisin sivistyksen ja omien läheisten pariin.

Sitä he eivät vain tienneet että pelastus oli jo matkalla heitä noutamaan, joskin se tekisi pienen mutkan ja noukkisi kisailusaareen jääneen rikollisen talteen.

Lähtö

Logan kiirehti laiturille, ehtiäkseen Merisiilin kyytiin, sillä halusi itse olla varmistamassa, ettei tuosta henkilöllisyytensä valehdelleesta miehestä koituisi ongelmia, ennen kuin he saisivat loputkin pelastettua.

”Kapteeni Hasselhoff otaksun.” Logan sanoi leikkisästi ja puristi lämpimästi paljon meriä kyntäneen miehen ahavoitunutta kättä.

”Hauska nähdä sinua Logan.” Kapteeni vastasi leveästi hymyillen.

”Mitä sinulle on jo kerrottu tästä operaatiosta?” Logan kysyi.

”Ei paljoa.” Kapteeni vastasi ja katsoi hivenen uteliaasti Logania.

”Hemmetti. No minäpä kerron missä mennään.” Logan sanoi ja selitti lyhyesti tilanteen.

”No eiköhän me yksi kriminaali aina osata pitää järjestyksessä.” Kapteeni hymähti viimein, kuultuaan sen minkä Logankin tiesi. Joskin Logan oli tarkoituksella jättänyt kertomatta tuosta kummasta ilmiöstä saarella, josta he olivat osan kadonneista löytäneet.

”Hei Logan, sinulle on puhelu.” Sanoi Robert ja ojensi luuria Loganille.

Logan otti luurin ja vastasi siihen.

”Emma täällä hei, sain uutta kuvaa saaresta ja satelliitti havaitsi kaksi kadonnutta lisää.” Emma selitti esiteltyään itsensä. ”Onhan sinulla kannettavasi mukana, sillä ajattelin lähettää kuvat sinulle, että saat katsoa ne itse vielä kertaalleen ja lisäksi Georgella on sinulle uutta infoa, jonka tahtonet ottaa vastaan.

”Tietysti, odota pieni hetki.” Logan sanoi ja nosti repustaan kannettavan tietokoneensa, jonka nosti edessään olevalle pöydälle ja aukaisi. Kului tovi, kun kone raksutti ja pian se oli toimintakunnossa. ”No niin anna tulla.” Hän tokaisi.

”Heti.” Emma vastasi ja Logan kuuli miten tämän sormet nakuttivat näppäimistöä kiivaasti. Kesti tovi, jos toinenkin ja pian alkoi Loganin kannettava raksuttaa, käsitellessään saapuvia tietoja. Koko ajan Logan odotti kärsivällisesti, kunnes kaikki tarpeellinen oli viimeinkin saapunut. Tämän jälkeen hän pääsi viimeinkin katsomaan kuvia ja lukemaan kaiken, mitä George oli lähettänyt hänelle.

”Kiitos Emma ja kiitä Georgea myös.” Hän sanoi.

”Sen teen ja toivottavasti matkanne onnistuu.” Emma vastasi.

”Toivotaan niin.” Logan sanoi ja päätti puhelun, kääntyen tutkimaan saapunutta tietoa.

Myöhemmin hän näytti Kapteenille kuvat ja tiedot Craigista, joka oli poliisien vanha tuttava ja tunnettiin paremmin nimellä Patrick Johnsson.

”Kaveri on ollut kiireinen ja ehtinyt näköjään tehdä suunnilleen kaikkea alkaen näpistelystä murhaan asti.” Kapteeni tuumasi luettuaan miehen tiedot.

”Siksi olemme hänen suhteen erityisen varovaisia, sillä jos hän kykenee murhaan, hän myös kykenee kaappaaman Merisiilin.” Logan sanoi vakavana. ”Ja viimeksi nyt mitään merirosvousta kaipaisimme riesaksi.”

”Totta.” Kapteeni vastasi ja lisäsi. ”Mutta onneksi minun mieheni kykenevät pitämään kyseisen saastan ojennuksessa.”

”Hyvä.” Logan sanoi, talletti tiedot ja sulki sitten kannettavansa, jonka sujautti takaisin reppuunsa. ”Minä vien kamani hyttiini, kai minä saan sen saman kuin viimeksikin?” Hän lisäsi leikkisästi.

”Kyllä vain.” Kapteeni sanoi virnistäen.

Matkalla

Vihdoin ja viimein oli Merisiili irrotettu laiturista ja nyt se lipui tasaiseen tahtiin kohti ulappaa, suuntanaan ensin kisa saari.

Päivät kuluivat verkkaan ja Logan sai tukikohdasta tietoa tasaiseen tahtiin, niin Patrickista, kuin myös tuosta toisesta saaresta. Viimeisen tiedon mukaan pelastuneita oli kuusi, eikä enempää ollut löytynyt tai ainakaan heitä ei kuvissa näkynyt.

Saarella

Päivät kuluivat verkkaan ja Jill heräsi huomaamaan muutamia outoja muutoksia itsessään ja lisäksi hän oli joutunut pariin otteeseen juoksemaan pusikkoon oksentamaan.

Ensin hän ajatteli saaneensa vatsataudin jostakin syömästään, mutta tajusi sitten että he kaikki olivat syöneet samaa, joten sen olisi pitänyt vaikuttaa heihinkin.

Sitten hän melkein arvasi mistä oli kyse ja pelästyi hieman, sillä ei kokenut olevansa valmis siihen. Sen oli täytynyt tapahtua tuon oudon kohtaamisen aikana, mutta miten?

Hän pohti voisiko kertoa huomiostaan kenellekään, etenkin Jonille kertomista hän arasteli, kun ei tiennyt miten tämä asiaan suhtautuisi. Toisaalta Jill tiesi, että hänen olisi jossakin välissä pakko kertoa, viimeistään sitten kun muutkin sen huomaisivat vaivatta.

Kolmas päivä oli kulunut jo puoleen, kun Jill äkkäsi tutun punapäisen hahmon astelevan pitkin hiekkarantaa, näyttäen hieman eksyneeltä.

Jill juoksi kertomaan muille näkemästään ja pian kaikki kiirehtivät vastaanottamaan Wesin. Heitä kiinnosti tietää, mitä tälle oli tapahtunut ja oliko tämä kunnossa.

Miehellä oli kyllä samat vaatteet kuin kadotessaankin, mutta muuten tämä näytti olevan kunnossa, eikä kuumeesta ollut enää tietoakaan.

Vain vaaleat arvet jalassa ja rinnassa muistuttivat hyökkäyksestä, jonka kohteeksi nuorukainen oli joutunut.

Hän katsoi Jilliä ja Jonia kuin olisi tiennyt, heidän kokemuksestaan. Mona rypisti kulmiaan huomattuaan miten oudosti nuorukainen oli katsonut Jilliä ja Jonia.

Muut kyselivät kaikkea mahdollista Wessiltä ja tämä vastasi parhaan kykynsä mukaan kyselyihin.

Pian kysymykset alkoivat ehtyä ja ilta alkoi saapua hiljalleen.

”No niin nyt me kaikki kuusi olemme koossa ja ainoa tehtävä on odottaa, että joku löytäisi meidät täältä ja veisi pois.” Jon sanoi rauhallisesti, kun ilta alkoi hiljalleen pimetä ja yksi toisensa jälkeen kömpi majaan lepäämään.

Päivät vierähtivät verkkaan, eikä ketään huvittanut lähteä seikkailemaan muualle, vaan jokainen näytti haluavan pysyä rannalla, satunnaisia pieniä retkiä metsikköön lukuun ottamatta.

Eräänä kuulaana aamuna Jon seisoi rannalla ja tähysi tapansa mukaan ulapalle, vaikka epäilikin, ettei siellä mitään näkyisi.

Hämmästys oli suuri, kun hän huomasi vaalean pisteen kauempana ja tuo piste näytti lähestyvän tasaisesti.

Siltä seisomalta hän juoksi kertomaan muille näkemästään ja pian he kaikki kuusi seisoivat rannalla tähyten ulapalle, jossa tosiaan oli jokin vaalea, joka lähestyi saarta.

Mitä lähemmäksi tuo vaalea tuli sitä varmemmin he tajusivat näkemänsä laivaksi, ei kovin suureksi, mutta kumminkin laivaksi ja se että se oli vain tullut lähemmäksi, kertoi siitä, että se oli tulossa noutamaan heitä.

Varmuus asiasta kasvoi sitä enemmän, mitä lähemmäksi laiva saapui. Pian se pysähtyi sopivaksi katsomansa matkan päähän ja siitä erkani pienempi vene, joka lähestyi rantaa nopeasti.

Muutama extrakuva...

”Senhän piti olla hyvin kiinnitetty.” Jon sanoi ja katsoi typertyneenä lautakasaa, joka oli ollut laituri. ”Meidän pitää ottaa yhteys tukikohtaan, jotta voivat hakea meidät pois.”

”Miksi?” David kysyi.

”Koska, meillä ei ole muuta keinoa poistua täältä, kuin tuo purjevene ja tukikohta.” Jon vastasi kertomatta kuitenkaan sitä, että Scott oli yhä kateissa ja lisäsi. ”Olemme menettäneet toisen, joten ei ole kovinkaan viisasta jäädä tänne enää, ellemme saa uutta purjevenettä.”

David nyökkäsi ja oli hiljaa. Hän katseli köydenpätkiä, jotka osittain lilluivat vedessä ja ihmetteli, kuinka siististi ne olivat leikkautuneet poikki, niin kuin joku olisi ne leikannut poikki. ’Outoa.’ David ajatteli ja painui sitten muiden perään. David sai nopeasti muut kiinni ja kysyi sitten Jonilta, ”pitäisikö muille kertoa ensin, että olemme jumissa täällä, siihen asti kunnes joku tulee hakemaan meidät täältä?”

”Olet oikeassa.” Jon sanoi ja jatkoi. ”Voisit käydä sanomassa muille, että tulevat vapaa-ajan majaan.”

”Ok. Olen jo menossa.” David sanoi ja painui edeltä. Hän törmäsi ensin Fionaan ja Monaan. David kertoi nopeasti, että koko porukka kokoontuu vapaa-ajan majalla.

”Miksi meidän pitää kokoontua? Onko tapahtunut jotain… vakavaa?” Fiona kysyi.

”Tavallaan.” David sanoi ja jatkoi. ”En nyt ehdi jaaritella, pitää vielä saada tieto, Jillille, Wesille ja Mattille.”

”Hyvä on.” Fiona sanoi ja alkoi harppoa kohti vapaa-ajan majaa kiskoen Monan mukaansa.

David lähti etsimään ystäväänsä, sekä Mattia ja Jilliä, jotka hän löysikin siivoamasta pahinta sotkua. David selitti nopeasti samat asiat heille, kuin oli vähän aikaisemmin kertonut Fionalle.

Yhdessä he menivät vapaa-ajan majalle, jossa Jon, Fiona ja Mona jo odottivatkin.

Jon käveli edestakaisin ja silmäili samalla kilpailijoita, jotka istuivat, kuka missäkin. ’Mihin ihmeeseen Craig jäi kuhnimaan?’ Hän ajatteli. ’Ja missä ihmeessä on Scott?’

Jon alkoi tosissaan olla huolissaan Scottista, sillä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan kadota noin vain jonnekin. Juuri kun Jon oli aikeissa lähteä etsimään Craigia, tämä tulikin majaan.

”Missäs sinä kuhnit?” Jon kysyi

”Missäs luulisit.” Craig vastasi.

”No antaa olla.” Jon sanoi ja jatkoi. ”Mene paikallesi, niin päästään aloittamaan.”

Jon silmäili kaikkia ja mietti, kuinka kertoisi tilanteen. Ennen kaikkea, kuinka hän kertoisi, että Scott oli kadonnut, vai jättäisikö kertomatta. Jon henkäisi syvään ja aloitti.

”Näyttää siltä, että me emme pääse pois tältä saarelta, ennen kuin joku meidät täältä hakee, sillä yöllinen myrsky katkoi köydet purjeveneestä, niin että se hakkautui pirstaleiksi.” Jon kertoi. ”Kilpailutoiminta keskeytetään ainakin siihen asti, kunnes saamme uuden veneen. Ai niin ja jos joku teistä näkee Scottin, niin voisi pyytää häntä tulemaan puheilleni.”

”Oliko siinä kaikki?” Matt kysyi.

”Kyllä, halusin vain kertoa kaikille, mitä on tapahtunut, jottei syntyisi väärinkäsityksiä.” Jon vastasi ja jatkoi. ”Voitte nyt mennä vapaasti jatkamaan, mitä nyt olittekin tekemässä ja minä puolestani painun ottamaan yhteyttä tukikohtaamme.”

Kilpailijat hajaantuivat keskustellen tapahtuneesta.

David kertoi Wesille huomiostaan ja yhdessä he painuivat laiturin rippeille katsomaan tapahtunutta.

”Katso.” David sanoi Wesille ja näytti vedessä lilluvaa köydenpätkää.

”Sehän on katkaistu.” Wes sanoi ja kumartui lähemmin katsomaan köydenpätkää, joka liikkui hitaasti edestakaisin virran mukana. ”Menen hakemaan Jonin tänne. Hänelle on kerrottava, että joukossamme on sabotoija.”

Tämän sanottuaan Wes lähti ja David jäi tutkimaan laiturin ympäristöä, löytääkseen jotakin mikä kertoisi, että kuka olisi voinut tehdä niin katalan tempun. Hän kumartui lähemmäksi erästä kiveä, jossa näkyi olevan valkoisia raitoja, maalia Gabriellasta. Hän kuuli askelia ja ajatteli, että Wes oli tulossa takaisin ja nousi ylös.

”Sinähän tulit nopeasti takaisin.” David sanoi kääntyessään, mutta mitään hän ei ehtinyt nähdä, sillä pimeys iski hänen ylitseen kuin suuri hyökyaalto ja vei mukanaan.

Jon meni isolle majalle, ottaakseen yhteyttä tukikohtaan. Hänen astuessaan sisälle majaan, häntä odotti masentava näky, sillä radiolähetin, joka vielä aamulla oli ollut ehjä, oli nyt isketty täysin palasiksi.

'Mitä ihmettä on tekeillä?' Jon ajatteli ja katseli lattialla lojuvia radiolähettimen palasia.

Hän päätti koota kilpailijat taas kokoon ja kysyä, kuka oli hajottanut radion. Oli ilmiselvää, että joku yritti sabotoida Autiosaarella kisaa. No ainakin tunnelma olisi aito. Jon harppoi ovelle ja oli törmätä Wesiin, joka oli tulossa majaan.

”Minulla olikin asiaa sinulle.” Wes sanoi.

”Mitä nyt on tapahtunut.” Jon kysyi ärtyneenä, sillä viimeinen asia, mitä hän tällä hetkellä halusi, oli lisää ongelmia.

”David näytti minulle köydet, joilla Gabriellan piti olla sidottu kiinni ja kun minä niitä katsoin, niin olen sitä mieltä, etteivät ne ole hankautuneet poikki, vaan joku on ne tahallaan katkaissut.” Wes selitti.

”No voi tuhat tulimmaista.” Jon älähti. ”Sehän tästä nyt vielä puuttuikin.”

”Mikä sinulle tuli? Etkö saanutkaan lähetettyä viestiä tukikohtaan?” Wes kysyi hämmästyneenä.

”En, sillä joku on hajottanut radiolähettimen, me olemme täällä omillamme, emmekä saa apua.” Jon sanoi ärtyneenä. ”Meitä ei kaivata ainakaan viikkoon vielä, mutta luulen, että alkavat ihmetellä, kun eivät saa lisää jaksoja lähetettäväksi televisioon.”

Wes oli hiljaa, hän oli halunnut vain olla hauskassa kisassa ja tämä nyt ei ainakaan ollut enää hauskaa.

”Mennään hakemaan muut, heidän täytyy saada tietää, miten pahassa jamassa me nyt olemme.” Wes sanoi.

Matt ja Jill kävelivät hiekkarannalla, kun Fiona ja Mona istuivat vähän kauempana ja nauttivat auringon lämmöstä. Äkkiä Matt näki jotakin roikkumassa palmussa, jonka vihreät lehdet melkein hipoivat vedenpintaa.

”Jill on parempi, ettet katso.” Matt sanoi, sillä hän oli jo huomannut, mikä palmussa roikkui.

Mattin kiellosta huolimatta Jill vilkaisi kaarella olevaan palmuun ja se mitä siellä oli, sai hänen sisuksensa kääntymään ympäri.

”Jill kiltti, mene hakemaan Jon tänne, äläkä sano Fionalle ja Monalle vielä mitään.” Matt sanoi.

Jill nyökkäsi pidellen kättään suunsa edessä, jottei olisi oksentanut siihen paikkaan. Hän kääntyi ja lähti juoksemaan kohti suurinta majaa ja törmäsi päin Wesiä, joka harppoi vastaan.

”Auh!” Jill älähti. ”Katsoisit eteesi.”

”Sinähän se törmäsit minuun.” Wes sanoi hieroen kipeytynyttä käsivarttaan ja kysyi. ”Mihin sinulla oli niin kiire?”

”Minä… ” Jill aloitti, mutta huomasi Jonin, joka oli tullut Wesin perässä. ”Jon sinua minä etsinkin. Matt ja minä… me löysimme ruumiin.”

”Ei, ei, ei, ei.” Jon sanoi ja katsoi Jilliä epäuskoisesti. ”Kerro, ettei tuo, mitä sanoit, ollut totta.”

”Mutta kun se on totta.” Jill sanoi ja jatkoi. ”En minäkään uskoisi, ellen olisi nähnyt.”

Wes ja Jon lähtivät seuraamaan Jilliä, joka johdatti heidät Mattin luokse. Fiona ja Mona huomasivat heidät, nousivat paikoiltaan ja liittyivät seurueeseen.

”Mitä on tekeillä?” Fiona kysyi nähtyään huolestuneen ilmeen Jonin, Wesin ja Jillin kasvoilla.

”Kun tietäisinkin.” Jon sanoi.

Enempää he eivät keskustelleet, sillä he olivat saapuneet Mattin luo. Mona parkaisi ja käänsi katseensa pois palmusta, nähtyään mikä siinä roikkui.

”Sehän on…” Wes aloitti

”Scott!” Jon älähti. ”Miten hemmetissä hän tuonne päätyi?” Hän kysyi ja katsoi epäuskoisena palmussa roikkuvaa Scottin velttoa ruumista.

”Meidän on saatava hänet alas ja haudattua, ennen kuin hänen ruumiinsa alkaa haista.” Matt sanoi ja ryhtyi availemaan solmuja köydestä, jolla Scott oli puuhun sidottu.

Jon ja Wes auttoivat Mattia, kun naiset seisoivat paikallaan ja seurasivat hiljaa miesten työskentelyä.

Pitkän tovin kuluttua he saivat Scottin ruumiin irti palmusta. Wes ja Matt kantoivat ruumiin majalle, jossa heitä vastaan talsi Craig.

”Onko tuo Scott? Mitä hänelle on tapahtunut?” Hän kysyi.

”Sen kun tietäisimme.” Matt sanoi. ”Löysimme hänet killumasta palmusta.”

”Itsemurha kenties.” Craig ehdotti.

”Tuskin, mutta ei pois suljettua.” Matt vastasi ja laski Scottin ruumiin hiekalle. ”Saat auttaa hautaamaan hänet.” Hän lisäsi.

Juuri kun Matt ja Craig olivat kaivamassa hautakuoppaa, joku käveli heidän luokseen. Matt kääntyi katsomaan, kuka tulija oli.

”David.” Matt sanoi hämmästyneenä ja huomasi, että tämä oli lyönyt päänsä johonkin. ”Mitä sinulle on tapahtunut?”

”Minä…” David aloitti ja tuupertui hiekalle.

Matt paiskasi lapionsa kädestään ja syöksyi Davidin luokse. Craig pysyi paikallaan ja näytti hieman happamelta.

”Craig auta, kannetaan hänen majalle. Kuopan voi kaivaa myöhemminkin, sillä tuo ruumis ei karkaa mihinkään.” Matt sanoi ja vilkaisi Craigia.

Craig nyökkäsi ääneti ja tuli Mattin avuksi. Yhdessä he saivat Davidin kannettua majalle, jossa heitä vastaan tuli Wes. Nuorukainen huudahti tukahtuneesti nähtyään ystävänsä.

”Onko hän… kuollut?” Wes kysyi ja seurasi Mattia ja Craigia majaan.

”Ei.” Matt vastasi ja lisäsi. ”Mutta kunnollisen tällin hän on saanut.

”On tainnut olla taas jossakin temppuilemassa ja lyönyt sitten päänsä.” Craig tuumi.

”Ei hän temppuillut.” Wes vakuutti. ”Hän jäi laiturin jämille, kun lähdin etsimään Jonia.” Hän selitti.

”Miksi sinä häntä hait?” Matt kysyi kummastuneena.

”Koska joku yrittää sabotoida kisaa ja koska hän huomasi, että joku oli leikannut Gabriellan kiinnitysköydet poikki ennen myrskyä.” Wes selitti.

”Oletko varma.” Craig kysyi epäillen.

”Olen, sillä katsoin itsekin niitä köysiä.” Wes vastasi.

”Craig jää sinä tänne vahtimaan Davidia Wesin kanssa, niin minä etsin Jonin käsiini.” Matt sanoi, kun he olivat saaneet Davidin vuoteelle.

”Hyvä on.” Craig myöntyi, Wesin tyytyessä mumisemaan jotain joon tapaista.

Matt häipyi etsimään Jonia ja löysikin tämän pian vapaa-ajan majasta. Hän selitti tälle nopeasti, mitä oli tapahtunut.

”Ei, ei, ei, tämä ei voi olla totta.” Jon sanoi ja haroi hermostuneena tummia hiuksiaan. ”Koko kisa on ollut alusta alkaen pelkkiä vastoinkäymisiä.” Hän jatkoi.

”Ymmärrän, mutta luulen, että mitä pikimmin pääsemme täältä pois, niin sitä vähemmän vahinkoja pääsee tapahtumaan.” Matt sanoi vakavana, sillä hänkään ei pitänyt näistä oudoista sattumuksista. ”Ehdotankin, että kyhäämme jonkunlaisen lautan tai veneen ja yritämme päästä lähimpään asuttuun saareen, josta voimme yrittää saada apua.”

”Olet oikeassa.” Jon sanoi ja tunsi itsensä toiveikkaaksi. ”Mennään nyt kuitenkin katsomaan Davidia.” Hän lisäsi.

Ääneti he harppoivat majalle, miettien mitä Davidille oli mahtanut tapahtua ja mihin tämä oli päänsä lyönyt.

Maja oli tyhjä, Craigia ja Wessiä ei näkynyt missään. David retkotti yhä vuoteella, johon hänet oli nostettu ja näytti liikkumattomalta.

Matt syöksyi tarkastamaan Davidin ja saattoi vain todeta, että tämä oli kuollut.

”Kuollut.” Hän sanoi ja kääntyi katsomaan Jonia. ”Ja hän oli elossa kun lähdin sinua etsimään.” Hän lisäsi.

”Tämä peli ei vetele.” Jon sanoi ja alkoi kuulostaa taas hermostuneelta. ”Kutsutaan koko porukka vapaa-ajan majalle ja tämän jälkeen yksikään ei lähde hortoilemaan itsekseen mihinkään.” Hän jatkoi ääni aavistuksen täristen.

”Totta, mutta David ja Scott pitäisi haudata, sillä ei heitä ajoissa mantereelle saada.” Matt sanoi.

”Hyvä on, hoidetaan heidät ensin ja haetaan sitten muut.” Jon myöntyi ja haroi taas hermostuksissaan hiuksiaan.

Yhdessä he kantoivat Davidin paikkaan, jossa Scottin ruumis vielä odotti hautaamista. Hiki pisaroi kummakin otsalla ja valui pitkin selkää, heidän kaivaessaan kuoppaa. Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua kuoppa oli valmis ja he laskivat ruumiit siihen ja peittivät sitten huolellisesti. Matt iski kaksi puista ristiä kummun päälle muistuttamaan Scottista ja Davidista.

Tämän jälkeen he suuntasivat hikisinä ja väsyneinä vapaa-ajan majalle, jossa kaikki neljä naista olivat.

”Oletteko nähneet Wesiä tai Craigia?” Jon kysyi väsyneellä äänellä.

”Emme ole.” Jill vastasi ja katsoi kumpaakin miestä huolestuneena. ”Mitä on tapahtunut?” Hän kysyi.

”David on kuollut.” Matt sanoi hiljaa ja istuutui lähimpään tuoliin. Hetken levähdettyään hän kertoi mitä oli tapahtunut ja toiseen tuoliin istahtanut Jon vahvisti tapahtuneen.

Majaan laskeutui painostava hiljaisuus, jonka aikana naiset sulattelivat saamaansa tietoa ja katselivat kaikkia majassa olijoita huolestuneina.

”Luulen, että Wes tai Craig on asialla, sillä heidän äkillinen katoamisensa huolestuttaa minua.” Jon uskaltautui sanomaan pitkän hiljaisuuden jälkeen.

”Samaa minäkin epäilen, mutta ennen kuin ketään aletaan syytellä, voisimme yrittää ensin tutkia, mistä on kyse.” Matt sanoi ja jatkoi. ”Lisäksi suosittelen, ettei kukaan meistä lähde yksin minnekään, vaan että joku on aina mukana.”

”Olet oikeassa.” Jon sanoi hieman rauhoittuneena.

”Minä en kyllä usko, että Wes olisi tämän takana.” Fiona sanoi. ”Hölmö hän saattaa olla ja vähän lapsellinenkin, muttei kuitenkaan murhaaja.” Hän perusteli.

”No en minäkään voi uskoa, että hän olisi tätä kaikkea suunnitellut.” Matt sanoi. ”Mutten ihan helposti sitä usko Craigistakaan, mutta toisaalta hän vaikuttaa kyllin fiksulta suunnitellakseen jotain tällaista. En vain tiedä, mitä syytä hänellä olisi tämmöiseen.” Hän pohti.

”No mutta ajatellaan sitä sitten aamulla, nyt voisimme yrittää nukkua.” Jon sanoi ja kuin sanojensa vakuudeksi haukotteli kunnollisesti. Päivä oli ollut raskas ja uuvuttava.

”Kaiken varalta, pysytään kaikki samassa tilassa koko yö.” Matt sanoi ja jatkoi. ”Sillä kuka hyvänsä tuo murhaaja onkin, eihän voi tehdä mitään herättämättä meitä kaikkia, kun olemme yhdessä.”

”Totta.” Jon myönsi.

”Matt?” Jill kysyi.

”Niin.” Matt vastasi.

”Voisiko… tai siis tämä on kyllä tyhmää, mutta… tuota saisinko viettää yöni vierelläsi?” Jill kysyi takellellen ja punastui.

”Toki.” Matt sanoi hymyillen ja veti Jillin lähelleen.

”Kiitos.” Jill sanoi hiljaa.

Mainingit löivät laiskasti rantaan, sademetsän hyönteiset sirittivät ja jossain lokit nahistelivat nukkumapaikoista, mikä kuului majalle asti.

Nuo äänet tuudittivat majan asukkaat uneen yksi toisensa jälkeen ja hiljaisuus laskeutui majaan. Kuului vain nukkujien tasainen hengitys ja ulkoa hiljainen meren pauhu.

Matt ja Jon olivat ennen levolle vetäytymistä salvanneet ovet ja tarkastaneet muut mahdolliset sisäänpääsytiet, jotka sitten tukkivat parhaansa mukaan.

Ulkoa kuului askelia ja kevyessä unessa ollut Matt havahtui kokonaan. Hän nousi paikaltaan, hiipi Jonin luo ja herätti tämän.

”Joku liikkuu ulkona.” Matt kuiskasi ja kuin sanojensa vakuudeksi kuului taas askelia, jotka pysähtyivät ja seuraavaksi tuo joku kokeili ovea.

Matt ja Jon pidättelivät hengitystään ja tuijottivat ovelle, valmiina hyökkäämään, mikäli tuo joku päättäisi yrittää väkisin sisälle.

”Päästäkää sisälle.” Kuului hätäinen huuto ulkopuolelta ja seuraavassa hetkessä huutaja takoi ovea.

”Se on Wes.” Matt sanoi ja harppasi ovelle. Hän avasi oven ja päästi selvästi peloissaan olevan nuorukaisen sisälle. ”Mitä tapahtui ja missä olet ollut?” Matt kysyi, kun oli salvannut oven uudestaan.

”Se tappoi Davidin, kuristi.” Wes sanoi tuijottaen silmät suurina eteensä. ”Tappoi Davidin, minun veljeni.” Hän hoki uudestaan.

”Ota tästä ja aloita ihan alusta.” Jon sanoi ojentaen lasillisen viskiä Wesille, jonka ohjasi sohvalle istumaan.

Nuorukainen totteli ja kulautti kerralla lasin tyhjäksi. Hänen kätensä alkoivat täristä, silmät räpsyivät vimmatusti ja huulet vavahtelivat. Oli kuin tämä vasta olisi käsittänyt kunnolla, mitä oli tapahtunut.

”Wes?” Matt kysyi. ”Jaksatko kertoa, mitä tapahtui sen jälkeen, kun jätin sinut ja Craigin Davidin seuraksi.”

Wes nyökkäsi puristaen lasia tiukasti sormissaan, kuin yrittäen tällä tavoin hillitä käsiensä tärinää.

”David tuli tajuihinsa ja yritti kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut.” Wes aloitti pyöritellen tyhjää lasia hermostuneesti sormissaan. ”Sitten minut työnnettiin syrjään ja löin siinä hötäkässä pääni johonkin ja seuraava mitä muistan, oli se kun tuo joku kuristi minua, näin miten David retkotti vuoteella ja tuo kuristaja mutisi, että tekisin pian seuraa hänelle. En muista mitä tein, mutta pääsin vapaaksi ja juoksin viidakkoon.”

”Näitkö ollenkaan kuka se oli?” Jon kysyi.

”En, en muista. Kaikki kävi niin nopeasti.” Wes vastasi ja tuijotteli tyhjän lasin pohjaa.

”Oletko nähnyt Craigia?” Matt kysyi vuorostaan.

”En.” Wes vastasi ja nosti katseensa lasista. ”Eikö hän ole täällä?”

”Ei.” Matt vastasi ja sanoi. ”Riittää kyselyt jo tältä yöltä. Mene nukkumaan, niin keskustellaan asiasta aamulla lisää.”

Wes nyökkäsi, antoi lasin Mattille ja otti Jonin tarjoaman makuupussin vastaan. Tämän jälkeen hän levitteli makuupussin Monan viereen, sukelsi pussin sisään ja yritti nukkua.

”Poika parka.” Jon sanoi myötätuntoisesti, kun Wes oli vetäytynyt levolle.

”Hän on kokenut kovia, mutta eiköhän tuosta tokene.” Matt tuumasi ja nyökäytti nuorukaista kohti. ”Mene sinä vain nukkumaan. Minä voin vahtia lopun yötä.” Hän lisäsi vilkaisten Jonia joka haukotteli.

Jon nyökkäsi, toivotti hyvät yöt ja vetäytyi omaan makuupussiinsa.

Matt harppoi ikkunalle työntäen kätensä housun taskuihin, jollon hänen sormiinsa osui lappunen, jonka oli ennen matkaa tulostanut.

Hän veti sen taskustaan ja tarkasteli sitä heikossa valossa. Lapussa oli jokaisen osallistujan nimi ja ikä. Hän katseli listaa nyt tarkemmin, löytääkseen siitä jotain vihjettä kuka heistä olisi voinut sotkea koko kisan.

Hän katseli Craigin tietoja ja hieman tarkemmin ja vasta huomasi vasta nyt, ettei annettu ikä täsmännyt, sillä hän muisti tämän vaikuttaneen annettua ikää vanhemmalta. Lisäksi kuvakin oli jotenkin erilainen. Mies joka hymyili kuvassa, ei muistuttanut lainkaan Craigia.

’Miten en sitä silloin lähtöpäivänä huomannut?’ Hän mietti katsellen kuvaa ja tietoja tarkemmin. ’Eikö Craig ollutkaan se kuka hän väitti olevansa ja kuka tuo mies sitten oli jos ei Craig? Miksi hän oli ottanut toisen henkilöllisyyden ja ylipäätään miksi hemmetissä hän tuli tähän kisaan mukaan?’ Matt mietti ja vilkaisi ulos ikkunasta.

Ulkona oli pimeää ja rauhallista, samoin majassa, jonka hiljaisuus alkoi hiljalleen unettaa häntä. Hän haukotteli, nousi paikaltaan ja käveli hetken ympäriinsä piristyäkseen. Se auttoikin hetkeksi, mutta pian hänen kuunnellessaan nukkujien tasaista hengitystä, väsymys taas palasi ja luomet alkoivat lupsahdella kiinni väkisinkin.

Melkein huomaamattaan hän torkahti penkille jossa istui, havahtuakseen muutaman kymmenen minuutin päästä siihen, kun joku kokeili ovea. Hän nousi ja asteli ovelle, valmiina kumauttamaa, mikäli ulkona liikkuja päättäisi yrittää väkisin sisälle.

Aistit ja lihakset äärimmilleen jännittyneenä, Matt kuunteli ja hätkähteli jokaista pientä risahdustakin. Ulkoa kuului askelia, jotka loittonivat, kun tuo joku poistui huomattuaan, ettei pääsisi sisälle.

Kului pitkän aikaa, ennen kuin Matt rauhoittui ja istuutui takaisin tuolilleen.

Enää ei nukuttanut, joten jonkin ajan kuluttua hän nousi tuolilta ja päätti kiertää kaikki ikkunat läpi ja katsoa näkyikö ulkona ketään.

Ei ketään, vain pimeyttä, joka alkoi hiljalleen kaukana taivaanrannassa vaalentua aamun merkiksi. Matt oli jo vetäytymässä takaisin vartiopaikalleen, kun kuuli kolinaa pienestä huoneesta, jonka Jon oli alussa jakanut Scottin kanssa. Ääneti hän hiipi kohti huonetta ja pysähtyi sitten ovelle kuulostelemaan.

Oli kuin tuo joku olisi kuullut Mattin hiippailun ovelle, sillä nyt tämä oli aivan hiljaa. Risahdustakaan ei kuulunut.

Matt ojensi kätensä ovelle ja työnsi sen varovaisesti auki. Hän odotti hetken, kurkisti huoneeseen ja viimein astui ovesta sisälle.

Tarkastettuaan huoneen nopeasti hän asteli ovelle, aikeenaan painua takaisin muiden luo, kun joku hyökkäsi hänen kimppuunsa takaapäin. Matt kaatui lattialle, hyökkääjän rysähtäessä hänen päälleen sellaisella voimalla, että kaikki ilma pakeni keuhkoista ja hän joutui hetken haukkomaan henkeään.

Matt nousi ja työnsi samalla yllättyneen hyökkääjän pois päältään, astahtaen itse kauemmas tästä. Hän seurasi hyökkääjää kiivaasti hengittäen, sormet nyrkkiin puristuneina, valmiina kumauttamaan, jos tuo mies tulisi uudestaan päälle.

Mies oli todellakin yllättynyt siitä, että vastus olikin ollut vahvempi kuin hän oli olettanut. Nyt hän seisoi paikallaan ja arvioi uudestaan vastuksen, valmistautuen uuteen entistä rajumpaan hyökkäykseen.

Matt seurasi miehen liikkeitä tarkkana, sillä nyt pimeyteen tottuneet silmät olivat tunnistaneet miehen. Se oli Craig, tai pikemminkin joku joka esiintyi Craigina.

Hän tiesi, ettei voisi päästää miestä ohitseen, sillä se tietäisi karmeaa loppua muille. Ei, sitä hän ei voisi sallia tapahtuvan, ei koskaan.

Hetken näytti siltä, kuin tuo mies aikoisi perääntyä, mutta sitten yllättäen hän syöksyi päin Mattia, joka paiskautui päin vastakkaista seinää. Hetken ajan tähdet sinkoilivat hänen silmissään ja takaraivossa tykytti inhottavasti.

Hän nousi vaivalloisesti seisomaan ja näki miten mies suunnisti määrätietoisesti keittiönurkkaa kohden. Matt arvasi mitä miehellä oli mielessä ja ryntäsi perään. Hän sai miehestä otteen ja kumpikin rojahti päin keittiötasoa.

Ryminä oli herättänyt muut ja Jon oli valmiina syöksymään apuun, jos tilanne alkaisi näyttää Mattin kannalta pahalta.

Fiona näytti siltä kuin tahtoisi mennä väliin, mutta pysyi kuitenkin ystävänsä Monan rinnalla, Jillin katsellessa menoa silmät suurina.

Wes pysyi hänkin aloillaan, vaikka toisaalta halusi mennä auttamaan.

Matt yritti kaikin voimin estää miestä saamasta käsiinsä veistä, tasolla olevalta telineeltä, mutta mies sai karistettua Mattin hetkeksi kimpustaan ja nappasi teräaseen sormiinsa. Nyt Matt alkoi hiljalleen perääntyä, sillä ei halunnut saada puukkoa nahkaansa.

Mies syöksähti eteenpäin ja huitaisi veitsellä Mattia, joka väisti.

”Tiedän, ettet ole Craig.” Matt sanoi ja väisti taas uuden huitaisun. ”Kuka olet ja mitä haluat?” Hän kysyi uudestaan ja väisti, mutta terä ehti viiltää käsivarteen syvän haavan.

”Craig” ei vastannut, vaan hyökkäsi taas ja onnistui viiltämään Mattia uudelleen käsivarteen.

Sydän takoi hurjana Mattin rinnassa, hänen väistellessään tuota veistä heiluttelevaa hullua. Hän tiesi, että jotain olisi tehtävä ja pian tai muutkin saisivat osansa veitsen iskuista.

Matt syöksyi eteenpäin ja iski nyrkkinsä yllättyneen hyökkääjän kasvoihin, jolloin tämä rojahti päin ruokapöytää ja valahti lattialle.

Näytti siltä, että Matt oli saanut taltutettua miehen. Silti kukaan ei uskaltautunut lähellekään tuota jääsilmäistä murhaajaa.

Jill asteli Mattin luo, napaten ohi mennessään tasolta talouspaperirullan ja yritti tyrehdyttää veren vuotoa käden haavoista, painelemalla paperia haavojen päälle.

Kumpikaan heistä ei huomannut, kun Craig nousi paikaltaan ja alkoi veitsi ojossa lähestyä kumpaistakin.

Matt kuuli liikettä takaansa ja huomasi Craigin lähestyvän heitä. Hän kiskaisi Jillin pois juuri ajoissa veitsen tieltä, joka upposi kahvaa myöden hänen omaan leveään selkäänsä. Mattilta karkasi tukahtunut voihkaisu, kun Craig kiskaisi puukon irti ja iski toisen ja kolmannen kerran, minkä jälkeen Matt vajosi henkeään haukkoen polvilleen ja lysähti siitä kasvoilleen lattialle.

Koko tuon ajan Jill oli katsonut Mattin kasvoja ja tuskaista ilmettä, joka niille piirtyi, ennen kuin tämä vajosi lattialle.

”Matt!” Jill huusi ja vajosi itsekin polvilleen. ”Matt, kiltti älä kuole. Matt? Matt!? Ei, ei! Matt! Ei!” Hän hoki kyyneleiden valuessa vuolaina poskilleen. Hän painoi kätensä haavojen päälle, vaikka tiesikin sen olevan myöhäistä, sillä terä oli osunut tappavan tarkasti kohteeseensa useamman kerran.

Tällä välin Jon oli ehtinyt napata golfmailansa ja Wes tuolin käsiinsä. He olivat vakaasti päättäneet nujertaa tuon miehen, ennen kuin tämä puukottaisi seuraavaa uhria. Kumpikin lähestyi miestä valmiina iskemään, heti jos tämä syöksyisi päälle.

Craig tajusi tämän, syöksyi ovelle tönäisten Jonin kumoon ja samalla huitaisten tätä veitsellään. Jon kaatui lattialle ja golfmaila lensi jonnekin kädestä, kun Craig samaan aikaan avasi salvan ja juoksi ulos pimeyteen.

Kun Craig oli kadonnut, Jon kömpi kiroillen ylös lattialta ja harppoi Mattin ja Jillin luo, vain huomatakseen, ettei Mattin suhteen mitään ollut enää tehtävissä.

Jill istui polvillaan Mattin vieressä ja yritti yhä tyrehdyttää verenvuotoa, vaikkei siitä nyt enää ollut apua.

”Jill.” Jon sanoi kyykistyen Jillin viereen ja mietti mitä seuraavaksi sanoisi, sillä nainen oli selvästi pahasti järkyttynyt ja ollut myös ilmeisen kiintynyt Mattiin. ”Jill, anna olla. Hän on jo avun ulottumattomissa.” Hän sanoi lempeästi.

”Ei, ei, ei, hän elää vielä, häntä täytyy auttaa.” Jill sanoi hievahtamattakaan paikaltaan.

Jon otti lempeästi naisen veren tahrimat kädet omiinsa ja veti tämän varovaisesti ylös. ”Jill, auttaisin häntä jos vain voisin, mutta…” Jon aloitti ja katsoi naisen itkettyneitä kasvoja, kun tämä keskeytti.

”Ei, ei, ei.” Jill vaikeroi, eikä edes jaksanut vastustella, kun Jon veti hänet lähelleen.

”Olen pahoillani.” Jon sanoi hiljaa ja silitteli kevyesti naisen hiuksia. Hänen oli vaikea pitää malttinsa, kun tunsi miten nyyhkytykset tärisyttivät naisen vartaloa, joka nojasi hänen omaansa vasten.

Jon vilkaisi Jillin olan ylin Fionaa, joka tajusi vihjeen ja meni keittiö nurkkaan etsimään viskipulloa. Tovin kuluttua hän palasi mukanaan laillinen tuota teen väristä juomaa.

Tällä välin Jon talutti hellävaroen Jillin sohvalle istumaan ja Fiona ojensi lasin Jillille, joka otti sen käteensä vastustelematta.

Jill nosti lasin huulilleen ja joi sen sisällön kiltisti, kuitenkaan tajuamatta mitä teki. Hän oli aivan liian hysteerinen käsittääkseen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Huoneessa olijat katselivat hetken aikaa lattialla makaavaa miestä epäuskoisesti ja Wes harppoi sitten sulkemaan selällään ammottavan oven säppiin. Jill tärisi muutaman hiljaisen minuutin ajan, kunnes hänen hartiansa alkoivat hitaasti rentoutua. Naisen silmäluomet alkoivat sulkeutua. Jon huomasi naisen yllättävän väsymyksen ja auttoi tämän makuulleen sohvalle. Hetkeä myöhemmin nainen oli unessa.

Jon rypisti kulmiaan.
”Omituista. Kuinka hän nyt noin nukahti?”
Wes pudisti hämillään päätään. Toiset seisoivat edelleen paikoillaan sanattomina.
”Meidän täytyy siirtää Matt pois tästä Wes. Tuletko auttamaan?” Jon kysyi ja siirtyi nostamaan maassa makaavaa miestä ylös lattialta.
”Minne me hänet viemme? Ulkona on pimeää, eikä sinne taida olla järkevää mennä juuri nyt.” Wes kysyi ja riensi Jonin avuksi.
”Nostetaan tuonne oven ulkopuolelle ja haudataan kun on valoisaa.” Jon sanoi ja vilkaisi kalpeita naisia huolestuneena.
”Meidän täytyy pysyä hereillä vahdissa vuoron perään, ettei Craig pääse yllättämään meitä uudestaan.” Jon lisäsi hetken kuluttua.

Tytöt vetäytyivät nukkumaan kun Matt oli siirretty oven ulkopuolelle ja Jon otti ensimmäisen vartiovuoron.  He majoittuivat kaikki yhteen huoneeseen, varmistaakseen turvallisuutensa. Yön pimeys sai ryhmänjäsenissä aikaan lievää levottomuutta, eikä uni meinannut enää palata heidän silmiin yhtä helposti kuin aikaisemmin. Lopulta tytöt nukahtivat kevyeen uneen, muut paitsi Fiona, joka katseli tarkkaavaisesti Jonin levotonta kävelyä hämärästä makuunurkkauksestaan. Naisen huulilla väreili omituinen sisäänpäin vetäytynyt hymy ja hänen kasvoilleen oli kohonnut epämääräinen, miltei omituinen ilme. Jon ei huomannut Fionan viileää katsetta, vaan käveli edes takaisin hyvin levottomana ikkunasta vähän väliä hermostuneena tähyillen.

Fiona seurasi pitkään Jonin kävelyä ja mietti yön tapahtumia. Ei, hän ei enää tekisi mitään muille, sillä, kun hän tarkemmin ajatteli, heistä oli tullut hänelle kuin perhe.

’Se kiristävä paskiainen saa luvan tulla toimeen omillaan, minä en häntä enää auta.’ Hän ajatteli ja vilkaisi Monaa, joka lepäsi hänen lähellään ja sitten muita. ’Onneksi laitoin vain pienen annoksen unilääkettä Jillin lasiin.’ Hän vielä tuumasi.

Niin, ehkäpä Jillille teki hyvää, unohtaa hetkeksi, vaikka aamulla pää olisi todennäköisesti kipeä, Fiona ajatteli ja käänsi kylkeään.

Jon puolestaan jatkoi kävelyään edestakaisin, vilkuillen välillä ulos. Loppu yö eteni hitaasti ja pimeys alkoi vetäytyä aamun kajon tieltä, eikä Jon hennonut herättää seuraavaa vahtivuorolaita, vaan päätti seistä paikallaan aamuun asti.

Taivas täyttyi kullan ja punaisen sävyillä, Jon katseli hiljalleen vaalenevaa maisemaa ääneti.

Jonain toisena hetkenä hän olisi pitänyt näkemästään, mutta nyt hänen mielessään pyörivät yön tapahtumat ja tuhatkunta kysymystä tapahtuneelle. Hän ihmetteli myös niitä paria kysymystä, jotka Matt oli kysynyt ennen kuin Craig oli hyökännyt tämän päälle.

Hänen oli täytynyt keksiä jotain omalla vuorollaan, mutta mitä?

Aurinko kipusi hiljalleen korkeammalle, lokit heräsivät uuteen aamuun ja nousivat siivilleen suunnaten merelle ruuan hakuun.

Meri aaltoili hiljaa, vaahtopäisten aaltojen huuhdellessa rantaa tasaisena kuin sydämen syke. Meren rauhoittava pauhu kantautui majalle, sekoittuen merilintujen ja heräävän sademetsän ääniin.

Bambutaloja oli viisi, joista kahdessa asuisivat kuukauden ajan osanottajat, jotka oli jaettu kahteen ryhmään, yhdessä kuvaustiimi ja juontaja. Kaksi muuta taloa oli tarkoitettu vapaa-ajan viettoa varten ja toisessa sijaitsi myös radiopuhelin.

Näin ensimmäisenä päivänä otettaisiin rennommin ja osanottajat saivat rauhassa tutustua saareen.

****

Pari päivää sujui ongelmitta, sitten kolmantena päivänä tuli tiedotus Hawajilta. Suuri myrsky oli lähestymässä saarta.

”Tänään emme poikkeuksellisesti kuvaa mitään, eikä suoraa lähetystä ole, sillä keskitymme vahvistamaan asumuksiamme, sekä kiinnitämme Gabriellan paremmin, jottei myrsky hakkaisi sitä kappaleiksi, mikäli myrsky nyt tulee tänne.” Jon sanoi kilpailijoille, jotka nyökkäsivät salaa tyytyväisinä, kun ei tarvinnut suorittaa niitä typeriä tehtäviä.

Ainoat, jotka näyttivät hapanta naamaa, olivat David ja Wes, jotka tuntuivat pitävän toinen toistaan hölmömmistä tehtävistä. He kumminkin päättivät pitää mölyt mahassaan ja auttaa muita.

Koko päivän kaikki uurastivat ja katsoivat, että bambutalot olivat nyt niin vahvoja kuin vain suinkin oli mahdollista.

Craig ja Scott kävivät tarkistamassa Gabriellan kiinnityksen ja paransivat kiinnitystä lisää parilla köydellä.

Illalla, Jill ja Matt seisoivat hiekkarannalla, kuunnellen laineiden levollista liplatusta. He katsoivat tummuvaa taivasta, jota valaisi juuri noussut kuu tähtien keralla. Kaikki oli täydellistä, kunnes jostain hyvin kaukaa kantautui matala jyly ja samassa taivaanrannan peitti suuri tumma pilvi.

”Ei hätää, se on vielä melko kaukana.” Matt sanoi hiljaa ja katseli hitaasti suurenevaa pilveä, joka levittäytyi pitkin taivaanrantaa peittäen jo tähtitaivaankin näkyvistä.

”Mennään silti sanomaan muille, että se on tulossa.” Jill sanoi, sillä hän ei erityisemmin pitänyt rajuilmasta, etenkään jos oli suojatta sen tullessa.

”Mennään vain, vaikka voihan olla, että se ei osu saarelle ollenkaan.” Matt sanoi ja he alkoivat kävellä hiljakseen kohti bambutaloja.

He astuivat suurimman bambutalon ovesta sisälle.

”Myrsky lähestyy, mutta ei huolta, se ei ole täällä ainakaan pariin tuntiin.” Matt sanoi.

”Pitäkäämme siis siihen asti hauskaa.” David hihkui.

”Ääliö.” Fiona tuhahti hiljaa ja pyöräytti silmiään merkitsevästi.

Craig, Mona, Matt, Fiona ja Jill innostuivat pelaamaan korttia, Cecile luki mukanaan tuomaansa naistenlehteä, David ja Wes suunnittelivat lainelautailua, nähtyään yhä vain suurenevat aallot, jotka löivät rantaan kuohuen.

”Ette mene minnekään.” Jon sanoi huomattuaan nuorten miesten aikeet. ”Turhan riskialtista.” Hän perusteli nähdessään Wesin ja Davidin nyreät ja kysyvät ilmeet.

”Ilonpilaaja.” Wes mutisi ja painui Davidin kanssa takaisin sisälle.

Oli kulunut jo melkein kaksi tuntia siitä, kun Jill ja Matt olivat kuulleet etäisen jyrinän ja nähneet lähestyvät myrskypilvet. Taivas oli nyt täysin musta ja tuuli oli yltynyt miltei myrskyksi ja ravisteli majojen seiniä. Aaltojen pauhu kuului nyt majoihin asti. ’Menisi nyt vain ohitse.’ Jill toivoi ja kuunteli ulkona raivoavaa tuulta ja merta.

Hetkeksi tuuli tuntui tyyntyvän, mutta sitten rävähti salama ja heti perään kuului valtava jyrinä. Se oli niin valtava, ettei Jill milloinkaan ennen ollut kuullut sellaista. Pian myrsky ärjyi täydellä voimallaan ja majassa olijoista alkoi tuntua kuin se yrittäisi repiä majat irti.

Sade hakkasi majan kattoa ja jostain kuului kovaa ryskettä ja hetken kaikki jo luulivat majan rysähtävän kasaan, mutta ei, niin ei käynyt vaan maja pysyi kuin ihmeen kaupalla pystyssä.

”On parasta, että olemme yön yli täällä.” Jon sanoi eikä pitänyt yhtään ulkona raivoavasta myrskystä, eikä siitä, että oli huomannut Scottin kadonneen.

Aamulla kaikki oli tyyntä ja rauhallista, mutta maisema oli murjotun näköinen. Palmupuita oli nurin hujan hajan ja pystyssä oli vain vapaa-ajan viettoon tarkoitettu maja, sekä pari muuta majaa.

Maja, jossa radiolähetin oli ollut, oli nyt nurin kuin jokin suuri voima olisi pyyhkäissyt sen ylitse. Matt juoksi kasalle, joka oli vielä eilen ollut maja ja kaiveli hetken, kunnes löysi viimeinen radiolähettimen rojujen alta. Lähetin oli ihme kyllä, säilynyt rytäkästä ehjänä.

Hän vei sen suureen majaan, jotta Jon tai Scott voisi sen tarkastaa ja ilmoittaa lähimpään tukikohtaan, heidän selvinneen hengissä myrskystä.

Jon Miller, on tosiaan yksi tärkeimmistä päähahmoista, vaikka ihan ensin ei siltä vaikutakaan.

Jill, toinen tärkeimmistä hahmoista

Matt

David ja Wes Cunningham, tarinan hupiveikot, joista toinen tulee vakavoitumaan.

Fiona. Hyvin vahvatahtoinen nainen, joka ei anna kenenkään hyppiä nenilleen.

Mona, hieman rauhallisempi tapaus, mutta tosipaikan tullen käytännöllinen ja sisukas.

Cecile. Vaikka hän vaikuttaakin ehkä hieman hienostelevalta, ei hän sitä loppujen lopuksi ole ja tiukan paikan tullen erittäinkin käytännöllinen ja osaava nuori nainen.

Kameramies Scott (herra, jolla hattu ja kukkapaita) ja tällä hetkellä tarinan pahis Craig, josta tulee paljastumaan uusia puolia. Kameramies ei ole pahis sentään, vaikka mikään gendleman hän ei ole.

Lisään tänne hahmoja lisää sitä mukaa, kun tarina etenee.

Jill tarkasteli noita seitsemää, jotka rauhattomina liikehtivät laiturilla. Hän päätti tutustua laiturilla oleviin, vaikka saarellahan he tutustuisivat joka tapauksessa. Hän astui lähinnä seisovan miehen luokse.

’Nyt olisi vain keksittävä jotakin sanottavaa.’ Hän ajatteli ja kääntyen miehen puoleen kysyen; ”Jännittääkö?”

Mies kääntyi kohti Jilliä ja katsoi tätä hetken vaiti. ”Kyllä.” Hän sanoi viimein ja hymyili.

Oli taas hetken hiljaista, kunnes mies sanoi. ”Niin minä olen Matt.”

”Keitähän nuo muut ovat?” Jill mietti ääneen.

”Minun listani mukaan, nuo kaksi pelleä tuolla ovat David ja Wes.” Matt sanoi pidellen listaa kädessään ja osoitti kahta nuorta miestä, jotka seisoivat laiturin reunalla ja yrittivät tuuppia toisiaan reunalta alas.

”Typerää.” Jill tuhahti, kun toinen oli vähällä lentää alas laiturilta.

”Sitten olemme me kaksi sekä, Fiona, Craig, Cecile ja Mona.” Matt selitti.

Jill mietti kuka mahtoi olla kuka ja tarkasteli niitä kolmea, jotka eivät hullutelleet.

”Listassa lukee vielä, että mukaan tulee kuvaaja Scott ja juontajamme Mr. J tietysti.” Matt luetteli loputkin listasta ja tunki sen takaisin taskuunsa.

”Mistäs sinä tuon listan sait?” Jill kysyi.

”Tulostin netistä, ennen lähtöä, Crazy Show’n kotisivuille oli nimittäin jo laitettu osallistujalista, muttei vielä muuta uutta.” Matt sanoi ja käänsi katseensa kohti läheistä parkkipaikkaa, sillä jostain kauempaa kuului selvä autonmoottorin murina.

Samassa parkkipaikalle, lähelle laituria saapui taksi, joka pysähtyi renkaat kirskuen. Hetken päästä autosta nousi mies kameran kanssa ja hänen jälkeen vanhempi mies, joka tuntui arvostelevan tiukkaan sävyyn kuljettajan ajotaitoja. Vastaukseksi kuski näytti keskisormea ja kaasutti saman tien pois saatuaan rahat vastahakoiselta mieheltä, joka tuntui huutavan vielä jotain pois kaasuttavan auton perään.

”Samperi!” Mies manasi ja pyyhki tomua pois paidaltaan ja käveli nopein askelin kameraa pitelevän miehen perään. ”Seuraavan kerran studio saa hommata paremman auton.” Mies jatkoi ärtyisästi ja mulkaisi kameraa pitelevää miestä. ”Scott, kuunteletko sinä edes.” Hän tiuskaisi.

”Mitä, ai joo.” Scottiksi kutsuttu mies sanoi ja laski kameransa. ”Tosiaan studiolta saavat hommata meille paremman kyydin, tai siis oman auton, vai mitä Jon.”

”Anna olla.” Joniksi kutsuttu mies sanoi väsyneesti ja tarkasteli ääneti laiturilla seisovaa ihmisryhmää, kuin arvioiden heistä jokaista.

Hän asteli ihmisryhmän keskelle ja pyysi heitä kuuntelemaan. ”No niin arvoisat kilpailijat, purjeveneen pitäisi tulla.” Hän sanoi, katsoi kelloaan ja jatkoi. ”Parinkymmenen minuutin kuluttua, joten meillä on aikaa esittäytyä.”

Vastaukseksi tuli hyväksyvää puheen sorinaa.

”Minäpä aloitan.” Jon sanoi. ”Olen Jonathan Miller, mutta sanokaa Joniksi tai Mr. J:ksi.”

Oli hetken aikaa hiljaista.

”Tuo kameran kanssa heiluva tuolla on Scott Wilkinson.” Jon jatkoi ja mulkaisi Scottia, joka oli keskittynyt innokkaasti kuvaamaan kahta naista, jotka ilmeistä päätellen toivottivat Scottin hornantuuttiin.

Naisista toinen, jolla oli kaunis kaakaon värinen iho ja mustat hiukset useilla pienillä leteillä mulkoili Scottia ärsyyntyneenä tämän läsnäolosta. ”Painu siitä jo kameroinesi.” Hän sanoi kyllästyneenä kameramieheen ja katsoi tätä hyisesti.

”Fiona, anna olla.” Punapäinen päivettynyt nainen sanoi.

”No, en hitossa anna.” Fiona sanoi kiivaana. ”Älä väitä Mona, ettei tuo iilimato muka häiritse sinua.”

”En väitäkään, mutta en jaksa haastaa riitaa.” Monaksi kutsuttu vastasi sovittelevasti.

”Hei sinä, juuri sinä sen kameran kanssa, mene noita kahta pösilöä kuvaamaan.” Vaalea mies huikkasi Scottille ja osoitti laiturin reunalla hilluvia Davidia ja Wesiä.

Scott katsoi parhaimmaksi siirtyä kauemmaksi naisista ja alkoi hivuttautua sitten lähemmäksi hulluttelevaa kaksikkoa ja oli törmätä blondiin naiseen. "No mutta hei söpöläinen." Scott sanoi luullen olevansa kovinkin fiksu.

"Ala vetää." Blondi sanoi viileästi ja lisäsi. "Sitä paitsi minun nimeni ei ole söpöläinen, se on Cecile." Hän lisäsi.

”Kiitti, kuka oletkin.” Fiona sanoi ja hymyili miehelle.

”Sano Craig.” Mies vastasi ja hymyili. ”No eihän nyt noin kauniita neitoja voi pulaankaan jättää.” Hän lisäsi.

”Ei oikeastaan oltu pulassa.” Fiona sanoi virnistäen.

”Hei, purjevene.” Mona huudahti katsellen merelle, josta tosiaan lipui kaunis vaalea purjevene hitaasti kohti laituria.

”Mennään lähemmäksi.” Fiona sanoi ja meni lähemmäksi Davidia ja Wesiä.

Juuri, kun tuo mainittu kaksikko oli tippua laiturilta, Fiona nappasi kiinni heidän paidankauluksistaan ja veti kauemmaksi reunasta. ”Yritättekö te luupäät tappaa itsenne, ennen kuin koko kisa on ehtinyt edes alkaa.” Hän ärähti.

David ja Wes vilkaisivat toisiaan, sitten Fionaa, mutteivät sanoneet sanaakaan.

Kesti tovin ennen kuin purjevene pääsi rantautumaan.

”Taisi ne rahat upota tuohon loistoalukseen.” Scott sanoi Jonille, jonka luokse oli mennyt. Jon ei välittänyt kommentoida Scottille, vaan astui purjeveneeseen, josta oli jo aika kuvata ensimmäinen lähetys, jotta kisa saataisiin alkuun.

Pian Gabriella irrottautui laiturista ja matka saarelle saattoi alkaa. Saarelle, jonne matka kestäisi useita päiviä.

*********

Suuri purjevene eteni tasaisesti eteenpäin merellä, auringon paistaessa sinisellä taivaalla, jossa ei ollut pilvenhattaraakaan. Auringon säteet välkehtivät merenpinnasta ja leppoisa tuuli keinutti venettä hiljakseen.

Vene oli menossa yhteen monista tyynen valtameren pienistä saarista, jolla veneen matkustajat asuisivat kuukauden täysin eristyksissä muusta maailmasta. Siellä he tekisivät heille määrättyjä tehtäviä ja yrittäisivät selvitä omillaan ilman nykyajan tekniikkaa, sillä siellä ei ollut tv:tä, tietokoneita, puhelinta ja kuuluvuusalue oli niin huono, ettei saarelta pystynyt soittamaan kännykällä mihinkään, joten nekin olivat hyödyttömiä.

Mutta saarella oli tietysti hätätapauksien varalta radiopuhelin, jolla saisi tarvittaessa yhteyden Hawajilla sijaitsevaan tukikohtaan.

Jon seisoi veneen keulassa nautiskellen leppeästä tuulesta kasvoillaan ja odotti kovasti saarelle pääsyä.

Matkaa oli taitettu jo kolmen päivän ajan, eikä saarelle enää olisi pitkä matka, tosin matkustajista se saattoi tuntua pitkältä, sillä tunnelma oli kireä. Mitä muuta siitä tulee, kun niin moni joutuu jakamaan niin pienen tilan.

Kameramies Scott Wilkinsonin kuvasi osanottajia, etenkin naisia. Nytkin hän oli Fionan seurassa ja kuvasi tätä innolla, nainen vain ei ollut yhtä innokas ja näytti keskisormea Scottille, käskien tätä menemään pois.

’Kunpa hän tekisi muutkin työnsä yhtä innokkaasti.’ Jonathan ajatteli vilkaistessaan sinne päin missä, Wilkinson juuri oli.

Ihmiset olivat jo melkein räjähtämispisteessä ja yksi halusi lopettaa koko pelin, kun viides päivä alkoi olla lopullaan. Oli pimeää ja vain muutama tähti tuikki taivaalla, kun saari vihdoin tuli näkyviin. Sen keskellä puiden ympäröimänä komeili tulivuori, joka oli jo pitkän aikaa ollut lepotilassa ja nyt se piirtyi rosoisena vasten tähtitaivasta.

Vene lipui hitaasti läpi koralliriutan ja suoraan laiturille, jonne se kiinnitettiin huolella, sillä se oli ainut liikenne väline, jolla he pääsisivät saarelta pois, joten kannatti pitää hyvää huolta veneestä ja katsoa ettei se päässyt ajelehtimaan koralliriutalle, joka saattaisi repiä sen pohjan rikki.